Miksi parlamentti matkustaa Brysselin ja Strasbourgin väliä?
EU:n jäsenvaltioiden hallitukset päättivät vuonna 1992 yksimielisesti kirjata EU:n perussopimukseen kullekin EU:n toimielimelle virallisen kotipaikan.
Vuonna 1952 eli muutama vuosi toisen maailman sodan jälkeen perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY) hallinnoimaan kuuden maan, mukaan lukien Ranskan ja Saksan, teräs- ja hiilivaroja. Sen toimielimet sijaitsivat Luxemburgissa. Euroopan neuvosto (46 valtion hallitustenvälinen ihmisoikeus- ja kulttuuriasioita käsittelevä elin, joka myös perustettiin heti toisen maailmansodan jälkeen) toimi jo Strasbourgissa. Se tarjosi istuntosalinsa EHTY:n ”edustajakokouksen” kokousten käyttöön. Edustajakokouksesta kehittyi myöhemmin Euroopan parlamentti. Vähitellen Strasbourg vakiintui parlamentin täysistuntojen pääpaikaksi, joskin ylimääräisiä istuntoja järjestettiin myös Luxemburgissa 1960- ja 1970-luvuilla.
Euroopan talousyhteisön perustamisen jälkeen vuonna 1958 merkittävä osa Euroopan komission ja ministerineuvoston työstä keskittyi Brysseliin. Koska parlamentin työhön liittyy läheisesti näiden kahden toimielimen valvonta ja vuorovaikutus niiden kanssa, ajan mittaan Euroopan parlamentin jäsenet päättivät lisätä toimintaansa Brysselissä. Nykyinen järjestely oli lähes vakiintunut 1990-luvun alkuun mennessä. Tuolloin valiokuntien ja poliittisten ryhmien kokoukset järjestettiin Brysselissä ja tärkeimmät täysistunnot Strasbourgissa. Suurin osa parlamentin henkilöstöstä on Luxemburgissa.
Vuoden 1992 päätöksellä oli merkittäviä seurauksia myös parlamentin työskentelyjärjestelyille: sen viralliseksi kotipaikaksi tuli Strasbourg, jossa pidetään myös useimmat täysistunnot, parlamentin valiokuntien piti järjestää kokouksensa Brysselissä ja sen pääsihteeristö (henkilöstö) tuli virallisesti sijaitsemaan Luxemburgissa. Vuonna 1997 nämä järjestelyt sisällytettiin EU:n perussopimukseen.
Nykyisten järjestelyjen muuttaminen edellyttäisi perussopimuksen muuttamista, joka vaatii kaikkien jäsenvaltioiden hallitusten yksimielisen hyväksynnän ja kansallisten parlamenttien ratifioinnin.