Suuren koalition paluu? EU-asiantuntija analysoi Eurooppavaalien tulosta

Eurooppa-politiikan asiantuntija Simon Hixin tulkinta vaalien tuloksesta on selvä: "Keskusta-oikeisto voitti vaalit selvästi kesäkuussa 2009 ja keskusta-vasemmisto selvästi hävisi". Uuden parlamentin voimasuhteet antavat brittiprofessorin mukaan kuitenkin osviittaa siitä, että suuret ryhmät joutuvat tekemään yhteistyötä rakentaakseen tarvittavat enemmistöt lainsäädännön hyväksymiseksi.

 

 

Professori Hix osoittaa, että pienempien poliittisten ryhmien suhteellinen kasvu on tapahtunut "kolmen pääryhmän kustannuksella": keskusta-oikeistolaisen Euroopan kansanpuolueen (EPP), keskusta-vasemmistolaisen sosialistien ja demokraattien ryhmän (S&D) ja keskustalaisen liberaalidemokraattien liiton ryhmän (ALDE).

 

Hän toteaa, että 2004–2009 vaalikauden kokoonpanoon verrattuna EPP:n paikkamäärä on suhteellisesti laskenut 36,7 prosentista 36 prosenttiin, sosialistien 27,6 %:sta 25 %:iin ja ALDE:n 12,7 %:sta 11,4 %:iin. EPP:stä oikealle parlamentin poliittisella kartalla sijoittuvat uusi konservatiivien ja reformistien ryhmä ja uusi Vapaa ja demokraattinen Eurooppa -ryhmä ovat puolestaan yhdessä vahvempia kuin edellisen parlamentin kansallismieliset ja euroskeptiset voimat.

 

Vasemmiston pienempien puolueiden Euroopan yhtyneen vasemmiston konfederaatioryhmä/Pohjoismaiden vihreä vasemmisto (GUE/NGL) menetti osuuksiaan 5,3 prosentista 4,8 prosenttiin, kun Vihreät/Euroopan vapaa allianssi (Greens/EFA) -ryhmän osuus taas kasvoi 5,5 prosentista 7,3 prosenttiin.

 

Hix selittää kehitystä sillä, että "Eurooppavaalit tavataan pitää kansallisen vaalisyklin keskellä, jolloin pienet oppositiopuolueet pärjäävät yleensä hyvin näissä vaaleissa".

 

 

Hixiä hämmästyttää poliittisten ryhmien "erittäin yhtenäinen" käyttäytyminen vaalikaudella 2004–2009: "Vaikka äänestäminen puolueen linjausten mukaan on lisääntynyt, äänestäminen kansallisten linjojen mukaan on vähentynyt niin paljon, että vuonna 2004–2009 parlamentin tärkeimmät poliittiset ryhmät olivat yhtenäisempiä kuin demokraatit ja republikaanit Yhdysvaltain kongressissa".

 

 

Avainkysymykseen kansallisten valtuuskuntien koosta poliittisissa ryhmissä, Hix kirjoittaa, että EPP-ryhmässä "(Saksa) CDU/CSU säilyy suurimpana valtuuskuntana. Italian, Ranskan ja Puolan konservatiivimepeillä on kuitenkin uudessa ryhmässä vanhaa enemmän vaikutusvaltaa.

 

Ison-Britannian ja Tšekin euroskeptisiä ääniä ei enää kuulla EPP:ssä, sillä nämä jättivät parlamentin suurimman ryhmän muodostaakseen uuden konservatiivien ja reformistien ryhmän.

 

Hix jatkaa, vasemmalle kääntyen: "(Saksan) SPD on jälleen sosialistiryhmän suurin valtuuskunta, Italia toiseksi suurin ja Ranskan, Espanjan ja Yhdistyneen kuningaskunnan valtuuskunnat ovat heikentyneet. ALDE-ryhmää taas hallitsevat saksalaiset ja brittimepit, ja Italian, Ranskan ja Benelux-maiden mepeillä on toisarvoista vaikutusvaltaa."

 

 
Hix antaa johtopäätöksissään muutamia neuvoja uuden parlamentin jäsenille. Hän toteaa, että kaikkien ryhmien on syytä hyväksyä kesäkuun vaalien tulokset. Niiden pitäisi lisäksi esittää selkeän "vaihtoehtoista politiikkaa", joka "antaisi äänestäjille mahdollisuuden perustaa valintansa vuoden 2014 vaaleissa ainakin osittain 2009 vaalit voittaneiden meppien ja puolueiden suorituskykyyn".