Hakemisto 
 Edellinen 
 Seuraava 
 Koko teksti 
Puheenvuorot
Tiistai 4. heinäkuuta 2006 - Strasbourg EUVL-painos

4. Kenraali Francon Espanjassa tekemän vallankaappauksen 70. vuosipäivä (Euroopan parlamentin puhemiehen ja poliittisten ryhmien puheenjohtajien julkilausumat)
PV
MPphoto
 
 

  Puhemies. Esityslistan ensimmäisenä kohtana esitän julkilausuman aiheesta "Kenraali Francon Espanjassa 18. heinäkuuta 1936 tekemän vallankaappauksen 70. vuosipäivä".

Kuten tiedätte, 200 parlamentin jäsenen ryhmä allekirjoitti vetoomuksen suullisen kysymyksen esittämisestä komissiolle ja neuvostolle. Vetoomuksessa pyydettiin nimenomaan keskustelua Francon hallinnon tuomitsemisesta Francon vallankaappauksen 70. vuosipäivänä.

Puheenjohtajakokous ei hyväksynyt pyyntöä vaan piti parempana vaihtoehtona puhemiehen julkilausumaa, jonka jälkeen poliittiset ryhmät voisivat esittää kantansa siitä, mitä kyseinen päivämäärä merkitsee. Näin me nyt siis teemme.

Tuo päivämäärä on jo kaukaista historiaa: jo 70 vuotta on kulunut heinäkuun 18:nnesta vuonna 1936. Vallankaappauksesta kulunut aika vastaa suurin piirtein sen espanjalaissukupolven eliniänodotetta, joka koki tämän demokratiaan siirtymisen, jota pidetään esimerkillisenä mutta jonka onnistuminen edellytti valikoivaa unohtamista ja muistamisen keskeyttämistä. Tämä muisti on nyt palautumassa muistinelvyttämisprosessissa, joka täyttää kirjakaupat ja joka on vahvistettu jopa laeissa.

Kuten sanoin teille kaksi vuotta sitten, kuulun tähän sukupolveen – kuten monet Euroopan parlamentin espanjalaiset jäsenet – ja on päivänselvää, että henkilökohtainen suhteeni menneisyyteen vaikuttaa muistiini. Tämä on kuitenkin toimielimen julkilausuma, jonka esitän parlamentin puhemiehenä, ja tänään pitämäni puheen on oltava poliittinen teko, joka ylittää henkilökohtaiset tunteet. Menneisyytemme esiin tuominen vaikuttamaan nykypäivään on tahdonalainen teko, joka liittyy ennen kaikkea siihen tulevaisuuteen, jota haluamme rakentaa. Haluamme rakentaa tulevaisuutta meidän kaikkien herkän ja katoavan muistin lisäksi myös ennen kaikkea historian varaan, jota ei muisteta vaan joka opitaan ja joka tästä syystä voidaan jakaa.

Historia kertookin meille, että kyseisenä päivänä osa Espanjan armeijasta – vain osa – nousi kapinaan toisen tasavallan hallitusta vastaan, jonka espanjalaiset olivat demokraattisesti valinneet vuonna 1931. Näin murskautui suuri toivo, koska tämän tasavallan mielessä oli demokratian vakiinnuttaminen ja tarpeellisten suurten uudistusten tekeminen, maatalouteen ja armeijaan liittyvät uudistukset, kirkon erottaminen valtiosta, sosiaaliturvan luominen, autonomisen aseman myöntäminen alueille sekä äänioikeuden myöntäminen naisille ja avioero-oikeuden myöntäminen, ja nämä kaikki erittäin patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Näistä uudistuksista tuli malli monille Euroopan maille. Niistä tuli Euroopan maille demokratian malli ja demokratian uusi raja Euroopassa, demokratian, joka noihin aikoihin eli vaikeita aikoja, koska se oli kaatunut Italiassa, Kreikassa, Puolassa, Unkarissa ja Saksassa. Tästä syystä Espanjan sotilasvallankaappaus ei pelkästään johtanut pitkään ja julmaan sisällissotaan Espanjassa vaan sen lisäksi se myös murskasi toiveet siitä Euroopasta, josta André Malraux oli puhunut.

Espanjan sota ei ollut pelkkä sota eikä se ollut pelkästään espanjalainen sota. Se oli kahden suuren maailmankatsomuksen välinen yhteenotto. Kyllä vain, Larran ja Machadon Espanjat syntyivät uudelleen, ja toinen näistä Espanjoista kylmäsi jokaisen espanjalaisen sydäntä. Pelkästään espanjalaisten välinen sota ei kuitenkaan olisi ollut niin pitkä, koska omat voimamme eivät olisi siihen riittäneet.

Sota oli ratkaiseva hetki maailman historiassa. Sillä oli valtavia kansainvälisiä vaikutuksia. Vuodesta 1936 vielä edessä olevan toisen maailmansodan eurooppalaiset osapuolet ottivat yhteen suoraan tai välillisesti Espanjan sisällissodassa. Espanja oli toisen maailmansodan ensimmäisen suuren taistelun näyttämö, tulevan Eurooppaa raunioittavan sodan koekenttä. Ensimmäistä kertaa maailman historiassa pommitettiin siviilejä. Muistamme kaikki Guernican, mutta Espanjassa oli paljon muitakin guernicoja.

Eurooppalaisia kuoli rintaman molemmilla puolilla, ja kuolleiden hautoja löytyy muun muassa Madridin, Jaraman, Belchiten, Teruelin, Guadalajaran ja Ebron hautausmailta, näistä myyttisistä paikoista, joissa niin monet eurooppalaiset lepäävät. Espanjan sisällissodan jälkeen eurooppalaiset lähtivät taistelemaan ympäri Eurooppaa vapauttaakseen sen. Tämä sota oli toisille viimeinen suuri taistelu oikean asian puolesta ja toisille ristiretki

Minä muistan ristiretken, piispat, jotka tekivät fasistitervehdyksen, muistan kirkkojen edustalla parveilevat kenraalit. Muistan myös hautausmaat täynnä ammuttuja uhreja rintaman molemmilta puolilta. Sota oli kaikkein intohimoisin sota, jossa ensimmäistä kertaa kohtasivat 1900-luvun ideologiat: demokratia, fasismi ja kommunismi. Se oli suuri uskon sota ja samaan aikaan luokkasota, vallankumous vastaan taantumus.

Kyse oli yhteenotosta, joka pitkittyi Euroopassa ja joka pitkittyi myös Espanjassa, kun sota oli päättynyt, koska kyse ei ollut pelkästä sodasta. Kyse oli myös pitkästä ja ankarasta sodan jälkeisestä ajasta. Sen jälkeisenä aikana ei ollut kyse vihollisen lyömisestä, koska sota oli jo voitettu, vaan kyse oli pikemminkin vihollisen tuhoamisesta sellaisen järjestelmän ylläpitämiseksi, joka pysyi voimassa pitkään ja esti Espanjan demokratisoitumisprosessin ja myös jälleenrakennusprosessin, joka oli käynnissä muualla Euroopassa.

Monet Itä-Euroopan maista kotoisin olevat parlamentin jäsenet muistavat eristyneisyyden, josta he saivat kärsiä Jaltan konferenssin seurauksena, sekä rautaesiripun, joka erotti heidät vapaasta, demokraattisesta ja vauraasta Euroopasta, ja juuri tätä se oli. Huonommin muistetaan kuitenkin se, että Etelä-Euroopassa oli maita – Espanja ja Portugali – jotka niin ikään jäivät tämän kehityksen ulkopuolelle ja jotka olivat pitkän aikaa sotilasdiktatuurien hallitsemia.

Muistan kerran kun eräs yhdysvaltalainen kongressiedustaja moitti minua siitä, ettemme me eurooppalaiset olleet kiitollisia siitä, mitä Yhdysvallat oli tehnyt Euroopan vapauttamiseksi. Minun oli muistutettava häntä, että Espanjan osalta nämä toimet loistivat poissaolollaan, koska Yhdysvallat unohti vapauttaa meidät juuri siksi, että sotilashallitus oli sille hyödyllinen kylmän sodan aikana.

Haluaisin tänään siteerata Salvador de Madariagaa, jonka nimi koristaa yhtä rakennuksistamme. Salvador de Madariaga sanoi vuonna 1954, että "Ennen vuotta 1936 kaikki espanjalaiset elivät Espanjassa ja vapaudessa. Tänään sadattuhannet espanjalaiset elävät vapaudessa Espanjan ulkopuolella ja loput elävät Espanjassa ilman vapauksia."

Vapaus koitti jälleen vuonna 1975. Aloimme rakentaa perustaa yhteiskunnalle, joka perustuu demokratiaan, vapauteen ja suunnitelmaan yhdistyä Eurooppaan. Uudet sukupolvet esittivät uusia poliittisia vaatimuksia, jotka liittyvät tulevaisuuteen ja menneisyyteen. He joutuivat kohtaamaan sodan ja diktatuurin, josta on päästy eroon. Kun Espanjassa tänään puhutaan uhreille myönnettävästä moraalisesta hyvityksestä, haluamme keskustella maamme ja yhteiskuntamme aktiivisesta muistista voidaksemme kantaa täyden vastuun menneisyydestämme, kunnioittaaksemme kaikkia kuolleita sekä kohdataksemme päivänselvät totuudet unohtamatta tapahtumia, jotka saattaisivat olla epämiellyttäviä, ja jottemme lohduttautuisi valheilla. Nämä kivuliaat haavat ovat alkaneet parantua Euroopassa, mutta ne ovat vielä monien ihmisten muistissa, koska näiden tapahtumien aikana niitä ei voinut manata pois.

Tämän nyt Euroopan parlamentissa meneillään olevan tilaisuuden tarkoitus on kohdata menneisyys, joka elää joidenkin mantereemme asukkaiden muistoissa, jottemme tekisi uudelleen samoja virheitä, tuomitaksemme selväsanaisesti syylliset, kunnioittaaksemme uhrien muistoa sekä antaaksemme tunnustusta kaikille niille, jotka taistelivat demokratian puolesta, kärsivät vainoista ja edistivät Espanjan paluuta Eurooppaan, yhteisen kansallisomaisuutemme piiriin.

(Jatkuvia suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Jaime Mayor Oreja, PPE-DE-ryhmän puolesta. – (ES) Arvoisa puhemies, hyvät kollegat, puhun Euroopan kansanpuolueen (kristillisdemokraatit) ja Euroopan demokraattien ryhmän edustajana tämän Espanjan lähihistoriaan liittyvän julkilausuman jälkeen. Haluan korostaa, että meidän kantamme perustuu pääasiassa siihen, että kannatamme ja tuemme varauksetta sovintoa ja traagisen menneisyyden yli pääsemistä, jotka ovat meille arvoja, antoivat virikkeen demokratiaan siirtymiselle ja johtivat lopulta vuonna 1978 perustuslain hyväksymiseen.

Huomenna 5. heinäkuuta tulee kuluneeksi 30 vuotta sitä, kun Espanjan pääministeri Adolfo Suárez astui virkaansa ja otti vastuun demokratiaan siirtymisen eteenpäin viemisestä.

Joillakin meistä oli kunnia ja tilaisuus olla hankkeessa mukana ja kuulua Unión de Centro Democrático -puolueeseen, joka otti hallituksessa vastuun tämän demokratiaan siirtymisen käytännön toteuttamisesta muiden puolueiden avulla ja koko Espanjan yhteiskunnan sekä hänen majesteettinsa kuninkaan yksiselitteisellä tuella, ja meidän arvojamme, vapauden ja sovinnon arvoja, vaalitaan vuoden 1978 perustuslaissa, ja vetoomuksemme näiden kahden leppymättömän Espanjan välisen vastakkainasettelun lopettamiseksi kumpuaa sielujemme syvimmistä sopukoista. Espanjan viime vuosisadan historian suurin virhe, mielettömyys ja tragedia oli se luontevuus, jolla kaksi Espanjaa on kyennyt selviytymään – tämä maassamme aina esiintynyt ilmiö – tämä sama luontevuus, jolla nämä kaksi Espanjaa vakuuttuivat silloin demokraattisen yhteiselon mahdottomuudesta.

Kaikki me tunnemme Euroopan unionin syntyhistorian ja olemassaolon oikeutuksen, sen, että se perustuu samaan moraaliseen vahvuuteen kuin tämä Espanjan perustuslaki, niiden ihmisten moraaliseen vahvuuteen, jotka yhdistyvät, yhdistymisen moraaliseen vahvuuteen, jottei lähihistoria toistaisi itseään, jottei enää syttyisi Euroopan mantereella alkavia maailmasotia eikä enää syntyisi sotia, diktatuureja, kommunistihallituksia eikä sellaisia sisällissotia, josta me saimme Espanjassa kärsiä.

Me uudet eurooppalaiset kansat voimme tehdä virheitä selvittäessämme tämänhetkisiä tai tulevia ongelmiamme, mutta on yksi virhe, jota emme saa tehdä ja jota meillä ei ole oikeutta tehdä: emme saa toistaa historian virheitä emmekä saa olla oppimatta niistä.

Kaikista näistä syistä emme saa kyllästyä sovintoon ja harmoniaan. Emme saa muuttaa asennettamme, ja tästä syystä monet meistä espanjalaisista pitävät historiallisena vääryytenä toisen siirtymisen elvyttämistä aivan kuin se ensimmäinen olisi käynyt vanhaksi ja vanhentunut. On historiallinen vääryys rikkoa yksipuolisesti harmonisen peruslakimme ydintä ja on historiallinen typeryys aloittaa Espanjassa keskustelu itsemääräämisoikeudesta ja sellaisten uusien kansojen luomisesta Espanjaan, joita ei ole koskaan ollut olemassa. Se on historiallinen erehdys, koska se heikentää maamme harmoniaa.

Arvoisa puhemies, tästä syystä tämän 5. heinäkuuta 1976 käynnistyneen Espanjan demokratiaan siirtymisen 30. vuosipäivänä haluan Euroopan kansanpuolueen (kristillisdemokraatit) ja Euroopan demokraattien ryhmän puolesta päättää puheeni eläköön-huudolla sovinnolle, eläköön-huudolla vapaudelle ja eläköön-huudolla Espanjan perustuslaille.

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Martin Schulz, PSE-ryhmän puolesta. – (DE) Arvoisa puhemies, kuunneltuani puheenne haluaisin kysyä, millainen oli Francon ja hänen hallintonsa perusfilosofia. Tunnemme sen kaikki. Se on suvaitsemattomuuden ja ihmiskunnan halveksunnan filosofia, se on filosofia, joka murskaa demokraattisen instituutiot ja vihaa kaikkea sitä, mikä ei ole niin kuin se haluaisi. Francon ja hänen hallintonsa takana oli ihmiskunnan halveksuntaa ja leppymätöntä taipumusta väkivaltaan. Ehdoton alistuminen omalle ideologialle tai kuolema – tämä oli Francon hallinnon viesti. Se ei ollut kuitenkaan espanjalainen viesti, koska kun Franco kaappasi vallan 70 vuotta sitten, kotimaani oli jo kärsinyt Hitlerin diktatuurista kolme vuotta ja Mussolini oli hallinnut Italiaa jo 14 vuotta. Näihin aikoihin fasistinen liike, johon Franco pääasiassa sotilaallisessa mielessä kuului, oli jo olemassa ympäri Eurooppaa.

Sisällissota ei ollut pelkästään Espanjan sisällissota. Espanja oli sodan keskeinen näyttämö ja sen suurin uhri, mutta Espanjan kansa oli myös sen panttivanki erään suuremman sodan kenraaliharjoituksessa. Guernica ja kondorikotkalegioona ovat jääneet maani historian häpeäpilkuksi.

1930-luvun nuoriso edusti upeasti Euroopan ja maailman historiaa, se matkusti vapaaehtoisesti Espanjaan puolustamaan demokratiaa. Ernest Hemingway loi unohtamattoman kirjallisen monumentin tälle sukupolvelle. Kuuluisa amerikkalainen kirjailija Arthur Miller sanoi kerran, että 1930-luvulla sana "Espanja" oli räjähdys. Kyse oli papiston feodalismin voittamisesta sekä vapauden ja suvaitsevaisuuden hengen nostattamisesta suvaitsemattomuuden demonia vastaan.

Jos ajattelemme tämän päivän Espanjaa, me Euroopan vasemmistossa ajattelemme niitä lukemattomia uhreja, joita Espanjan sisällissota vaati omista riveistämme mutta ei pelkästään meidän riveistämme. Myös kristillisdemokraatit, liberaalit ja tasavaltalaiset vastustivat suvaitsemattomuutta. Erittäin monet ajattelijat ja kansat maailmanlaajuisesti vastustivat Francoa, ne vastustivat sitä totalitaarista halua alistaa valtaansa, joka liitettiin Francoon. Franco hävisi.

Jos me arvioimme tilannetta täällä parlamentissa nyt 70 vuotta myöhemmin, haluan kiinnittää huomionne siihen, että sen jälkeen, kun suorat vaalit otettiin käyttöön, kolme Euroopan parlamentin puhemiehistä on ollut espanjalaisia: yksi konservatiivinen kristillisdemokraatti ja kaksi sosialidemokraattia. Jos tänään, 70 vuotta sodan jälkeen, Kataloniasta kotoisin oleva espanjalainen Euroopan parlamentin puhemies voi sanoa 25.stä Euroopan unionin jäsenvaltioista valittujen edustajien puolesta, että Euroopan yhdentyminen on voitto suvaitsemattomuudesta ja orjuudesta, voimme nyt, 70 vuotta sodan jälkeen sanoa, että vapaus on voittanut ja Franco hävinnyt. Mitään parempaa ei voi tapahtua Euroopalle!

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Bronisław Geremek, ALDE-ryhmän puolesta. – (FR) Arvoisa puhemies, Euroopan historia on rikas, ja vaikkei parlamentin pidäkään pyrkiä antamaan sellaista kuvaa, että se ainoana tietäisi totuuden historiasta, Euroopan unionin tulevaisuuden rakentamisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että parlamentti tuntee olevansa vastuussa eurooppalaisesta muistista, joka on Euroopan yhtenäisyyden keskeisin tekijä.

Elämme vuotta 2006, muistamme Poznamin työläisten kansannousun kesäkuussa 1956, muistamme Unkarin kansannousun lokakuussa 1956, nämä dramaattiset taistelut leivän ja vapauden puolesta. Nyt on vuosi 2006, ja 70 vuotta sitten kenraali Franco pakotti maan diktatuurihallintoon, joka vastusta vapautta, demokratiaa ja oikeusvaltion periaatteita. Espanja, jonka olisi pitänyt kuulua Euroopan unionin perustajajäseniin, oli vastoin kansansa tahtoa puoli vuosisataa erossa muusta Euroopasta.

Näiden tapahtumien ymmärtämiseksi on syytä olla laskematta yhteen sisällissodan ja diktatuurin kaikkia epäoikeudenmukaisuuksia, vihaa, konflikteja, inhimillisiä kärsimyksiä. Jotta tällaiset tapahtumat eivät ikinä enää toistuisi, meidän on sen sijaan muistettava, että tämä Espanjan kokemus on Euroopan kokemus ja että kyse on yhdestä niistä kokemuksista, joka johti Euroopan unionin perustamiseen.

Euroopan on muistettava, että Espanja on pystynyt sulkemaan tämän historiansa dramaattisen luvun yksimielisesti sovinnolla ja rauhanomaisella vuoropuhelulla. Osoittakaamme kunnioitusta Espanjan kansan rohkeudelle ja viisaudelle.

Tänä juhlavuotena parlamentin ja koko Euroopan pitäisi iloita tästä vapauden tunteesta, johon parlamentin ja koko Euroopan olemassaolo perustuu. Euroopan pitäisi tuntea olevansa yhtenäinen yli kaikkien poliittisten jakolinjojen ja havahtua huomaamaan, että nyt me tiedämme, minkä takia Eurooppa on olemassa. Näin tekemällä osoitamme kunniaa myös tälle dramaattiselle kokemukselle, jota muistelemme tänään surullisina. Kiitos paljon.

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Daniel Marc Cohn-Bendit, Verts/ALE-ryhmän puolesta. – (FR) Arvoisa puhemies, hyvät kollegat, vuoden 1936 Espanja on ennen kaikkea oppitunti, tai pikemminkin neljän oppitunnin sarja meille eurooppalaisille. Ensimmäinen oppitunti on Espanjan kansan rohkeus, uhrautuminen ja erinomainen mielikuvitus matkalla kohti vapautta ja demokratiaa. Kuka voisi unohtaa vapaan Katalonian erinomaiset sosiaaliset uudistukset? Kuka voisi unohtaa kaiken sen, mitä Espanjan kansa on yrittänyt tehdä tämän poikkeuksellisen ajanjakson aikana?

Toinen oppitunti on fasismin julmuus. Kuten äsken todettiin, Guernica on yksi tämän julmuuden symboleista: tappamisen, murhaamisen ja vangitsemisten symboli sekä myös kansainvälisen fasismin symboli, sillä on aivan selvä, että Espanjan fasismi ei olisi koskaan voinut voittaa ilman kansallissosialistien tukea. Vuonna 1936 fasistien suunnitelma Euroopan hallitsemiseksi oli jo nähtävissä.

Kolmas oppitunti on vaikeampi ymmärtää, sillä se on pelkuruuden oppitunti, eurooppalaisten pelkuruuden, ranskalaisten pelkuruuden – vaikka se olikin vaikeaa Léon Blumille – englantilaisten pelkuruuden…kaikkien niiden pelkuruuden, jotka ajattelivat, että jos Espanjan kansa joutuisi kärsimään, heidän ei tarvitsisi kärsiä. Münchenin vuoden 1938 tapahtumien tapaan tämä asenne osoittautui yhdeksi aikakauden suurista erehdyksistä ja läksyistä, joista meidän on otettava opiksemme. Se, joka luulee voivansa laskea päänsä, kun ukkonen menee vierestä ohi, on usein väärässä, kuten historia on osoittanut. Tämä on tärkeä läksy, joka monen eurooppalaisen oli erittäin pitkään erittäin vaikea hyväksyä. Joskus pasifismi tasoittaa tietä kauheudelle ja joskus se on rohkeuden symboli! On aina vaikea tietää, olisiko valittava pasifismi vai sen vastakohta. Jos puhumme pelkuruudesta, meidän on myös korostettava rohkeutta, jota osoitti esimerkiksi Léon Blumin hallituksessa ministerinä toiminut Pierre Cot, joka ministerinä ollessaan vei aseita Espanjaan. Muistettakoon, että sankarina näinä vaikeina aikoina toiminut Pierre Cot on kollegamme Jean-Pierre Cotin isä. Kiitän Jean-Pierre Cotia siitä, että hän muistutti minua isänsä toimista.

Neljäs ja viimeinen läksy on kommunistisen totalitarismin hirvittävä suvaitsemattomuus. Ei pidä nimittäin unohtaa, että tähän espanjalaiseen sisällissotaan liittyy kaksi suurta mielikuvaa. Ensimmäinen mielikuva on kansainväliset prikaatit, jotka halusivat pelastaa Espanjan kansan. Sitten on tämä mielikuva kommunististen prikaatien suvaitsemattomuudesta, sillä nämä prikaatit murhasivat Partido Orbrero de Unificación Marxista -puolueen trotskilaisia jäseniä sekä anarkisteja, koska nämä eivät olleet samoilla linjoilla heidän kanssaan. Myös tämä on yksi Espanjan sisällissodan läksyistä! Sen mukaan vapautuminen ei tarkoita sitä, että väheksytään kaikkien muiden mielipiteitä, vaan se tarkoittaa myös erilaisuuden ja demokratian hyväksymistä.

Hyvät kollegat, Euroopan unionin on muistettava nämä neljä läksyä. Näitä läksyjä on sovellettava, kun julmuutta esiintyy Bosniassa ja kun meidän on osoitettava solidaarisuutta sorrettuja kansoja kohtaan. Jos nämä läksyt on opittu, uskon, että tulevaisuus voi olla hieman valoisampi.

 
  
MPphoto
 
 

  Francis Wurtz, GUE/NGL-ryhmän puolesta. – (FR) Arvosia puhemies, parlamenttimme tekee mitä sen pitääkin, kun se antaa tämän julkilausuman 70 vuotta sen jälkeen, kun Franco aloitti Espanjan sisällissodan.

Nuoren tasavallan murskaaminen koskee monellakin tavalla koko Eurooppaa. Ensinnäkin vuoden 1936 kapinalliset eivät olisi voittaneet kansanrintamaa ilman fasistisen Italian ja natsi-Saksan antamaa ratkaisevaa apua. Espanjassa Saksa myös kokeili tulevassa sodassa Ranskaa vastaan soveltamaansa salamasotaa. Guernica oli historian ensimmäinen esimerkki siviiliväestön murhaamisesta massiivisilla ilmapommituksilla, joista tuli kauhistuttava käytäntö koko toisen maailmasodan ajaksi.

Nämä synkät vuodet 1936–1939 olivat huomion arvoisia Euroopan kannalta myös toisesta syystä, siitä, miten Espanjan demokraattiset naapurivaltiot pettivät Espanjan tasavaltalaiset. Tilanteeseen puuttumatta jättäminen vuonna 1936 oli esimakua Münchenin vuoden 1938 tapahtumille, jotka johtivat mantereenlaajuiseen katastrofiin vuodesta 1939 alkaen. Mitä lisäksi pitäisi ajatella eurooppalaisten ja länsimaalaisten johtajien yleisesti ottaen suopeasta välinpitämättömyydestä Francon hallintoa kohtaan sodan jälkeen, heti kun Espanjan johtaja oli liittynyt taisteluun hyvän puolelle pahan valtakuntaa vastaan?

Espanjan tragedialla on vielä yksi eurooppalainen ulottuvuus eli se ainutlaatuinen kansainvälinen solidaarisuus, jota se herätti työläisten ja tavallisen kansan sekä tunnetuimpien eurooppalaisten intellektuellien parissa ja josta loistavan esimerkin tarjoavat 40 000 miehen voimin 50 eri maasta saapuneet kansainväliset prikaatit.

Vastaavasti Ranskan vastarintaliikkeen joukoissa oli paljon espanjalaisia tasavaltalaisia. Jotkut heistä osallistuivat Pariisin kapinaan elokuussa 1944 suuresti kaipaamani Henri Rol-Tanguyn johdolla. Jotkut heistä puolestaan osallistuivat Strasbourgin vapauttamiseen saman vuoden marraskuussa kenraali Leclercin johtamissa joukoissa.

Eurooppalaisuus ei varmaankaan olisi sellaista kuin se on ilman Francon hallinnon uhrien sanoinkuvaamattomia kärsimyksiä, ilman espanjalaisten vastarintaliikkeen jäsenten uljasta vastarintaa ja ilman nuorelle tasavallalle osoitettua solidaarisuuden määrää. Antakaamme julkilausumallamme heille kaikille se kunnia, jonka he ansaitsevat!

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Brian Crowley, UEN-ryhmän puolesta. – (EN) Arvoisa puhemies, minun on monesta syystä vaikeaa päättää, mitä minun pitäisi sanoa tänään, koska toisin kuin monet kollegoistani kuulun sukupolveen, joka ei ole itse kokenut tätä tragediaa, joka loi pohjan koko Euroopan unionin perustamiselle.

Luen kuitenkin historiaa, tiedän siitä jotakin ja ymmärrän sitä. Puhumme tänään Francon vallankaappauksen 70:nnestä vuosipäivästä. Euroopan mantereella tapahtunutta julmuutta ja tragediaa on muistettu historiankirjoissa joka ikinen päivä 227 vuoden ajan.

Oletankin näin ollen, että meidän pitäisikin keskittyä nimenmaan siihen, että fasismilla, kommunismilla, imperialismilla ja totalitaarisilla hallituksilla, joita mantereellamme on ollut, on yhteinen filosofia: ihmisten välisen erilaisuuden ja erilaisten ajatusmallien suvaitsemattomuus sekä suvaitsemattomuus niitä kohtaan, jotka haluavat kulkea erilaisia polkuja. Oli kyse sitten Potsdamista, Unkarista, Gdańskista, Siperiasta, Espanjasta, Portugalista tai Irlannista, ne, jotka ovat yrittäneet määrätä oman linjansa muille, ovat aina epäonnistuneet, koska ihmiskuntamme koko ydin perustuu haluun olla vapaa sen varmistamiseksi, että voimme elää ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Tästä syystä on äärimmäisen tärkeää oppia menneisyyden virheistä mutta myös varmistaa, ettei niitä koskaan toisteta. Sen sijaan, että kritisoimme ja osoitamme sormella sekä väitämme, että tämä tragedia oli dramaattisempi ja tuhoisampi ja että sillä oli suuremmat vaikutukset Euroopan politiikkaan kuin muilla tragedioilla, sopikaamme, että se on ohi, ja käyttäkäämme sitä esimerkkinä. Tämän päivän Euroopassa olemme kyenneet selviytymään näistä erimielisyyksistä, olemme löytäneet foorumin ja tavan, jolla eri maista olevat ihmiset, joilla on erilainen ideologia, erilainen historia ja erilaisia tulkintoja tästä samaisesta historiasta, voivat kokoontua ja löytää yhteisen perustan ja yhteisen asian.

Parasta mitä voimme Euroopan parlamentissa tänään tehdä, on kannustaa pääministeri Zapateroa hänen pyrkimyksissään löytää ratkaisu Baskimaan tilanteeseen ja saada neuvottelupöytään ne ihmiset, joiden mielipiteitä pidettiin ennen mahdottomina saattaa yhteen. Tämä ei tarkoita tehtyjen julmuuksien anteeksiantamista eikä sen väittämistä, etteikö vääryyksiä olisi tehty; tämä tarkoittaa sitä, ettei ihminen voi elää menneisyydessä eikä saa jäädä katkeraksi. Kun saamme tilaisuuden rauhan tekemiseen, meidän on käytettävä se hyväksi.

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Jens-Peter Bonde, IND/DEM-ryhmän puolesta. (DA) Arvoisa puhemies, "Heidät on pysäytettävä!" Näin huudahti nuoruusaikojeni suuri runoilija Gustaf Munch-Petersen seistessään vapaaehtoisena sotilaana Espanjan sisällissodassa yksin rintamalla, kun hänen toverinsa perääntyivät kohdattuaan vahvemmat joukot. Gustaf jätti vaimonsa, lapsensa ja perheensä kotiin Tanskaan. Hänen tekonsa ei ollut puolustettavissa eikä vastuullinen, eikä sillä onnistuttu pitämään fasismin vitsausta poissa Euroopasta. Hänen yksinäiselle protestilleen ei ollut järjellistä perustetta, mutta kuvitelkaa, jos kaikki olisivat toimineet yhtä rohkeasti. Kuoleminen ilman pelkoa oli hänen elämänsä viimeinen antinsa runoudelle.

Suurin osa ihmisistä jäi passiiviseksi, kun demokratia oli uhattuna, ja joutui monilla alueilla syrjäytetyiksi, kunnes muut rohkeat ihmiset pysäyttivät natsismin ja fasismin.

Monille tämän parlamentin jäsenistä vapauttaminen toi mukanaan uuden miehityksen, johon kuului rautaesirippu ja gulagit. Muistakaamme tänään niitä monia ihmisiä – rohkeita ihmisiä ja muitakin ihmisiä – jotka kuolivat. Osoittakaamme kunnioitusta niille, jotka vapaaehtoisina sotilaina Espanjan sisällissodassa panivat vastaan, osallistuivat demokratian puolustamiseen sekä osoittivat sekä rohkeutta että uhkarohkeutta maanalaisissa armeijoissa, jotka perustettiin vastustamaan hallituksen demokratianvastaista politiikkaa. Monet aktiivisesti vastarintaliikkeen toimintaan osallistuneet löysivät tiensä poliittisiin puolueisiin ja liikkeisiin, joita olen edustanut täällä parlamentissa jo 27 vuotta. He ovat melkein kaikki kuolleet. Kun rohkea naapurini Hans, joka oli ammatiltaan seppä, oli kuolemaisillaan, hän kertoi hurjan tarinan siitä, että brittiläiset pommittivat ranskalaista koulurakennusta Gestapon päämajan sijasta. Briteille työskentelevänä agenttina Hans oli toimittanut laittomat piirustukset. Erehdys ei ollut hänen, mutta ajatus kuolleista koululaisista ahdisti häntä loppuun asti.

Haluan myös muistaa nuoren yliopistomiehen, joka matkusti ympäri maata luodakseen ensimmäisen tanskalaisen vastarintaliikkeen, kun hallitus teki yhteistyötä saksalaismiehittäjän kanssa. Frode Jakobsenista tuli myöhemmin menestyksekkään maanalaisen hallituksen, Danmarks Frihedsrådin johtaja. Sodan jälkeen hänestä tuli hallituksen ministeri ja hän osallistui European movement -liikkeen suureen kokoukseen Haagissa vuonna 1948, jolloin Euroopan neuvosto ja Euroopan yhdentyminen saivat alkunsa. Monia vuosia hän oli European movement -liikkeen puheenjohtaja ja Tanskan parlamentin sosialidemokraattinen jäsen. Silti hän äänesti "ei" kaikissa EY:n ja EU:n perussopimuksia koskevissa äänestyksissä sekä oli EU:n demokratiavajeeseen perustuvan kritiikin alullepanija vuonna 1972.

Meillä on hänen mukaansa nimetty palkinto. Se myönnetään joka vuosi niille, jotka ovat osoittaneet poikkeuksellista poliittista rohkeutta ja tehneet jotain muiden kuin itsensä hyväksi aikana, jolloin tällainen toiminta ei ollut tarkoituksenmukaista, kannattavaa eikä todennäköisesti edistänyt heidän uraansa. Meillä ei koskaan ole ollut vaikeuksia löytää ehdokkaita. Aina on ihmisiä, jotka osoittavat poikkeuksellista poliittista rohkeutta, ja jotkut heistä ovat saaneet inspiraatiota niistä puolesta miljoonasta vapaaehtoisesta maailmankansalaisesta, jotka matkustivat Espanjaan sanomaan "No pasarán". Haluan kiittää niitä, jotka osoittivat henkilökohtaista rohkeutta ja kuolivat vapauden puolesta. "El pueblo unido jamás será vencido".

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Maciej Marian Giertych (NI). – (PL) Arvoisa puhemies, se, että meillä on tänään kaikkialla Keski- ja Länsi-Euroopassa demokratia, kansalaisoikeudet, yksityisomaisuus ja suvaitsevaisuus, on sen ansiota, ettei kommunismi saanut valtaansa mannertamme, vaikka se olisi hyvin voinut. Itä-Euroopassa kommunismin vastainen pato luotiin puolalaisten voitokkaassa taistelussa bolsevikkeja vastaan vuonna 1920 ja sillä, että katolinen Puola vastusti päättäväisesti väkipakolla tarjottua neuvostovaltaa.

Siitä, ettei kommunismi juurtunut Länsi-Eurooppaan, saamme pitkälti kiittää perinteisen Espanjan voitokasta sisällissotaa kommunistisia hallituksia vastaan. Vaikka Espanjan vasemmisto tuli valtaan demokraattisesti, se käyttäytyi samalla tavalla kuin vasemmisto bolsevistisessa Neuvostoliitossa, jossa hyökkäysten keskeisin kohde oli kirkkolaitos. Lähes 7 000 pappia murhattiin. Kirkkoja häpäistiin, teiden varrella olevia ristejä ja pyhiä patsaita ammuttiin. Katolisessa Espanjassa perinteitä kunnioittavat joukot vastasivat tähän hyökkäykseen välittömästi.

Bolsevistisen Neuvostoliiton organisoimat kansainväliset prikaatit tulivat auttamaan kommunistista Espanjaa. Kommunististen tapojen mukaisesti nämä prikaatit olivat täydellisesti kommunistipuolueen solujen ja sen salaisen palvelun hallinnassa kuten myös koko tasavaltalaisten hallinto. Kiitos Espanjan oikeiston, Espanjan armeijan, sen johtajien ja erityisesti kiitos kenraali Francon, kommunistien hyökkäys katoliseen Espanjaan torjuttiin. Samalla myös torjuttiin yritykset levittää kommunismin vitsaus muihin maihin.

Sen ansiosta, että Euroopan politiikassa oli Francon, Salazarin ja De Valeran kaltaisia henkilöitä, varmistettiin, että Eurooppa säilytti perinteiset arvonsa. Nykyään meillä ei ole tämänkaltaisia valtionpäämiehiä. Katselemme jossain määrin surullisena nykyistä historian uudelleenkirjoittamista, joka kuvaa kaiken perinteisen ja katolisen epäsuotuisassa valossa ja kaiken maallisen ja sosialistisen suotuisassa valossa. Muistakaamme, että Saksan natsismilla ja Italian fasismilla oli sosialistiset ja ateistiset juuret.

Sosialistisen ja antikatolisen ryhmittymän käyttämä valta täällä parlamentissa aiheuttaa suurta huolta. Näimme siitä selviä esimerkkejä äänestäessämme viime kuussa teksteistä, jotka koskivat suvaitsevaisuutta ja seitsemättä puiteohjelmaa. Kristitty Eurooppa on häviämässä taistelua sosialistista ja ateistista Eurooppaa vastaan. Tähän asiaan on saatava muutos!

(Vastalauseita)

 
  
MPphoto
 
 

  Martin Schulz (PSE). – (DE) Arvoisa puhemies, haluaisin käyttää hyväkseni mahdollisuuden esittää henkilökohtaisen lausuman keskustelujen päätteeksi. En juuri nyt muista, missä työjärjestyksen artiklassa niistä määrätään, mutta haluan, että soisitte minulle tämän henkilökohtaisen lausuman. Kuuntelin tarkasti kaiken, mitä edellinen puhuja sanoi. En aio käsitellä asiaa yksityiskohtaisesti, mutta haluan sanoa yhden asian omasta ja ryhmäni puolesta: kuulimme juuri Francon hengen puhuvan. Äskeinen puhe oli fasistinen puhe, jolla ei ole asiaa Euroopan parlamenttiin!

(Voimakkaita suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Zbigniew Zaleski (PPE-DE). – (PL) Arvoisa puhemies, haluan jäsen Schulzin tapaan käyttää parlamentin jäsenen oikeuttani ja esittää lyhyen puheenvuoron.

Olen pahoillani, että te ja puheenjohtajakokous päätitte omistaa niin paljon aikaa keskustelulle Francisco Francosta, mutta ette suonut edes minuutin käyttämistä keskusteluun eräästä kauheasta verilöylystä, joka tapahtui Katyńissa. Pyysin sitä kaikkien puolalaisten puolesta ja niiden puolesta, jotka kuolivat siellä. Olen erittäin pahoillani päätöksestä olla suostumatta pyyntööni.

 
  
MPphoto
 
 

  Hans-Gert Poettering (PPE-DE). – (DE) Arvoisa puhemies, katolisena haluan sanoa, että puolustamme ihmisarvon kunnioittamista, ihmisoikeuksia, oikeusvaltion periaatteita, demokratiaa ja vapautta. Emme pidä diktaattoreita ja totalitaaristen hallitusten kannattajia – oli tämä hallitus sitten fasistinen, kansallis-sosialistinen tai kommunistinen – oikeina ihmisinä puolustamaan ihanteitamme. Puolustamme omia ihanteitamme omalla vakaumuksellamme.

(Suosionosoituksia)

 
  
MPphoto
 
 

  Puhemies. Haluan kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita sekä jäseniä, jotka ovat kuunnelleet keskustelua ja erityisesti niitä, jotka eivät ole espanjalaisia, kiinnostuksesta, jota he ovat osoittaneet tätä historiallista tapahtumaa kohtaan, joka oli kiistatta tragedia. Haluan myös korostaa sitä, että seuranamme on lehtereillä ollut ihmisiä, joiden historiallinen muisti on tuonut heidät tänne.

 
Päivitetty viimeksi: 31. elokuuta 2006Oikeudellinen huomautus