Sari Essayah (PPE). - Arvoisa puhemies, hyvä komission jäsen, asunnottomuus on talouskriisin runtelemassa Euroopassa yksi kipeimpiä haasteita, ja siihen liittyy usein moniulotteisia sosiaali- ja terveysongelmia.

Asunnottomuutta ei voida määritellä täysin yksiselitteisesti. Se on ilmiö, joka saa eri aikoina ja eri maissa hyvinkin toisistaan poikkeavia sisältöjä. Tämä tekee asunnottomuuden ja asunnottomien lukumäärän vertailukelpoisen arvioinnin vaikeaksi.

Kuten monet kollegat ovat täällä todenneet, niin viimeksi vuonna 2011 keskustelimme tästä aiheesta ja parlamentti pyysi strategiaa, jossa tilannetta voitaisiin paremmin kartoittaa. Kuulun niihin, joiden mielestä sosiaalipolitiikassa toimivalta ja vastuu on oltava jäsenvaltioilla, mutta totta kai me tarvitsemme yhteistä koordinaatiota ja parhaiden käytäntöjen vaihtamista.

Onneksi monissa jäsenvaltioissa on tehty kansallisia asunnottomuusstrategioita, jotka toimivat. Kotimaassani Suomessa pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman lähtökohtana on ollut soveltaa asunto ensin -periaatetta. Sen mukaan asumisen järjestäminen ja elämänpuitteiden kohentuminen vähentää esimerkiksi päihde- ja sairaalapalveluiden käyttöä ja herättää monissa, esimerkiksi päihdeongelmaisissa, motivaation kuntoutukseen. Kun on katto pään päällä, niin haluaa pistää elämää monella tavalla kuntoon.

Uudessa mallissa keskitytään aiempaa huomattavasti enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn ja pysyvään vähentämiseen pikemminkin kuin väliaikaisten asuntoloiden tai tilapäisen majoituksen kehittämiseen. On myös ymmärretty, että olemassa olevassa asuntokannassa tapahtuva tukiasuminen tulee yhteiskunnan kannalta huomattavasti edullisemmaksi kuin asunnottomuuden seurausten hoitaminen sairaaloissa, päihdelaitoksissa tai vankiloissa.