Euroopan parlamentti, joka

–   ottaa huomioon palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16. joulukuuta 1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY(1) (työntekijöiden lähettämisestä annettu direktiivi),

–   ottaa huomioon komission tiedonannon direktiivin 96/71/EY täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa (KOM(2003)0458),

–   ottaa huomioon komission tiedonannon suuntaviivoista, jotka koskevat palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvaa työntekijöiden lähettämistä työhön toiseen jäsenvaltioon (KOM(2006)0159),

–   ottaa huomioon komission kertomuksen direktiivin 96/71/EY täytäntöönpanosta (SEC(2006)0439),

–   ottaa huomioon direktiivin 96/71/EY täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa 15. tammikuuta 2004 antamansa päätöslauselman(2),

–   ottaa huomioon Euroopan unionin perusoikeuskirjan 27 ja 34 artiklan,

–   ottaa huomioon Kansainvälisen työjärjestön (ILO) ulkomaalaisia työntekijöitä koskevan yleissopimuksen nro 143,

–   ottaa huomioon vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin 24. helmikuuta 2005 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2005/214/YOS(3),

–   ottaa huomioon seuraavat Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen antamat tuomiot: 9. elokuuta 1994, asia C-43/93, Vander Elst(4); 23. marraskuuta 1999, yhdistetyt asiat C-369/96 ja 376/96, Arblade(5); 25. lokakuuta 2001, yhdistetyt asiat C-49/98, C-50/98, C-52/98, C-54/98, C-68/98 ja C-71/98, Finalarte(6); 7. helmikuuta 2002, asia C-279/00, komissio vastaan Italia(7); 12. lokakuuta 2004, asia C-60/03, Wolff & Müller GmbH(8); 21. lokakuuta 2004, asia C-445/03, komissio vastaan Luxemburg(9) ja 19. tammikuuta 2006, asia C-244/04, komissio vastaan Saksa(10),

–   ottaa huomioon työnantajan velvollisuudesta ilmoittaa työntekijöille työsopimuksessa tai työsuhteessa sovellettavista ehdoista 14. lokakuuta 1991 annetun neuvoston direktiivin 91/533/ETY(11),

–   ottaa huomioon työjärjestyksen 45 artiklan,

–   ottaa huomioon työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunnan mietinnön sekä sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnan lausunnon (A6-0308/2006),

A.   ottaa huomioon, että työntekijöiden lähettämisestä annetulla direktiivillä on kaksi tärkeää tavoitetta, joita ovat henkilöiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden takaaminen sekä sen varmistaminen, että lähetetylle työntekijälle taataan kohdejäsenvaltion minimipalkkaa, työolosuhteita ja työterveyttä ja -turvallisuutta koskevat työehdot ja -olot työntekijöiden lähettämistä koskevan direktiivin 3 artiklan mukaisesti; katsoo, että tämä on tärkeä väline tasapuolisen kohtelun takaamiseksi,

B.   katsoo, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklassa säädettyjä työehtoja ja -oloja on pidettävä vähimmäis- eikä enimmäisehtoina; panee merkille, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklan 7 kohdassa säädetään, että 3 artiklan 1–6 kohdassa säädetyt ehdot eivät estä työntekijöille suotuisampien työehtojen soveltamista,

C.   ottaa huomioon, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan on kohdemaan tehtävä määritellä, onko työntekijä työsuhteessa; ottaa myös huomioon, että edellä mainitussa komission tiedonannossa vahvistetaan, että asian ratkaisee todellinen työtilanne kohdemaassa,

D.   muistuttaa, että Euroopan parlamentti poisti 16. helmikuuta 2006 esittämässään kannassa palveluita sisämarkkinoilla koskevan direktiiviehdotuksen 24 ja 25 artiklan(12),

E.   ottaa huomioon, että yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa Wolff & Müller oikeutetuiksi kohdemaassa toteutetut epärehellisen kilpailun vastaiset toimenpiteet, joilla varmistetaan, että lähetetyille työnantajan lukuun työskenteleville työntekijöille taataan työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklassa mainitut vähimmäisstandardit, ja päätettiin, että kyseiset kohdennetut palvelujen tarjoamisen vapautta rajoittavat suojelutoimenpiteet ovat oikeutettuja,

F.   ottaa huomioon, että asiassa Wolff & Müller yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että palvelujen tarjoamisen vapaus ja terveen kilpailun takaaminen eivät välttämättä ole ristiriidassa työntekijöiden oikeuksien varmistamisen kanssa,

G.   ottaa huomioon, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin tasa-arvoista kohtelua koskevat määräykset koskevat kahta asiaa – toisaalta yritysten tasa-arvoista kohtelua palvelujen tarjoamisen vapauden puitteissa, toisaalta direktiivin 3 artiklan mukaista lähetettyjen työnantajan lukuun työskentelevien työntekijöiden tasa-arvoista kohtelua kohdemaassa voimassa olevien työehtoja ja -oloja koskevien vähimmäismääräysten mukaisesti,

H.   ottaa huomioon, että komission suuntaviivoissa vaaditaan toimenpiteitä sen ehkäisemiseksi, että vähimmäissuojeluvaatimuksia ja vähimmäisoikeuksia kierretään lähetettyjen työntekijöiden vahingoksi,

I.   ottaa huomioon, että työntekijöiden lähettämistä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta komissiolle lähetettyjen valitusten ja komission käynnistämien rikkomusmenettelyjen vähälukuisuus korostaa sitä tosiasiaa, että ihmiset eivät tunne tämän direktiivin mukaisia oikeuksiaan, minkä vuoksi direktiivin tavoite jää saavuttamatta,

J.   katsoo, että työehtosopimusosapuolet voivat olla merkittävässä asemassa työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin onnistuneessa täytäntöönpanossa ja että siksi työmarkkinaosapuolten roolin vahvistaminen ja rajatylittävän yhteistyön lisääminen edistävät ratkaisevasti tavoiteltua tasa-arvoperiaatetta; tunnustaa kuitenkin, että monissa maissa työntekijöiden enemmistö on ammattiliittojen ulkopuolella, minkä vuoksi nimenomaan viimeksi mainitut työntekijät saavat vähiten tietoa oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan,

K.   pitää asiamukaisena sitä, että niiden jäsenvaltioiden työmarkkinaosapuolet, joissa direktiivin täytäntöönpano tapahtuu työehtosopimusten kautta, saavat suoraan käyttöönsä tietoja lähettävissä yrityksistä, jotta työmarkkinaosapuolet voivat harjoittaa valvontaa, joka muissa jäsenvaltioissa kuuluu niiden viranomaisten toimivaltaan, joilla on oikeus saada käyttöönsä mainitut yrityksiä koskevat tiedot,

L.   ottaa huomioon, että silloin, kun jäsenvaltioiden välisissä ja työehtosopimusosapuolten välisissä kahden- tai kolmenvälisissä sopimuksissa on tunnustettu kulloisetkin kansalliset työsuojelumääräykset ja -ehdot, on voitu menestyksekkäästi välttää kansallisten määräysten kiertäminen ja näin myös yhteysvirastojen yhteistyö ja ammattijärjestöjen tiedonvaihto on parantunut,

M.   katsoo, että työntekijöiden lähettämisestä annettu direktiivi on välttämätön, jotta lähetetyille työntekijöille ja kyseessä oleville yrityksille voidaan tarjota oikeusvarmuutta, ja että komission aktiivinen kanta on tarpeen jäsenvaltioiden ja niiden yhteysvirastojen ja työtarkastuslaitosten välisen yhteistyön tehostamiseksi muun muassa epärehellisen kilpailun ja sosiaalisen polkumyynnin torjumiseksi,

N.   ottaa huomioon, että 15 jäsenvaltion EU:n jäsenvaltiot sitoutuivat liittymissopimuksen suosituimmuuslausekkeeessa siihen, etteivät ne kohtele vapaan liikkuvuuden suhteen kymmenen uuden jäsenvaltion kansalaisia huonommin kuin kolmansien maiden kansalaisia; ottaa myös huomioon, että tämä on mahdollista vain, kun kolmannen maan kansalaisen maassa oleskelu on asiasta vastaavien viranomaisten tiedossa; toteaa, että jäsenvaltiot eivät saa soveltaa lisäehtoja kolmansista maista peräisin oleviin lähetettyihin työntekijöihin, jos jossakin jäsenvaltiossa toimiva palvelujen tarjoaja on ottanut heidät palvelukseensa laillisesti,

1.   toteaa, että komissio tunnustaa suuntaviivoissaan sekä työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin sosiaalisen tavoitteen että kohdemaan täyden vastuun kyseisen tavoitteen täytäntöönpanemiseksi niin, että kohdemaa varmistaa kaikkien väliaikaisesti ulkomaille lähetettyjen työntekijöiden suojelun ja oikeudet; toteaa, että komission on ehdottomasti kehotettava jäsenvaltioita kantamaan vastuunsa tässä asiassa, samalla kun EY:n perustamissopimuksen 49 artiklan nojalla taataan yritysten oikeudet tarjota rajatylittäviä palveluja;

2.   korostaa, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin täytäntöönpanoa koskevat vaikeudet liittyvät siihen, etteivät kaikki jäsenvaltiot ole saattaneet sitä osaksi kansallista lainsäädäntöään, ja kehottaa komissiota pitämään Euroopan parlamentin ajan tasalla kyseisiä jäsenvaltioita koskevien rikkomismenettelyjen seurannasta; kiinnittää lisäksi huomiota työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin täytäntöönpanossa ilmeneviin vaikeuksiin, jotka johtuvat joidenkin avainkäsitteiden, kuten työntekijän, vähimmäispalkan ja alihankinnan, tulkintaeroista, sekä työntekijöiden että pk-yritysten vaikeuksiin hankkia tietoa sekä vaikeuksiin direktiivin noudattamisen valvonnassa;

3.   toteaa, että komission suuntaviivojen tarkoituksena on tehostaa työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin täytäntöönpanoa ja vähentää jäsenvaltioissa vaikuttavia esteitä, jotka vakavasti estävät työntekijöiden tehokasta lähettämistä; toteaa kuitenkin, että oikeudellisessa tulkinnassaan komissio menee joissakin tapauksissa pidemmälle kuin yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö; huomauttaa, että komissio tunnustaa suuntaviivojensa päätelmissä, että tutkintatoimet on määriteltävä selvemmin ja tiedonsaantia on parannettava; odottaa kuitenkin, että direktiivin täytäntöönpanoa tukevat soveltuvat ja luonteeltaan pakottavat toimet hyväksytään;

4.   pyytää komissiota esittämään ehdotuksen direktiiviksi jäsenvaltioiden välillä liikennöivien, säännöllisiä matkustajaliikenne- ja rahtipalveluja tarjoavien autolauttojen miehistöjä koskevista edellytyksistä;

5.   toteaa, että kaksinkertainen laskenta on työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin menestyksekkääseen soveltamiseen liittyvä merkittävä käytännön ongelma, jota olisi torjuttava jäsenvaltioiden välisen koordinoinnin parantamisella ja ilmoitusmenettelyjen tehostamisella;

6.   panee merkille komission suuntaviivoissa esitetyn kannan, jonka mukaan työntekijöiden lähettämisestä annettua direktiiviä ei sovelleta käytäntöön kaikissa jäsenvaltioissa, ja kehottaa komissiota ryhtymään tältä osin asianmukaisiin toimiin;

Työsuhteet ja "työntekijän" määrittely

7.   hyväksyy komission suuntaviivoissa esitetyn analyysin, jonka mukaan työntekijöiden lähettämisestä annettu direktiivi ei ole asianmukainen yhteys, jossa olisi käsiteltävä itsenäisten työntekijöiden oikeudelliseen asemaan liittyviä huolenaiheita; tekee asiaa koskevien kertomusten perusteella sen johtopäätöksen, että näennäinen itsenäisyys on yritysten useimmiten käyttämä strategia työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklan 1 kohdan vähimmäisstandardien kiertämiseksi;

8.   kehottaa jäsenvaltioita Perullin tekemän tutkimuksen ("Tutkimus taloudellisesti riippuvaisesta / osittain itsenäisestä (lähes itsenäisestä) työstä: oikeudelliset, sosiaaliset ja taloudelliset näkökohdat") tulosten pohjalta mukauttamaan "työntekijän" määritelmää siten, että voidaan tehdä selvä ero toisaalta "yrittäjien", joihin kuuluvat taloudellisesti riippumattomat liikeyritykset, jotka tekevät työtä usealle keskenään riippumattomalle yritykselle, ja toisaalta "työntekijöiden", jotka ovat organisatorisesti ja taloudellisesti riippuvaisia ja työskentelevät valvonnan alaisina ja korvausta vastaan, välillä;

9.   panee merkille, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on laatinut useaan otteeseen tarkkoja kriteerejä, joiden avulla voidaan erottaa toisistaan "työntekijät" ja "itsenäiset ammatinharjoittajat"; katsoo, että ottaen huomioon jäsenvaltioiden toimivallan työntekijän aseman määrittämisessä työoikeuden osalta, komission on varmistettava, että määrittäminen tapahtuu yhteisöjen tuomioistuimen vahvistamien suuntaviivojen mukaisesti; pyytää komissiota käynnistämään pikaisesti neuvottelut sisällöstä jäsenvaltioiden kanssa avoimuuden ja johdonmukaisuuden periaatteiden sisällyttämiseksi kriteereihin, joiden mukaisesti määritellään "työntekijöiden" ja "itsenäisten ammatinharjoittajien" asema työoikeudessa;

10.   toteaa, että tällä hetkellä sen todistaminen, että muodollisesti itsenäinen ammatinharjoittaja on todellisuudessa palkansaaja, on vaikea ja pitkällinen prosessi, ja että lähetetty työntekijä on todennäköisesti tehnyt työnsä ja palannut kotiinsa siihen mennessä, kun tarvittavat todisteet on kerätty;

11.   pyytää edistämään eri jäsenvaltioiden työtarkastuslaitosten välistä yhteydenpitoa, jotta näennäisesti itsenäisten ammatinharjoittajien paljastaminen voidaan toteuttaa yhdistetyin voimavaroin esimerkiksi tietojenvaihdon avulla;

12.   toteaa, että nykyisessä oikeuskäytännössä tunnustetaan vastaanottajajäsenvaltion oikeus vaatia työntekijöiden lähettämisestä annetussa direktiivissä säädettyjen työehtojen noudattamisen varmistamiseksi tarvittavia asiakirjoja; katsoo, että kyseisten asiakirjojen ei pitäisi rajoittua ainoastaan työaikakirjanpitoon tai työpaikan työterveys- ja työturvallisuusoloja koskeviin asiakirjoihin, edellyttäen että vaatimukset ovat asianmukaisia; katsoo lisäksi, että sen jäsenvaltion, jossa yritys normaalisti toimii (lähtövaltio), pitäisi toimittaa vastaanottajajäsenvaltiolle E 101 -lomake, jolla todistetaan lähetetyn työntekijän kuuluminen lähtövaltion sosiaaliturvajärjestelmän piiriin;

13.   toteaa, että työehtojen erilaisuutta saattaa esiintyä niissä jäsenvaltioissa, jotka eivät ole ottaneet käyttöön direktiivin 3 artiklan 9 kohdan säännöksiä, joilla varmistetaan, että lähetettyihin vuokratyöntekijöihin sovelletaan kaikkia työehtoja, jotka koskevat vuokratyöntekijöitä siinä jäsenvaltiossa, jossa työ tehdään; kehottaa asianomaisia jäsenvaltioita ryhtymään toimiin tämän syrjinnän lopettamiseksi;

Työehtojen ja -olojen varmistaminen työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklan mukaisesti

14.   toistaa, että työntekijöiden lähettämisestä annetussa direktiivissä säädetään työsuojelua koskevista pakollisista vähimmäissäännöistä, joita sovelletaan niiden alueelle lähetettyihin työntekijöihin, ja että ne eivät estä jäsenvaltioita soveltamasta muita työehtoja, jotka on vahvistettu yleisesti sovellettaviksi julistetuissa työehtosopimuksissa, eivätkä muiden työehtojen soveltamista silloin, kun on kyse oikeusjärjestyksen perusteisiin (ordre public) liittyvistä säännöksistä; vastustaa komission tapaa tulkita "oikeusjärjestyksen perusteisiin liittyvien säännösten" käsitettä rajoittavasti (etenkin muuntamalla Roomassa 19. kesäkuuta 1980 allekirjoitettavaksi avatun, sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn yleissopimuksen määräykset yhteisön asetukseksi) (KOM(2005)0650);

15.   toteaa, että useissa jäsenvaltioissa ammattijärjestöillä on rooli työehtosopimusosapuolena ja että komissio on todennut eräässä yhteisöjen tuomioistuimen käsittelemässä tapauksessa(13), että Pohjoismaissa tehtävät erityiset kollektiivisopimukset ovat EY:n perustamissopimuksen ja työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin mukaisia;

16.   katsoo, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin asianmukaiseksi soveltamiseksi on välttämätöntä, että työntekijöitä lähettävällä yrityksellä on vastuullinen edustaja kohdemaassa, jotta työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin säännökset voidaan panna täytäntöön;

17.   toteaa, että koska erityisiä työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklan 8 kohdassa tarkoitettuja työehtosopimuksia ei ole laadittu, voimassa ovat kansallisessa lainsäädännössä määritetyt työtä ja työllisyyttä koskevat ehdot, mukaan lukien minimipalkkaa koskeva vaatimus;

18.   toteaa, että kaikki toimenpiteet, joiden avulla työntekijät saavat tietoa oikeuksistaan ja heille kuuluvasta palkasta, edistävät työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin onnistunutta soveltamista; katsoo, että direktiiviin liittyviä oikeuksia ja etuja koskevaa tiedottamista ja oikeuksien ja etujen tiedostamista on ehdottomasti parannettava kaikkien osapuolten osalta; kehottaa komissiota tukemaan näitä toimia aktiivisesti; pitää näin ollen myönteisenä komission aloitetta työntekijöiden lähettämistä koskevien verkkosivujen luomiseksi, koska niillä olisi suorat linkit työntekijöiden lähettämistä koskeville kansallisille verkkosivuille; huomauttaa, että tietoja olisi annettava kulloinkin asianmukaisilla kielillä;

19.   katsoo, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin täytäntöönpanoa ei varmisteta tehokkaasti valtavan byrokratian avulla, vaan päinvastoin lisäämällä tiedotusta ja yksinkertaisia menettelyjä, joilla mahdollistetaan, että työntekijät oppivat tuntemaan oikeutensa; kehottaa sen vuoksi Dublinissa toimivaa Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiötä (Eurofound) kehittämään "parhaiden käytäntöjen" suuntaviivat, jotka sisältävät palkansaajille ja työnantajille annettavat tiedot;

20.   korostaa sen merkitystä, että minimipalkan määräämisen on kuuluttava jatkossakin kohdejäsenvaltioiden toimivallan piiriin työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti, mutta kehottaa niitä jäsenvaltioita, joissa minimipalkka määräytyy työehtosopimusten perusteella, huolehtimaan siitä, että ne yritykset, jotka aikovat sijoittautua toiseen jäsenvaltioon, voivat saada tieoja minimipalkkojen tasoista;

21.   pahoittelee eri elinten välistä puutteellista yhteistyötä niin Euroopassa kuin kansallisellakin tasolla alakohtaisten työmarkkinaosapuolten kanssa, joilla on erittäin tärkeä rooli, ja toivoo komission vauhdittavan kansallisten yhteysvirastojen ja kyseessä olevien alakohtaisten työmarkkinaosapuolten välistä yhteistyötä; katsoo, että Euroopan tasolla tarvitaan pikaisesti yhteistyötä sisältöä koskevassa asiassa komission yksiköiden, asiantuntijaryhmän ja alakohtaisten työmarkkinaosapuolten välillä;

22.   vaatii tehokkaita toimia, joilla työntekijöitä suojellaan heidän oikeuksiensa rikkomiselta työpaikallaan;

23.   toteaa, että yleisesti sitovien työehtosopimusten mukainen lomakassojen jäsenyys antaa joissakin jäsenvaltioissa lähetetylle työntekijälle lisäsuojan ja että työntekijän saama suora maksu on suhteessa yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Finalarte antamaan tuomioon, mikä tarkoittaa, että työntekijöitä lähettävät yritykset saattavat olla velvoitettuja suorittamaan maksuja lomakassoihin, joihin myös lähetettyjen työntekijöiden on niistä osallisiksi päästäkseen voitava liittyä; pitää välttämättömänä, että lähetyille työntekijöille annetaan kattavasti tietoa tällaisista lomakassajärjestelyistä;

24.   ottaa huomioon, että tiettyjen alojen työmarkkinaosapuolet ovat kehittäneet tiedonhankintavälineitä, jotka antavat lisätietoja lähetettyihin työntekijöihin sovellettavista työehdoista; kehottaa jäsenvaltioita edistämään mainittujen tietojen keräämistä muilla taloudellisen toiminnan aloilla ja huolehtimaan siitä, että sekä työntekijät että työnantajat voivat saada nämä äärimmäisen tärkeät tiedot haltuunsa, ja edistämään työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin noudattamista;

25.   korostaa, että asiantuntijat ovat parhaillaan laatimassa maakohtaisia arviointikertomuksia, jotka monipuolistavat komission suuntaviivojen sisältöä; suosittelee, että komission suuntaviivoissa otetaan mainitut kertomukset täydellisesti huomioon tiedonvajeen täyttämiseksi;

26.   toteaa, että julkisyhteisöillä on selvä vastuu ja että niiden on edistettävä merkittävästi epärehellisen kilpailun kitkemistä antamalla urakoita vain sellaisille yrityksille, jotka noudattavat kaikkia työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklan mukaisia kohdemaassa voimassa olevia määräyksiä; viittaa tässä julkisia hankintoja koskevan direktiivin(14) 55 artiklaan, jonka mukaan hankintayksiköt voivat vaatia selvitystä työehdoista ja -oloista, jos tarjoukset ovat tavaroihin, urakoihin tai palveluihin nähden poikkeuksellisen alhaisia;

27.   katsoo, että työntekijöitä lähettävien yritysten ja pääurakoitsijoiden, kun sopimuksia annetaan lähetetyille alihankintayrityksille, on katsottava olevan yhteisesti vastuussa lähetettyjen työntekijöiden elinoloista vastaanottajajäsenvaltiossa, jotta voidaan varmistaa elinolojen kunnollisuus;

28.   viittaa yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Wolff & Müller antamaan tuomioon, jossa todetaan, että urakoitsijan vastuuta koskeva lainsäädäntö edistää työntekijän suojelua ja on siksi ehdottomasti yleisestä edusta johtuvan pakottavan syyn mukainen; kehottaa kaikkia niitä jäsenvaltioita, joissa ei vielä ole vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, korjaamaan tilanteen viipymättä; kehottaa komissiota ehdottamaan eurooppalaisia lainsäädännöllisiä puitteita, joissa säädettäisiin urakoitsijoiden tai emoyritysten yhteisestä ja solidaarisesta vastuusta väärinkäytösten käsittelemiseksi rajat ylittäviin alihankintasopimuksiin liittyvissä asioissa avoimien ja kilpailukykyisien sisämarkkinoiden luomiseksi kaikille yrityksille;

Tehokkaan valvonnan varmistaminen

29.   toteaa, että nykyisen oikeuskäytännön mukaan kansalliset viranomaiset voivat toteuttaa asianmukaisia toimenpiteitä työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 3 artiklassa vahvistettujen vähimmäistyöehtojen noudattamisen valvomiseksi; tukee komission johtopäätöstä, jonka mukaan vastaanottajajäsenvaltion on voitava vaatia palveluntarjoajalta ennakkoilmoitusta voidakseen varmistaa työehtojen noudattamisen;

30.   katsoo, että sääntöjen noudattamisen valvontaa koskevat yhteiset toimet ovat hallinnollisesti paljon tehokkaampia kuin jäsenvaltioiden väliset kahdenväliset yhteydet; kehottaa näin ollen komissiota koordinoimaan jäsenvaltioiden toimenpiteitä sen valvomiseksi, että kohdemaan yritykset toimivat direktiivin mukaisesti;

31.   toteaa, että työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin 5 artiklan mukaiset toimenpiteet ovat tehokkaita vain seuraamuksien yhteydessä; huomauttaa tämän edellyttävän sitä, että yrityksen kansallisessa lainsäädännössä tunnustettu edustaja voidaan tuomita sakkorangaistukseen, koska rikosoikeudellisten päätösten vastavuoroisen tunnustamisen puitteissa rangaistukset pannaan täytäntöön vain silloin, kun menettely on ollut kohdemaassa asianmukainen;

32.   panee merkille komission tekemän huomion, joka koskee kansallisten yhteysvirastojen tehottomuutta; katsoo lisäksi, että kansallisten yhteysvirastojen saattaminen toimivammiksi on yksi komission ja jäsenvaltioiden keskeisistä prioriteeteista ja että kansallisten yhteysvirastojen toiminta on yhteisesti komission ja jäsenvaltioiden vastuulla;

33.   kehottaa jäsenvaltioita toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet tarjotakseen yhteysvirastoilleen ja valvontaviranomaisilleen tarvittavat välineet ja resurssit, jotta ne voivat vastata tehokkaasti tiedonsaanti- ja yhteistyöpyyntöihin; kehottaa jäsenvaltioita tehostamaan valvontaviranomaisten välistä rajat ylittävää yhteistyötä; kehottaa komissiota tukemaan aktiivisesti tiivistä yhteistyötä jäsenvaltioiden välillä kehittämällä Internet-sivuillaan tarjolla olevaa tietoa ja luomalla yhteyspisteen lähetetyille työntekijöille kohdemaan työmarkkinaosapuolten kanssa ja luomalla näin pysyvän eurooppalaisen rakenteen rajatylittävälle yhteistyölle;

34.   toteaa, että arvioidakseen tällä alalla saavutettua edistystä komissio antaa 12 kuukauden kuluessa edellä mainittujen suuntaviivojen hyväksymisestä kertomuksen, jossa se kuvaa tilannetta kaikissa jäsenvaltioissa suuntaviivojen kaikkien näkökohtien osalta; vaatii, että tässä kertomuksessa olisi kuvattava myös pyrkimyksiä ratkaista oikeudelliset kysymykset, joihin viitataan työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin täytäntöönpanoa koskevassa komission yksiköiden kertomuksessa; pyytää, että parlamenttia kuullaan asianmukaisesti mainitusta kertomuksesta sen ratkaisemiseksi, onko direktiivin tarkistaminen välttämätöntä;

35.   kehottaa komissiota esittämään parlamentille ja neuvostolle joka toinen vuosi konkreettisia tietoja työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta ja keskittymään tällöin tapauksiin, joissa direktiivin säännöksiä on rikottu;

o
o   o

36.   kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle ja komissiolle sekä jäsenvaltioiden hallituksille ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle.

(1) EYVL L 18, 21.1.1997, s. 1. (2) EUVL C 92 E, 16.4.2004, s. 404. (3) EUVL L 76, 22.3.2005, s. 16. (4) Kok. 1994, s. I-3803. (5) Kok. 1999, s. I-8453. (6) Kok. 2001, s. I-7831. (7) Kok. 2002, s. I-1425. (8) Kok. 2004, s. I-9553. (9) Kok. 2004, s. I-10191. (10) Kok. 2006, s. I-885. (11) EYVL L 288, 18.10.1991, s. 32. (12) Hyväksytyt tekstit, P6_TA(2006)0061. (13) Asia C-341/05, Laval (vireillä). (14) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/18/EY, annettu 31. maaliskuuta 2004, julkisia rakennusurakoita sekä julkisia tavara- ja palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta (EUVL L 134, 30.4.2004, s. 114).