neljännestä kertomuksesta taloudellisesta ja sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta (2007/2148(INI))

Euroopan parlamentti, joka

–   ottaa huomioon neljännen kertomuksen taloudellisesta ja sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta (KOM(2007)0273) (”neljäs koheesiokertomus”),

–   ottaa huomioon komission tiedonannon Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle ”Syrjäisimpiä alueita koskeva strategia: saavutukset ja tulevaisuudennäkymät” (KOM(2007)0507),

–   ottaa huomioon Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 158 ja 159 artiklan sekä 299 artiklan 2 kohdan,

–    ottaa huomioon EU:n alueellisen agendan ja kestävää kaupunkikehitystä käsittelevän Leipzigin peruskirjan sekä Euroopan unionin alueellisen agendan täytäntöönpanoa koskevan ensimmäisen toimintaohjelman,

–   ottaa huomioon Euroopan aluesuunnittelun seurantakeskusten verkon (ESPON) selvityksen Euroopan tulevaisuudesta ja alueellisista näkymistä (”Territorial Futures - Spatial scenarios for Europe") sekä Euroopan parlamentin tutkimuksen alueellisista eroista ja koheesiosta sekä mahdollisista strategioista tulevaisuutta varten (”Regional Disparities and Cohesion: what Strategies for the Future?”),

–   ottaa huomioon alueiden komitean 28. marraskuuta 2007 antaman lausunnon (COTER-IV-011) sekä Euroopan talous- ja sosiaalikomitean 12. joulukuuta 2007 antaman lausunnon (CESE 1712(2007) neljännestä koheesiokertomuksesta,

–   ottaa huomioon työjärjestyksen 45 artiklan ja 112 artiklan 2 kohdan,

–   ottaa huomioon aluekehitysvaliokunnan mietinnön sekä budjettivaliokunnan ja kalatalousvaliokunnan lausunnot (A6-0023/2008),

A.  katsoo, että Euroopan yleinen koheesiopolitiikka on edelleen välttämätöntä useiden Euroopan alueiden välisten suurten erojen ja erityisten rakenteellisten ongelmien vuoksi ja että äskettäin tapahtunut Euroopan unionin laajentuminen on pahentanut tilannetta,

B.   katsoo, että EU:n koheesiopolitiikka on siksi edelleen keskeinen osa Euroopan yhdentymisprosessia ja sillä on tärkeä asema alueiden erojen ja kehitysongelmien vähentämisessä,

C.  katsoo, että EU:n vastustamisen yleistymisen ja alueellisten erojen lisääntymisen välillä on selvä yhteys, mikä osoittaa, että taloudellista, sosiaalista ja alueellista koheesiota tarvitaan pyrittäessä vahvistamaan lähentymistä ja vakiinnuttamaan Euroopan unionin legitiimiys, mihin päästään näkyvän aluepolitiikan avulla; katsoo, että alue- ja paikallisviranomaisilla ja paikallisilla toimijoilla on keskeinen rooli EU:n toiminnan tuomisessa lähemmäksi kansalaisia sekä aluepolitiikan täytäntöönpanossa, jonka saavutuksista olisi tiedotettava tehokkaammin,

D.  ottaa huomioon, että koheesiopolitiikka tarjoaa kaikilla alueille mahdollisuuden konkreettisiin etuihin, joita ovat muun muassa kestävä työllisyys ja paikallisen väestön elintason paraneminen erityisesti kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla, ja että se osaltaan lisää kilpailukykyä ja hallinnollista kapasiteettia ja takaa hajautetun hallinnon; katsoo siksi, että pyrkimykset tämän politiikan uudelleen kansallistamiseksi on hylättävä,

E.   ottaa huomioon, että valtion- ja hallitusten päämiesten 18. lokakuuta 2007 hyväksymässä ja 13. joulukuuta 2007 allekirjoitetussa Lissabonin sopimuksessa alueellisen yhteenkuuluvuuden tavoite on nostettu taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ohella yhdeksi unionin perustavoitteista,

F.   katsoo, että koheesiopolitiikalle on vastedes taattava lisää varoja, jotta voidaan vastata alueisiin merkittävästi vaikuttaviin uusiin haasteisiin, kuten väestörakenteen muutoksiin, kaupungistumiseen, alueelliseen eriytymiseen, muuttoliikkeeseen, (josta aiheutuu ongelmia erityisesti maaseudulle ja syrjäisille alueille) globalisaatioon mukautumiseen, ilmastonmuutokseen, energiahuollon ongelmiin sekä maaseutualueiden hitaaseen kehitykseen; katsoo, että näihin haasteisiin voidaan vastata vain, jos myös tulevaisuudessa tunnustetaan koheesiopolitiikan suuri merkitys yhteenkuuluvuudelle,

Alueellisen koheesion tilasta 27 jäsenvaltion unionissa saadut vertailutulokset

1.   suhtautuu myönteisesti siihen, että kertomus on edellisiä yksityiskohtaisempi ja sisältää useita indikaattoreita ja että siinä annetaan hyödyllisiä vertailevia tietoja suhteessa muihin maihin, kuten Yhdysvaltoihin, Japaniin, Kiinaan ja Intiaan, ja että se kuvastaa sitä kansainvälistä ympäristöä, jossa EU:n taloudet toimivat;

2.   pitää kuitenkin valitettavana kasvun ja lähentymisen kestävyyden arvioinnissa tarvittavien vertailutietojen puutetta eri NUTS-tasojen osalta; pyytää tämän vuoksi parempia tilastollisia välineitä - esimerkiksi (asukasta kohden lasketun BKT:n lisäksi käytettäviä) uusia indikaattoreita,, joita sovellettiin menestyksellisesti neljännessä koheesiokertomuksessa - joiden avulla voitaisiin tarkemmin mitata kunkin alueen taloudellista, sosiaalista ja alueellista koheesiota ja jotka mahdollistaisivat myös paikallisten toimien konkreettisen hyödyntämisen koheesiopolitiikassa; katsoo näin ollen, että Euroopan aluesuunnittelun seurantakeskusten verkon valmiuksia on vahvistettava;

3.   viittaa rakennerahastojen varojen käyttämisen viivästymiseen jäsenvaltioissa ja vaatii toimia tilanteen parantamiseksi; toteaa kuitenkin, että on liian aikaista arvioida koheesiopolitiikan tuloksia uusissa jäsenvaltioissa; pitää myönteisenä kaikkia ponnisteluja koheesiopolitiikan tehokkuuden lisäämiseksi ja liiallisen byrokratian vähentämiseksi sekä kehottaa tämän politiikan järjestelmälliseen arviointiin;

4.   pitää tervetulleena sitä, että entiset koheesiomaat Kreikka, Espanja, Portugali ja Irlanti ovat kuroneet etumatkaa huomattavasti kiinni ja saavuttaneet itse asiassa valtavan kasvuprosentin vuosina 2000–2006, mutta muistuttaa, että kasvusta huolimatta niiden alueiden välillä on yhä huomattavaa eriarvoisuutta ja syvälle juurtuneita rakenteellisia ongelmia;

5.   on tyytyväinen uusien jäsenmaiden kohonneisiin kasvuprosentteihin, mutta toteaa, että niiden lähentymistä talouden alalla voidaan tarkastella vain keskipitkällä tai pitkällä aikavälillä ja että kyseessä on pitkä prosessi, koska joidenkin valtioiden BKT on nykyisin henkeä kohden erittäin alhainen;

6.   pitää myönteisenä sitä, että komissio on vahvistanut koheesiopolitiikan merkittävän aseman parannettaessa kaikkien jäsenvaltioiden valmiuksia kehittyä yhtenäisesti ja luoda uusia ja kestäviä työpaikkoja, kuten monilta tavoite 2 -alueilta saadut koheesiopolitiikan erinomaiset tulokset osoittavat;

7.   on huolissaan siitä, että maiden välinen lähentyminen voi kätkeä taakseen alueiden välisten ja yksittäisten alueiden sisäisten erojen syventymistä; toteaa, että tämä alueiden välisten ja alueiden sisäisten erojen kasvu näkyy monissa asioissa, kuten työllisyydessä, tuottavuudessa, tuloissa, koulutustasossa ja innovaatiokapasiteetissa; painottaa myös alueellisen yhteistyön osuutta näiden ongelmien ratkaisemisessa;

8.   korostaa muun muassa sitä, että alueiden kilpailukyky riippuu suuressa määrin tuottavuudesta, markkinoille pääsystä ja työvoiman ammattitaidon tasosta ja että ne vaihtelevat selvästi enemmän alueiden kuin jäsenvaltioiden välillä; panee myös merkille, että kilpailukyvyn keskeisinä tekijöinä pidetään entistä yleisemmin institutionaalisia tekijöitä, kuten sosiaalisen pääoman valjastamista liiketoimintakulttuuriin ja yhteisiin käyttäytymissääntöihin, jotka helpottavat yhteistyötä ja auttavat yritystä ja jotka myös lisäävät julkisen hallinnon tehokkuutta;

9.   toteaa tässä yhteydessä, että tietyille kehittyneille alueille ja jopa joillekin vähemmän kehittyneille alueille alkaa kertyä useita ongelmia, jotka vaikuttavat vahvasti alueen kehitysmahdollisuuksiin, kuten heikko kasvuprosentti, tuottavuuden ja työllisyyden heikkeneminen sekä väestön ikääntyminen;

10. toteaa, että vaikka suuri kasvuprosentti on tuonut tietyille jäsenvaltioille täystyöllisyyden ja kasvattanut BKT:tä asukasta kohden, toisissa maissa yksittäisten sosiaaliryhmien väliset erot ovat kasvaneet, mikä merkitsee, että väestön haavoittuvimpia osia varten tarvitaan edelleen sosiaalista integrointia;

11. korostaa, että koulutustason suhteen ei ole juurikaan tapahtunut lähentymistä ja että koulutuksen tasossa on olemassa syvä juopa verrattaessa Euroopan unionia Yhdysvaltoihin, missä 29 prosentilla 25–64-vuotiaista henkilöistä on yliopistotutkinto, kun Euroopan unionissa vastaava luku on alle 16 prosenttia; panee kuitenkin merkille, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden naisten osuus kasvaa nopeammin kuin miesten;

12. korostaa, että sukupuolten tasa-arvon valtavirtaistamisen, yhdenvertaisten mahdollisuuksien ja vammaisten ja ikääntyneiden kansalaisten erityistarpeiden integroiminen koheesiopolitiikan hankkeiden täytäntöönpanoon kaikissa vaiheissa on tärkeää;

13. kiinnittää huomiota siihen, että väestö - erityisesti uusissa jäsenvaltioissa - keskittyy pääkaupunkialueille, jotka tuottavat keskimäärin 32 prosenttia maansa BKT:sta, vaikka vain 22 prosenttia väestöstä asuu niillä; toteaa, että tällainen keskittyminen voi aiheuttaa suuria eroja kaupunkien keskustojen työttömyydessä;

14. toteaa, että kiihtyvä kaupungistuminen voi aiheuttaa väestökehitykseen, talouteen, yhteiskuntaan, liikenteeseen ja ympäristöön liittyvää epätasapainoa rajatulla alueella sekä johtaa esikaupungistumiseen ja väestön muuttamiseen pois kaukana kaupungeista sijaitsevilta maaseutualueilta; kehottaa siksi komissiota erityisesti puuttumaan tähän ongelmaan esittämällä konkreettisia ehdotuksia sen ratkaisemiseksi;

15. kiinnittää huomiota keskusta-alueiden ja syrjäisten alueiden saavutettavuudessa ja yhteyksissä oleviin alueellisiin eroihin, jotka johtuvat maantieteellisistä ja rakenteellisista haitoista, riittämättömästä investoinnista liikenneinfrastruktuuriin sekä epäonnistumisesta liikennemahdollisuuksien monipuolistamisessa; viittaa erityisesti vaikeapääsyisten vuoristo- ja saaristoalueiden sekä syrjäisten ja hyvin kaukana Euroopan mantereesta sijaitsevien syrjäisimpien alueiden saavutettavuuden merkittäviin esteisiin; painottaa, että on suunniteltava toimia, joilla näiden alueiden mahdollisuuksia, vetovoimaa ja kestävää kehitystä voidaan parantaa;

16. on erittäin yllättynyt neljännessä koheesiokertomuksessa esitetystä komission lausunnosta, jonka mukaan ”eristyneisyys sinänsä ei näytä muodostuvan isoksi esteeksi kehitykselle”, ja panee merkille saarialueiden väestön suuren pettymyksen lausuntoon, sillä he kärsivät päivittäin eristyneisyyden kielteisistä vaikutuksista;

Aluepolitiikka ja Lissabonin strategia

17. korostaa tutkimukseen ja kehitykseen investoitujen määrärahojen valtavia eroja valtioiden välillä ja toteaa, että innovointiin investoidut varat, jotka on neljännessä koheesiokertomuksessa ilmaistu alueellista innovaatiotehokkuutta mittaavalla käyttökelpoisella indikaattorilla, ovat eri alueilla hyvin erisuuruisia;

18. on yhtä mieltä komission kanssa koheesiopolitiikan Lissabonin strategiaan aiheuttamasta vipuvaikutuksesta, joka saavutetaan suuntaamalla julkiset investoinnit hankkeisiin, jotka edistävät sellaisen taloudellisesti dynaamisen, kasvua edistävän ja innovoinnille suotuisan rakenteen luomista, joka perustuu politiikanalojen ja ohjelmien tehokkaamman yhdenmukaistamisen synnyttämään synergiaan;

19. pahoittelee, että pien-, mikro- ja käsityöläisyritysten innovointimahdollisuuksia ei ole otettu asianmukaisesti huomioon koheesiopolitiikan täytäntöönpanossa, vaikka niille onkin osoitettu varoja talousarviosta; kehottaa siksi panemaan täytäntöön aktiivista politiikkaa kaikenlaisen innovoinnin tukemiseksi näissä yrityksissä ja pyytää myös komissiota luomaan mahdollisuuksia yritysten, julkisen sektorin, koulujen ja yliopistojen vastavuoroiseen yhteistyöhön alueellisten innovointiklustereiden luomiseksi Lissabonin strategian hengessä;

20. muistuttaa siitä, että rakennetukien vipuvaikutusta voidaan lisätä yksityisellä yhteisrahoituksella; kehottaa ottamaan pikaisesti käyttöön julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia koskevat avoimet säännöt ja vakiomuotoiset ratkaisut, jotta alueille saadaan yksityistä pääomaa, jonka avulla voidaan pyrkiä julkisten tavoitteiden saavuttamiseen;

21. muistuttaa, että on välttämätöntä noudattaa peruuntumista ilman eri toimenpiteitä koskevaa periaatetta, jotta kannustetaan hallintoviranomaisia rahoittamaan ja toteuttamaan hankkeet ripeästi; edellyttää, että noudatetaan N+2-säännön periaatetta (ja uusissa jäsenvaltioissa N+3-sääntöä rahoituskehyksen 2007–2013 kolmen ensimmäisen vuoden aikana);

22. muistuttaa, että rakennepolitiikan toteutuksessa havaitut viiveet johtuvat muun muassa liian jäykistä menettelyistä ja että olisi näin ollen harkittava menettelyjen yksinkertaistamista ja vastuun ja toimivallan jakamista selkeällä tavalla EU:n ja jäsenvaltioiden kesken;

23. panee merkille, että määrärahojen jakamisjärjestelmällä 64 prosenttia lähentymiseen tarkoitetuista tavoitteen 1 varoista ja 80 prosenttia alueellisen kilpailukyvyn ja työllisyyden edistämiseen tarkoitetuista tavoitteen 2 varoista ohjautuu vuosina 2007–2013 innovaatiokuluihin, mikä on 55 000 miljoonaa euroa enemmän verrattuna edelliseen kauteen; huomauttaa, että näiden määrärahojen hyödyntäminen on sidoksissa vähemmän kehittyneiden alueiden kykyyn hallinnoida määrällisesti ja laadullisesti tieteellisen tutkimuksen, teknologian kehittämisen ja innovaation alan hankkeita siten, että määrärahat saadaan käytettyä kokonaisuudessaan, ja estetään niiden päätyminen lisäarvoltaan merkityksettömien investointien rahoittamiseen;

24. vaatii laajentamaan Lissabonin strategian soveltamisalaa siten, että se käsittää myös alueellisen ulottuvuuden, jotta alueiden ominaispiirteet voidaan ottaa huomioon ja edistää samalla Euroopan laajuisia synergioita ja yhteistyötä sekä antaa erityistä tukea laajapohjaisten innovatiivisten toimien luomiselle ja täytäntöönpanolle;

25. kehottaa komissiota arvioimaan määrärahojen jakamisjärjestelmän ja sen vaikutuksen alueellisten erojen kehitykseen sekä varmistamaan, ettei tämä järjestelmä prioriteetteja määriteltäessä kannusta liian keskitettyyn tai ylhäältä alaspäin suuntautuvaan lähestymistapaan; toivoo, että tämä kehitys alkaa, kun komissio vuonna 2008 julkaisee viidennen koheesiota koskevan kertomuksen, jossa keskitytään koheesiopolitiikan ja Lissabonin strategiassa asetettujen kaikkien alueiden kasvu- ja työllisyystavoitteiden väliseen yhteyteen;

26. korostaa, että koheesiopolitiikan soveltamisalaa ei voida rajoittaa Lissabonin strategian tavoitteiden saavuttamiseen; katsoo, että alueellisen yhteenkuuluvuuden saavuttaminen lähentymistavoitteeseen kuuluvien toimien avulla on alueiden pitkäaikaisen kilpailukyvyn edellytys; katsoo siksi, että tavoitetta 1 (lähentyminen) ja tavoitetta 2 (alueellinen kilpailukyky ja työllisyys) pitäisi tulevaisuudessa pitää toisiaan sekä myös tavoitetta 3 (Euroopan alueellinen yhteistyö) täydentävinä;

Alueellinen koheesio: kohti yhtenäistä lähestymistapaa

27. kehottaa komissiota sisällyttämään alueellista koheesiota koskevaan vihreään kirjaan (joka on tarkoitus julkaista syyskuussa 2008) "alueellisen koheesion" määritelmän, jotta edistetään tätä yhteisön politiikkaa;

28. painottaa siksi, ettei koheesiopolitiikassa voida asettaa etusijalle jo dynaamisia alueita, mikä olisi seurauksena määrärahojen tiukasta jakamisesta; palauttaa mieleen, että koheesiopolitiikka koostuu Lissabonin uudistussopimusten voimaantulon myötä kolmesta tavoitteesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja alueellisesta yhteenkuuluvuudesta, jotka ovat kattavampia kuin Lissabonin strategia;

29. korostaa, että todellisen kumppanuuden sekä todellisen monitasoisen hallinnon, jossa yhdistyvät kaikki paikalliset, alueelliset ja kansalliset tasot ja yhteisön taso sekä talouselämän osapuolten ja työmarkkinaosapuolten kuuleminen, toteutuminen on tärkeää alueellisen kehityksen tavoitteiden määrittelyssä ja toteuttamisessa, ja että on varmistettava, että unionin tasolla määritettyjen toiminnan painopistealojen soveltamisalaa ei kavenneta, kun ne pannaan täytäntöön kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla (”alhaalta ylös lähestymistapa”), jotta voidaan välttää riski, että alueiden kehitystä ja yhteenkuuluvuutta edistäviä toimijoita suljettaisiin pois toiminnasta, kuten usein käy kaupunkipolitiikan, yhteydessä;

30. ehdottaa, että etusijalle asetetaan toimet, jotka edistävät todellista monikeskuksista aluekehitystä, jotta pääkaupunkeihin kohdistuvia paineita vähennetään ja toissijaisten kasvukeskusten syntymistä edistetään; katsoo, että tässä yhteydessä ei saa laiminlyödä maaseudun kehittämistä eikä maaseudulla sijaitsevia pieniä ja keskisuuria kaupunkeja;

31. kehottaa ryhtymään myös käytännöllisiin toimiin erojen vähentämiseksi alueellisesti helppopääsyisten alueiden ja rakenteellisesti epäedullisten alueiden, kuten saarien, vuorien, harvaan asuttujen alueiden sekä syrjäisten alueiden ja raja-alueiden välillä, ja tunnustamaan samalla viimeksi mainittujen epäedullinen asema ja toteuttamaan erityistoimenpiteitä niiden tukemiseksi; vahvistaa sitoutumisensa syrjäisimpien alueiden haittojen huomioon ottamiseen;

32. suosittelee, että kaupunkialueiden ja maaseudun ongelmia tarkastellaan useammin yhdessä; painottaa, että maaseudun kehittäminen olisi koordinoitava aluepolitiikan yhteydessä toteutettavien toimien kanssa; suhtautuu epäilevästi siihen, onko koheesioon ja maaseudun kehittämiseen (Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto) sovellettava erillinen lähestymistapa ylipäänsä tarkoituksenmukainen; kehottaa tekemään tutkimuksen siitä, mitä seurauksia maaseudun kehittämiseen tarkoitettujen määrärahojen lisäämisestä pakollisen mukauttamisen mekanismien avulla on;

33. varoittaa politiikan jakautumisesta eri aloihin ja kannustaa kehittämään yhtenäistä lähestymistapaa, jossa todetaan, millaisia synergioita mahdollisesti voi syntyä koheesiopolitiikan ja tärkeimpien alakohtaisten politiikanalojen eli liikenteen, maatalouden, kalastuksen, maaseudun kehittämisen, ympäristön ja energian sekä tutkimuksen ja teknologian välille;

34. odottaa, että vuoden 2013 jälkeistä koheesiopolitiikkaa koskevissa keskusteluissa annetaan yhteisön ulkorajoilla sijaitseville alueille erityisasema, jotta varmistetaan rajat ylittävä vakaus ja vauraus, mikä johtaa lopulta sekä EU:n raja-alueiden kehittymiseen että koko yhteisön suurempaan yhteenkuuluvuuteen ja kilpailukykyyn;

35. huomauttaa, että kestävän ja tasapainoisen kasvun saavuttamiseksi tarvittavassa ”maantieteellisen erottelun” ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnassa on tuettava varovaista asuntopolitiikkaa, joka kuuluu paikalliskehitystä, kaupunkisuunnittelua ja paikallisten julkisten palvelujen hallintaa koskevaan laajempaan strategiaan;

36. pitää tässä yhteydessä myönteisenä, että on hyväksytty toimintaohjelma, jolla pannaan täytäntöön alueellisen agendan ja Leipzigin peruskirjan tavoitteet, joilla pyritään varmistamaan, että alueellinen ulottuvuus sisällytetään paremmin kaikkeen julkisen sektorin, yhteisön ja kansallisen ja paikallisen tason politiikkaan, ja odottaa siltä konkreettisia muotoja; katsoo, että Lissabonin sopimukseen liittyvä tavoite täydentää taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta alueellisella osatekijällä edellyttää sopivien indikaattorien kehittämistä alueellisen koheesion sisällöllistä muotoilua varten;

37. panee tyytyväisenä merkille komission ilmoituksen alueellista koheesiota koskevasta vihreästä kirjasta, joka on tarkoitus hyväksyä syyskuussa 2008, ja pyytää, että siihen sisällytettäisiin käytännön suuntaviivoja yhtenäisen lähestymistavan toteuttamiseksi;

38. kehottaa komissiota analysoimaan seuraavissa kertomuksissaan, missä määrin eri välineet ja politiikat, kuten koheesiopolitiikka, ovat edistäneet taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta; katsoo, että saavutuksia ja ongelmia on tarpeen analysoida kaikilla tärkeillä aloilla, etenkin Lissabonin strategian alalla;

39. on tietoinen parlamentin aluekehitysvaliokunnan ja alueiden komitean välillä tehtävän yhteistyön merkityksestä aluepolitiikan tulevaisuudelle;

Koheesiopolitiikan uudet haasteet ja Euroopan unionin yleinen talousarvio

40. katsoo, että unioni joutuu tulevaisuudessa yhä useammin kohtaamaan alueisiin kohdistuvia suuria haasteita, joilla on merkittävä vaikutus alueisiin ja jotka voimistavat olemassa olevia alueiden kehityksen esteitä; toteaa, että näitä haasteita ovat väestörakenteen muuttuminen, kaupungistuminen, muuttoliike (josta aiheutuu ongelmia erityisesti maaseutualueille ja syrjäisille alueille), energia- ja ilmasto-ongelmat sekä globalisaatioon liittyvät muutokset; painottaa tässä yhteydessä sellaisten pilottihankkeiden merkitystä, joilla autetaan alueita mukautumaan näihin uusiin haasteisiin;

41. vaatii säännöllisiä analyysejä tulevien laajennusten kustannuksista ja rakennepoliittisista vaikutuksista ennen liittymisneuvotteluja ja toivoo, että se voisi osallistua laajemmin laajentumis- ja naapuruuspolitiikkaan ja että sen osallistumisesta liittymistä edeltävien välineiden muotoiluun tulisi sitovaa;

42. korostaa väestökatoa koskevan ongelman vakavuutta monissa EU:n osissa, sillä siihen liittyy väestön ikääntymistä, inhimillisen pääoman menetystä, pääomapakoa, kalliimpia palveluja jne.;

43. katsoo, että väestörakenteen muutoksilla voi olla suuria alueellisia seurauksia, kuten joillakin alueilla, erityisesti vähemmän kehittyneillä maaseutualueilla, väestökato ja asutuksen keskittyminen kaupunkeihin sekä väestön ikääntyminen tai ulkopuolisista varoista riippuvan talouden kehittyminen toisilla alueilla, mikä edellyttää erityisten innovatiivisten strategioiden kehittämistä niiden ongelmien ratkaisemiseksi, minkä takia yleistä taloudellista etua koskevien palveluiden ylläpitoon on erityisesti panostettava ja varmistettava yleisten palvelujen korkea laatu;

44. toteaa, että ilmastonmuutoksella on vaihtelevia vaikutuksia, joita ovat erityisesti useammin tapahtuvat ja vakavammat luonnonkatastrofit, kuten metsäpalot, kuivuus ja tulvat, jotka vaativat erilaisia toimia Euroopan eri alueilla, ja joihin alueiden on varauduttava tarkistamalla ja mukauttamalla kestävän kehityksen strategioitaan saavuttaakseen hiilidioksidipäästöjen vähentämistä koskevan EU:n tavoitteen; katsoo, että unionin koheesiopolitiikan tulee olla ilmastomyönteistä, mutta muistuttaa, että koheesiopolitiikan mahdollisuudet tällä alalla ovat rajalliset; katsoo, että ilmastonmuutosta olisi pyrittävä torjumaan myös muissa yhteisön politiikoissa;

45. palauttaa myös mieleen, että laadittaessa tehokasta ja kokonaisvaltaista politiikkaa, jolla suojellaan luonnonkatastrofeilta, on tärkeää hyväksyä ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi Euroopan unionin solidaarisuusrahastosta (KOM(2005)0108), joka tarjoaa oikea-aikaisemman ja asianmukaisemman alueellisen ratkaisun luonnonkatastrofeihin, jotka ovat usein tuhoisia tietyillä alueilla niiden maantieteellisen sijainnin vuoksi;

46. katsoo, että energiahuollon kysymyksillä ja energian hinnan nousulla voi olla suuria alueellisia vaikutuksia, koska useimmat jäsenvaltiot ovat hyvin riippuvaisia energiantuonnista; toteaa, että vaikutukset voivat kohdistua erityisen voimakkaasti kuljetuksista riippuvaisiin maaseutu-, vuoristo- ja saarialueisiin sekä syrjäisimpiin alueisiin, koska energian hinta vaikuttaa kuljetusten hintaan; toteaa, että uusiutuvien energialähteiden kehittäminen sekä energiatehokkuuteen ja hajautettuihin toimitusyksikköihin investoiminen voivat tarjota paikallisia ja alueellisia kehitysmahdollisuuksia;

47. toistaa pyyntönsä, joka koskee käyttämättä jääneiden määrärahojen uudelleen käyttämistä soveltamalla koheesiopolitiikkaan N+2- tai N+3-sääntöä tavoitteena käytettävissä olevien vähäisten varojen maksimointi;

48. katsoo, että rakennepolitiikan toteuttaminen myös vuoden 2013 jälkeen on välttämätön vastaus uusiin haasteisiin ja että sitä on sovellettava koko unioniin alueelliset näkökohdat huomioon ottaen; katsoo, että koheesiopolitiikan olisi säilyttävä yhteisön politiikkana perustamissopimuksen ja solidaarisuusperiaatteen mukaisesti ja torjuu kaikki pyrkimykset tämän politiikan uudelleen kansallistamiseksi;

49. katsoo, että koheesiopolitiikkaa on tehostettava tulevaisuudessa ja että sen lisäarvoa on korostettava entistä voimakkaammin; kehottaa siksi myöntämään riittävästi määrärahoja koheesiopolitiikalle yhteisön tasolla; kehottaa käyttämään rahoituskehyksen tarkistamista tilaisuutena määritellä, kuinka paljon määrärahoja tarvitaan kaikkiin unionin koheesiopolitiikan haasteisiin vastaamiseen;

o

o o

50. kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle ja komissiolle.

Johdanto

Koheesio, jolla pyritään vähentämään Euroopan alueiden välisiä taloudellisia ja sosiaalisia eroja, on yksi Euroopan unionin perustavoitteista.

Jo yli 20 vuoden ajan aluepolitiikalla on pyritty yhdenmukaisen ja kestävän kehityksen saavuttamiseen koko Euroopan alueella. Yli 20 vuoden ajan on toteutettu rakenteellisia mukautusohjelmia edelleen hyvin moninaisten alueiden lähentämiseksi ja kaikkien EU:n kansalaisten elinolojen parantamiseksi.

EU:n alueellista ulottuvuutta perinpohjaisesti mullistaneen viimeisen laajenemisen jälkeen on erittäin tarpeellista herättää henkiin alueellisen koheesion tavoite, jotta onnistuttaisiin yhdentymisessä ja vastattaisiin Eurooppaa koettelevaan epäselvistä tulevaisuuden näkymistä johtuvaan kriisiin sekä saataisiin kansalaiset suhtautumaan myönteisemmin Euroopan yhdentymishankkeeseen.

Näin ollen parlamentti suhtautuu myönteisesti ensimmäiseen vuosien 2004 ja 2007 laajentumisten jälkeiseen koheesiokertomukseen.

väliarvio lähentymiskehityksestä 27 jäsenvaltion eu:ssa

Neljännen kertomuksen tietojen perusteella kaudella 2000–2006 oli todettavissa tiettyä edistystä kansallisen tason lähentymisessä. Koheesiosta pääasiallisesti hyötyneissä valtioissa eli Kreikassa, Espanjassa, Irlannissa ja Portugalissa kasvu on todellakin ollut huomattavaa.

Vuodesta 2000 lähtien suurin kasvu on todettu maissa, joiden BKT asukasta kohti oli heikointa ostovoimassa mitattuna, kuten Kreikassa ja Portugalissa, joiden BKT kasvoi mainitsemisjärjestyksessä 2,8 prosenttia ja 2 prosenttia vuosina 2000–2006. Niin ikään sellaisten alueiden, joiden BKT asukasta kohti on alle 75 prosenttia EU:n keskiarviosta, määrä on laskenut 78:sta 70:een.

Kuitenkin uusilla jäsenvaltioilla, joiden BKT:n lähtötaso asukasta kohti oli erittäin matala, on dynaamisesta kasvusta huolimatta havaittavissa enemmän vaikeuksia kuin vanhoilla jäsenvaltioilla. Nykyisen kasvun perusteella näyttää siltä, että Puolalla, Bulgarialla ja Romanialla kuluisi yli 15 vuotta sellaisen asukasta kohti lasketun BKT:n tason saavuttamiseen, joka olisi 75 prosenttia 27 jäsenvaltion EU:n keskiarvosta.

Vaikka jäsenvaltioiden välinen lähentyminen onkin lisääntynyt viime vuosina, jäsenvaltioiden sisäiset erot ovat kasvaneet. Alueiden väliset ja alueiden sisäiset erot ovat kasvaneet monilla aloilla, oli sitten kyse työllisyydestä, tuottavuudesta, tuloista, koulutustasosta tai innovaatiokapasiteetista.

Tietyillä kehittyneimmillä alueilla on alkanut esiintyä hyvin heikkoa ja jopa negatiivista kasvua. Vuosien 1995–2004 välillä oli havaittavissa tuottavuuden laskua 29 alueella Italiassa, Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa. Työllisyys laski 16 alueella, pääasiassa Saksan itäosassa, Koillis-Ranskassa ja Pohjois-Englannissa. Näiden alueiden olisi sopeuduttava maailmankaupan kilpailupaineeseen kehittämällä innovaatiotaloutta ja korkeaa teknologiaa.

Usein demografiset muutokset, erityisesti väestön vanheneminen, koettelevat pahiten juuri kyseisiä alueita. Väestön väheneminen korostaa taloudellisia ongelmia, koska alueellinen ostovoima laskee, ja erityisesti koulutettu työvoima muuttaa pois näiltä alueilta. Koheesiopolitiikalla on vastattava tähän merkittävään haasteeseen demografisen ja alueellisen tasapainon säilyttämiseksi Euroopan unionissa.

Kertomus sisältää myös kiinnostavan vertailun pääasiallisiin maailmanlaajuisiin kilpailukumppaneihin. Näyttää siltä, että BKT:ssä asukasta kohti mitatut alueelliset erot ovat huomattavasti suurempia 27 jäsenvaltion EU:n kuin Yhdysvaltojen tai Japanin sisällä: kaikilla Yhdysvaltojen osavaltioilla ja 40:llä Japanin 47:stä alueesta BKT asukasta kohti ylittää Euroopan unionin keskiarvon. Osittain tämä selittyy Euroopan unionin alueellisilla erityispiirteillä. Euroopan unionissa rajatulla alueella esiintyy suuria maantieteellisiä ja kulttuurisia eroavaisuuksia sekä sellainen historiallinen erityispiirre, että maanosa on jakautunut kahden maailmansodan seurauksena.

Sen sijaan Kiinan BKT asukasta kohti on vain viidenneksen yhteisön keskiarvosta, ja Intiassa vastaava luku on kahdeksasosa.

Kauden 2007–2013 varojen suuntaaminen Lissabonin strategiaan

Rakennerahaston ohjelmakauden 2007–2013 varat otettiin virallisesti käyttöön 27 jäsenvaltioon laajentuneessa Euroopan unionissa 1. tammikuuta 2007. Vaikka talousarvioon sisältyy huomattavasti määrärahoja (308 miljardia euroa koko unionin osalta), uusissa jäsenvaltioissa tarvitaan huomattavasti investointeja. Tämä tarkoittaa, että vanhoissa jäsenvaltioissa rahoituksen painopisteet on määriteltävä uudelleen ja talousarvioita on kutistettava.

Yhdentymistavoitteen lisäksi ohjelmakaudella 2007–2013 keskitytään myös innovaatiota ja kilpailukykyä lisäävän politiikan edistämiseen. Euroopan unioni on ilmaissut toiveen, että se haluaa kuroa umpeen muiden suurvaltojen (Yhdysvallat ja Japani) etumatkan ja käyttää kolme prosenttia BKT:stään tutkimukseen ja kehittämiseen.

Neljännessä koheesiokertomuksessa osoitetaan, että tutkimukseen ja kehittämiseen tehtävissä investoinneissa on valtavia eroja: 27 alueella ylitetään Barcelonan tavoite, jonka mukaan kolme prosenttia BKT:sta on käytettävä tutkimukseen ja kehittämiseen, mutta yli sadalla alueella tutkimus- ja kehittämiskulut eivät ole edes yhtä prosenttia. On niin ikään pantava merkille, että tutkimukseen ja kehittämiseen käytettävät määrärahat keskittyvät erityisesti suuriin kaupunkeihin. Tietyt hyvin suoriutuvat alueet, joissa ei ole huomattavaa väestökeskittymää, kuitenkin osoittavat, että tutkimukseen ja kehittämiseen suunnattavat investoinnit ja työpaikat eivät välttämättä liity suuriin kaupunginomaisiin väestökeskittymiin.

Tarkistetun Lissabonin strategian puitteissa on otettu käyttöön järjestelmä, jossa kyseiseen menettelyyn liittyviä määrärahoja jaetaan osoittamalla varoja tiettyyn tarkoitukseen.

Jo hyväksyttyjen toimintaohjelmien perusteella kertomuksessa esitetään, että keskimäärin 64 prosenttia lähentymistavoitteen varoista ja 80 prosenttia kilpailukykyyn osoitetuista varoista käytetään investointeihin, jotka on erotettu Lissabonin strategiaan perustuviksi kuluiksi. Kyse on suunnilleen 210 miljoonasta eurosta, joka on 55 miljardia euroa enemmän kuin edellisellä kaudella.

Ei ole epäilystäkään siitä, ettei koheesiopolitiikalla tuotettaisi tietyn alueen kilpailukykyyn todellista vipuvaikutusta, jonka muodostavat erityisesti julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien kehittäminen, alueellinen synergia työllisyyden sekä innovaation ja kehittämisen alalla. Tämän ansiosta pk-yritykset voivat helposti tehdä yhteistyötä yliopistojen ja paikallisten kehittämisrakenteiden kanssa.

Vaikka koheesiopolitiikalla on osaltaan rahoitettava innovaatiota ja tukimusta Lissabonin strategian puitteissa, varojen jakamiseen tarvitaan joustava lähestymistapa alueiden tasapainoisen kehityksen varmistamiseksi. Koheesiopolitiikan mieltäminen Lissabonin strategian rahoitusvälineeksi ei nimittäin mahdollista koheesiopolitiikan tavoitteiden sen paremmin kuin Lissabonin strategiankaan tavoitteiden saavuttamista. Koheesiopolitiikkaa ei voida pitää pelkkänä välineenä muunlaisen alakohtaisen politiikan tavoitteiden saavuttamiseen. Kyseessä on suurta lisäarvoa tuova yhteisön politiikka, jonka itseisarvoa nimenomaan koheesio edustaa.

Koheesiopolitiikan väliarvioinnin heikkojen tulosten ja 27 jäsenvaltion EU:n talousarvion muodostamien rajoitusten takia koheesiopolitiikan ensimmäisenä tavoitteena ei ole mahdollistaa EU:n kehittymistä maailman kilpailukykyisimmäksi tietoon perustuvaksi taloudeksi.

Tämä on yksi syistä, joiden takia rakennepolitiikkaa ei pidä toteuttaa rajatuista ja teemakohtaista näkymistä käsin, vaan on sovellettava lähestymistapaa, jossa se yhdistetään Euroopan unionin muihin politiikanaloihin ja jäsenvaltioiden harjoittamaan julkiseen politiikkaan.

Alueellisen agendan ja Leipzigin peruskirjan hyväksyminen Leipzigissä 24.–25. toukokuuta 2007 pidetyssä ministerikokouksessa on tärkeä askel yhdennetyn lähestymistavan edistämisessä. On toivottavaa, että tavoitteet johtavat konkreettisen toimintaohjelman hyväksymiseen alueellisen ulottuvuuden paremmaksi sopeuttamiseksi kaikkiin julkisen politiikan aloihin, niin yhteisön tasolla kuin kansallisellakin tasolla.

alueellisen koheesion suunnan säilyttäminen

Koheesiopolitiikassa on keskityttävä alueellisen koheesion perustavoitteeseen, eikä siinä voida keskittyä (kuten määrärahojen tiukka jakaminen edellyttäisi) alueisiin, joilla tuotannon ja työllisyyden kasvumahdollisuudet ovat kaikista suurimmat. Tämä johtaisi syrjäytymisriskiin kasvumahdollisuuksiltaan rajallisemmilla alueilla, jotka eivät kuitenkaan ole lähentymistavoitteen perusteella tukikelpoisia.

Neljännessä kertomuksessa selvitetään alueellisen koheesion tilaa 27 jäsenvaltion EU:ssa. Siinä todetaan taloudellisen toiminnan voimakas keskittyminen pääkaupunkeihin. Vuonna 2004 pääkaupunkialueet tuottivat keskimäärin 32 prosenttia edustamansa valtion BKT:sta, vaikka niissä asui vain 22 prosenttia väestöstä. Kyseinen ilmiö on vieläkin räikeämpi ja voimakkaammin kehittyvä uusissa jäsenvaltioissa.

Kertomuksessa analysoitiin alueellista kehitystä paikallistasolla. Kaupungistuminen mullistaa demografisen tasapainon, kun Euroopan kaupungit esikaupungistuvat ja maaseutu autioituu. Vaikka julkinen politiikka pysyykin muuttumattomana, mainitut alueelliset erot kasvavat väistämättä tulevaisuudessa.

Alueiden muutoksia koskeva Euroopan aluesuunnittelun seurantakeskuksen (ORATE) tutkimus ”Les devenirs du territoire”(1) soveltuu hyvin tähän yhteyteen.

Se mahdollistaa vertailun kahden pitkän aikavälin aluekehitystä koskevan ennusteen välillä.

Ainoastaan kilpailukykyyn keskittyvä ennuste tuottaa toteutuessaan enemmän talouskasvua ja uutta teknologiaa, mutta sen aiheuttamat korkeammat ympäristö- ja sosiaalikulut saattavat pitkällä aikavälillä haitata taloudellista ja sosiaalista suoriutumista.

Sen sijaan koheesioon keskittyvän ennusteen myötä esiin nousee malli, joka on monimuotoisempi kaupunkialueiden mahdollisten vetonaulojen ja keskittymismahdollisuuksien osalta. Sen myötä voi muodostua monia suorituskykyisiä alueita sekä Euroopan sydämessä että enemmän tai vähemmän syrjäisillä alueilla.

Tällaiseen monen keskuksen ympärille rakentuvaan kehitysmalliin liittyy kylläkin vähäisempi talouskasvu kuin ensimmäisenä esitettyyn malliin, mutta sen alueelliset vaikutukset jakautuvat tasaisemmin. Näin vältetään väestökonfliktien ja sosiaalisten sekä ympäristöön kohdistuvien paineiden keskittyminen tietyille rajallisille alueille.

Tämän takia on tärkeää suunnata kulut vielä tehokkaammin hankkeisiin, joilla jäsennellään alueiden vetovoimaa. Ei pidä unohtaa, että EU:n suuri etu kilpailukyvyn alalla on sen moninaisuudessa.

Tätä ei voida jättää huomiotta tasapainoisessa ja kestävässä kehityksessä, jossa otetaan asianmukaisesti huomioon alueiden tarpeet. Euroopan unionin aluepolitiikkaa on siis harjoitettava tiiviissä kumppanuudessa alueellisten toimijoiden kanssa, ja sitä on koordinoitava yhdessä muun kansallisen ja EU:n tason politiikan kanssa. Tässä yhteydessä on aiheellista tutkia, ovatko komission toteuttamat yhteisön strategisiin suuntaviivoihin, kansallisiin strategisiin viitekehyksiin ja toimintaohjelmiin liittyvät rakenteet paras mahdollinen keino todellisen monitasoisen hallinnon saavuttamiseksi ja alueellisten tarpeiden kartoittamiseksi.

Uudet alueelliset haasteet ja EU:n talousarvio

Neljännessä koheesiokertomuksessa todetaan, että alueelliset ja alueiden väliset erot ovat selvästi suurempia EU:ssa kuin Yhdysvalloissa tai Japanissa. Vaikka 12 uuden jäsenvaltion lähes samanaikainen liittyminen on hiukan sekoittanut tilastoja, alueelliset haasteet ovat kuitenkin huolestuttavia, oli sitten kyse talouskehityksestä, teknologisesta kehityksestä, saatavuuskysymyksistä tai elämänlaadusta.

Tämän lisäksi on uusia, tulevina vuosina korostuvia haasteita: väestön keskittyminen kaupunkeihin, mikä aiheuttaa ruuhkaa ja johtaa kaupungeissa sosiokulttuurista integraatiota koskeviin kysymyksiin; demografiset muutokset, jotka ilmenevät ennen kaikkea väestön ikääntymisenä; muuttoliikkeet; globalisaatiokehityksen jatkuminen ja maataloustuotteiden kysynnän kasvu; ilmastonmuutos, joka johtaa luonnonkatastrofien riskin lisääntymiseen tietyillä alueilla; ja energian hinnannousu.

Nämä uudet haasteet muodostavat uuden ulottuvuuden aluekehitykseen, ja niiden takia rakennepolitiikan säilyttäminen vuoden 2013 jälkeen on välttämätöntä. On tärkeää olla keskittymättä pelkästään uusiin jäsenvaltioihin, koska myös 15 jäsenvaltion EU kohtaa erittäin merkittäviä haasteita, jotka on kohdattava Lissabonin strategiaa laajemmalla lähestymistavalla.

Lisäksi neljännen kertomuksen johtopäätökset koheesiopolitiikan tulevista haasteista todistavat, että ”BKT asukasta kohti” -indikaattorin lisäksi on tarpeen laatia uusia indikaattoreita, joilla voidaan paremmin kuvata kunkin alueen todellisuutta ja nykyistä koheesiota.

On tärkeää sisällyttää rakennepolitiikkaan nämä uudet haasteet ja osoittaa tähän tarvittavat varat, koska alueellisen koheesion taso riippuu yhä enemmän koheesiopolitiikan alueellisista vaikutuksista ja tavasta, jolla ne otetaan huomioon julkisessa politiikassa.

On kiinnostavaa panna merkille, että Kiinan ja Venäjän kaltaiset valtiot ovat osoittaneet uutta ja kasvavaa mielenkiintoa EU:n koheesiopolitiikkaa kohtaan keinona taata tasapainoinen aluekehitys.

Nykyisellään alueellinen kehittäminen edustaa noin kolmasosaa EU:n talousarviomenoista, ja vuonna 2008 siitä tulee menoiltaan suurin budjettikohta.

Huolimatta laajentumisesta ja uusista alueellisista haasteista, määrärahat kuitenkin vähenevät suhteessa EU:n BKT:hen. Komission arvioiden mukaan vuonna 2013 koheesioon liittyvät menot olisivat vain 0,35 prosenttia BKT:sta, mikä vastaa 1990-luvun alun tasoa.

Koheesiopolitiikkaan kohdistuu uudelleenkansallistamispyrkimyksiä, joihin tietyt jäsenvaltiot suhtautuvat erityisen tunteikkaasti. Yhteisön politiikassa sen sijaan lähestytään asiaa ennen kaikkea lukujen pohjalta. Koheesiota käsittelevä neljäs kertomus osoittaa, että rakenneohjelmien lisäarvo ei kuitenkaan ilmene pelkistä luvuista.

Tehtäessä yleistarkistusta Euroopan unionin kauden 2008–2009 talousarviolle koheesiopolitiikkaa olisi tarkasteltava ennen kaikkea Euroopan yhdentymiseen tuomansa panoksen kautta, ei siis ainoastaan määrärahojen jakamisen välineenä, jolloin koko Euroopan yhdentymishanke on suuressa vaarassa joutua kyseenlaistetuksi.

Tässä yhteydessä on syytä suhtautua myönteisesti alueellisen agendan hyväksymiseen viime toukokuussa. Kyseessä on tavattoman tärkeä etenemissuunnitelma, jonka avulla neuvostossa ja kunkin puheenjohtajavaltion tasolla tullaan tietoisiksi alueellisen koheesion poliittisista painopistealueista.

Johtopäätös

Tulevaisuutta varten, ennen vuotta 2013 ja erityisesti sen jälkeen, Euroopan unioni tarvitsee kestävän ja dynaamisen aluepolitiikan

–      onnistuakseen uusien jäsenvaltioiden lähentämisessä sekä taatakseen alueellisen tasapainon koko Euroopassa,

–      edistääkseen tehokkaasti Lissabonin (ja Göteborgin) strategian toteuttamista ja luodakseen vastapainoa Lissabonin strategian ylikorostamiselle, joka saattaisi johtaa uusiin eroavaisuuksiin,

–      tukeakseen alakohtaista politiikkaa sekä ennen kaikkea taatakseen EU:n politiikanaloille yhtenäisen lähestymistavan,

–      herätelläkseen eurooppalaisia tukemaan Euroopan unionin rakentamista sekä ennakoidakseen kriisitilanteita ja osallistuakseen niiden käsittelemiseen,

–      lieventääkseen unionin vakavimpia rakenteellisia epäkohtia (syrjäisimmät alueet, saaret, vuoristot, pohjoiset alueet jne.) sekä vastatakseen merkittävimpiin uusiin haasteisiin: ilmasto, energia ja kestävä kehitys, väestörakenne, kaupunkikehitys jne.,

–      edistääkseen monitasoista hallintoa, joka ulottuu Euroopan tasolta alueisiin, ja kehittääkseen yhteistyötä alueiden ja valtioiden välillä sekä rajaseuduilla ja saattaakseen alueellisen koheesion yhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi.

(1) ”Les devenirs du territoire en 2030. Scénarios territoriaux pour l'Europe”, ESPON 2006.

EHDOTUKSET

Budjettivaliokunta pyytää asiasta vastaavaa aluekehitysvaliokuntaa sisällyttämään seuraavat ehdotukset päätöslauselmaesitykseen, jonka se myöhemmin hyväksyy:

1.  panee merkille, että 5. heinäkuuta 2007 maksamatta olevien sitoumusten määrä edeltävältä ohjelmakaudelta oli 92 693 miljoonaa euroa ja että suurin osa niistä (yli 65 miljardia euroa) liittyi tavoitteen 1 hankkeisiin (yli 70 prosenttia maksusitoumusmäärärahoista);

2.  panee merkille, että koheesiopolitiikka (EAKR, koheesiorahasto ja ESR) muodostaa nykyisin 36 prosenttia rahoituskehyksestä 2007–2013 eli 347 miljardia euroa käyvin hinnoin;

3.  korostaa, että otsakkeeseen 1 B (koheesio) sisältyvien politiikkojen maksumäärärahojen toteutus on viivästynyt merkittävästi, vaikka on kyse Euroopan unionin poliittisesta painopisteestä vuosien 2007–2013 rahoituskehyksessä;

4.  pitää valitettavana, että maksamatta olevat sitoumukset ovat saavuttaneet huolestuttavan tason, joka vastaa kolmen vuoden sitoumuksia, kun kaksi vuotta tuntuisi olevan "tavanomainen" sallittu taso, ja katsoo, että suuntaus olisi pysäytettävä rahoituskehyksen tarkistamista silmällä pitäen;

5.  panee merkille, että tilintarkastustuomioistuin on esittänyt vuosikertomuksessaan 2006 (6. luku, 6.39 kohta) runsaasti kritiikkiä rakennerahastojen täytäntöönpanosta, etenkin virheiden suuresta osuudesta, joka nousi vähintään 12 prosenttiin myönnetystä osarahoituksesta;

6.  pitää valitettavana, että komissio ja jäsenvaltiot ovat hyväksyneet huomattavan hitaasti EAKR:a, ESR:a ja koheesiorahastoa koskevat kansalliset strategiset viitekehykset ja toimintaohjelmat ohjelmakaudelle 2007–2013; katsoo, etteivät jäsenvaltiot saisi menettää varoja tämän viivästyksen vuoksi, ja edellyttää siksi komission antavan jäsenvaltioille kaiken tarvittavan avun; korostaa, että osakkeen 1 B todellinen toteutus oli syyskuun 2007 lopussa 37 prosenttia sitoumuksiin tarkoitetuista määristä ja 59 prosenttia maksuihin tarkoitetuista määristä;

7.  muistuttaa, että on välttämätöntä noudattaa peruuntumista ilman eri toimenpiteitä koskevaa periaatetta, jotta kannustetaan hallintoviranomaisia rahoittamaan ja toteuttamaan hankkeet ripeästi; edellyttää, että noudatetaan N+2-säännön periaatetta (ja uusissa jäsenvaltioissa N+3-sääntöä rahoituskehyksen 2007–2013 kolmen ensimmäisen vuoden aikana);

8.  muistuttaa, että rakennepolitiikan toteutuksessa havaitut viiveet johtuvat muun muassa liian jäykistä menettelyistä ja että olisi näin ollen harkittava menettelyjen yksinkertaistamista ja vastuun ja toimivallan jakamista selkeällä tavalla EU:n ja jäsenvaltioiden kesken;

9.  palauttaa mieliin, että jäsenvaltiot ovat vastuussa varojen hallinnoinnista, ja muistuttaa, että 17. toukokuuta 2006 tehdyssä toimielinten sopimuksessa on asiaa koskeva julistus ja että asianmukaisella poliittisella tasolla olisi syytä laatia kansallinen julistus yhteistyössä hallinnoitavista yhteisön varoista;

10. pyytää komissiota ja jäsenvaltioita viimeistelemään mahdollisimman nopeasti viimeiset toimintaohjelmat, joita ei ole vielä hyväksytty;

11. pyytää komissiota toteuttamaan kiireellisesti uuden ohjelmasuunnitelman ottaen huomioon periaatteet, jotka koskevat moitteetonta varainhoitoa, investointien kannattavuutta ja jäsenvaltioiden tosiasiallista mahdollisuutta hyödyntää varoja; korostaa myös jäsenvaltioiden ja hallintoviranomaisten merkittävää roolia maksupyyntöjen toimittamisessa ajallaan ja sääntöjen mukaisesti;

12. muistuttaa sitoumuksesta, jonka parlamentti ja neuvosto ovat yhdessä antaneet toimintaohjelmien ja hankkeiden hyväksymismenettelyn valvonnasta, ja pyytää komissiota tarjoamaan valvontavälineitä talousarviomenettelyn aikana, kuten 13. heinäkuuta 2007 annetussa yhteisessä julkilausumassa pyydettiin;

13. katsoo, että tätä tarkoitusta varten olisi käytettävä kaikille jäsenvaltioille yhteisiä määrällisiä ja laadullisia tulosindikaattoreita, ja muistuttaa, että palkansaajien palkat, köyhyysindikaattori, elämänlaatu, elinajanodote, kilpailukyky ja pitkäaikaistyöttömyyden tason vaihtelut sekä yleishyödyllisten palvelujen taso alueilla voitaisiin ottaa huomioon laadullisina indikaattoreina; pyytää unionin varoja saavia jäsenvaltioita ja alueita tuomaan Euroopan unionin roolin selvemmin esiin, jotta kansalaiset tietäisivät, että Euroopan unioni vaikuttaa suuressa määrin heidän oman alueensa kehittämiseen ja koheesioon;

14. kehottaa komissiota analysoimaan seuraavissa kertomuksissaan, missä määrin eri välineet ja politiikat, kuten koheesiopolitiikka, ovat edistäneet taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta; katsoo, että saavutuksia ja ongelmia on tarpeen analysoida kaikilla tärkeillä aloilla, etenkin Lissabonin strategian alalla.

VALIOKUNNAN LOPULLISEN ÄÄNESTYKSEN TULOS

EHDOTUKSET

Kalatalousvaliokunta pyytää asiasta vastaavaa kalatalousvaliokuntaa sisällyttämään seuraavat ehdotukset päätöslauselmaesitykseen, jonka se myöhemmin hyväksyy:

1.  pahoittelee, että taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta EU:ssa koskevasta neljännestä kertomuksesta puuttuvat kalastusalaa ja kalatalouden ohjauksen rahoitusvälinettä (KOR) koskevat tiedot ja erityisarviointi;

2.  korostaa jälleen YKP:n merkitystä edistettäessä rannikkoyhteisöjen sosioekonomista yhteenkuuluvuutta, paikallista kehitystä ja kulttuuriperinteitä;

3.  korostaa, että viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana kalastusalalla ovat vähentyneet työpaikat (35 %), alukset (20 %) ja saaliit (28 %), millä on vakavia sosioekonomisia vaikutuksia epäsuotuisille alueille ja köyhille yhteisöille;

4.  palauttaa mieliin, että EU:n äskettäisen laajentumisen jälkeen jotkut tavoite 1 -alueet, joille on luonteenomaista huomattava kalastusalan toiminta, kärsivät epäoikeudenmukaisesti haittaa niin sanotusta "tilastovaikutuksesta" ilman, että niihin kohdistuvat vakavat rakenteelliset ongelmat olisi ratkaistu ja nykyiset erot olisivat hävinneet;

5.  kehottaa edistämään kalastusalaa koskevalla EU:n rakennepolitiikalla tehokkaasti alan nykyaikaistamista ja kestävää kehitystä, työpaikkojen säilymistä sekä kalastajien oikeudenmukaista tulotasoa ja elin- ja työolosuhteiden parantamista;

6.  pahoittelee, että Euroopan kalatalousrahaston rahoitusosuus 27 jäsenvaltion EU:ssa ei poikkea merkittävästi KOR:n talousarviosta 15 jäsenvaltion EU:ssa, ja katsoo, että Euroopan kalatalousrahaston rahoitusta olisi vahvistettava;

7.  katsoo, että YKP:n olemassaolo edellyttää, että yhteisön tasolla on olemassa kalastusalaa ja erityisesti pienimuotoista lähivesikalastusta varten asianmukaisesti ja riittävästi varoja, jotta voidaan vastata tehokkaasti tarpeisiin ja haasteisiin, joita tämä ala kohtaa;

8.  korostaa kalastusalan korvaamatonta merkitystä lähentymisalueiden – tai alueiden, jotka kärsivät pysyvistä maantieteellisistä tai luonnollisista haitoista, kuten syrjäisimmät alueet – kalastajayhteisöjen sosioekonomisen tilanteen kannalta mutta myös vaurailla alueilla sijaitsevien köyhien kalastajayhteisöjen kannalta;

9.  valittaa, että eri jäsenvaltioiden väliset ja kunkin jäsenvaltion sisäiset alueelliset erot sekä taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus ovat edelleen olemassa ja jopa kärjistyneet; korostaa, että jotkut jäsenvaltiot ja alueet ovat nykyään etääntymässä EU:sta;

10. katsoo, että koheesiopolitiikka on väline edistettäessä sitä, että alueelliset erot ja sosiaalinen eriarvoisuus pienenevät, jotta tuetaan todellista lähentymistä ja edistetään kasvua ja työllisyyttä, mikä edistää samalla sitä, että sisämarkkinoiden kustannukset jaetaan uudelleen ja korvataan etenkin heikommin kehittyneille alueille; katsoo tämän vuoksi, että sille myönnettävää yhteisön rahoitusta on lisättävä ja varmistettava sen asianmukainen täytäntöönpano;

11. torjuu kaikki pyrkimykset asettaa koheesiopolitiikan mukaisen rahoituksen myöntämiselle uusia ehtoja – kuten poliittis-taloudellista suorituskykyä koskevat kriteerit – joilla rajoitetaan entistä enemmän sitä, että erityisesti lähentymisalueet pääsevät käyttämään kyseistä rahoitusta; katsoo, että henkeä kohti laskettua BKT:ta on edelleenkin käytettävä EU:n koheesiopolitiikan mukaisen tukikelpoisuuden perusindikaattorina;

12. korostaa EU:n tasolla perustettavaan tulevaan "meripolitiikkaan" liittyen periaatetta, että uusia prioriteetteja varten on myönnettävä riittävästi uusia varoja ja että tämän seurauksena Euroopan kalatalousrahastolle ei saa aiheutua haittaa.

VALIOKUNNAN LOPULLISEN ÄÄNESTYKSEN TULOS