SUOMEN SOSIAALIPOLITIIKKA
- Yleiskatsaus -

TUTKIMUKSEN PÄÄOSASTO
TYÖASIAKIRJA
Sosiaaliasioiden sarja
- W9 -


2. TYÖMARKKINAT

1950-luvulla suuri osa Suomen työllisyydestä oli primaarisektorilla, ja per capita -kansantulo oli suhteellisen alhainen. 1960-luvulta alkoi nopea teollistuminen; metsät muodostivat merkittävän puunjalostusteollisuuden perustan ja kauppa entisen Neuvostoliiton kanssa vaikutti osaltaan metalli- ja konepajateollisuuden kasvuun. 1980-luvun alusta, työttömyyden ollessa suhteellisen merkityksetöntä, tuottavuuden ollessa vankalla pohjalla ja työllisyyden kasvaessa, per capita -tulo pysyi EY:n (12) keskiarvon yläpuolella noin kymmenen vuotta.

Suomella ei ole ollut julkisen sektorin työllisyyden rakentamista samassa määrin kuin muissa Pohjoismaissa; valtion yleisen työllisyyden osuus (ilman valtionyhtiöitä) oli vuonna 1989 22 %, kun se oli Ruotsissa ja Tanskassa yli 30 %. [8]

2.1 Työllisyysrakenne

Vuonna 1994 työllisyysaste [9] oli 56,5 % verrattuna EU:n keskiarvoon 58,2 %. Tämä suhteellisen alhainen työllisyysaste on kuitenkin vuonna 1991 alkaneen laman seurausta. Vuonna 1990 Suomen työllisyyssuhde oli 70,1 % verrattuna EU:n keskiarvoon 61 %.

Euroopan korkeimmat työllisyysasteet ovat Luxemburgissa (76,6 %), Ruotsissa (71,7 %) ja Tanskassa (71,1 %). Alhaisimmat työllisyysasteet ovat Espanjassa (46,1 %) ja Italiassa (50,5 %). [10]

Vuonna 1994 91,6 % työssä käyvästä väestöstä oli kokopäivätyössä ja 8,4 % osa-aikatyössä. Vastaavat luvut koko EU:ssa ovat 84,4 % ja 15,6 %. Alankomaissa on suurin osa-aikatyössä käyvien osuus, 36,4 % työssä käyvästä väestöstä. Kreikan osuus on pienin, vain 4,8 % työssä käyvästä väestöstä. [11]

Suomessa on tapahtunut varsin huomattava muutos uusien työsopimusten osalta. "Vuonna 1989 suurin osa uusista työsopimuksista oli kokopäiväisiä ja pysyviä. Vuoteen 1993 mennessä tällaisten sopimusten osuus oli vain 28 % uusista työsuhteista. Julkisella sektorilla vain 10 % uusista työsopimuksista oli kokopäiväisiä ja pysyviä, ja nuorten työntekijöiden keskuudessa vastaava osuus oli 15 %." [12]

Työntekijöiden prosenttiosuudet palvelusektorilla (64 %), maataloudessa (9 %) ja teollisuudessa (27 %) muistuttavat paljon EU:n keskiarvoja (63 %, 6 % ja 31 %). Puuhun ja metalliin perustuvien teollisuuksien mittava talous ja valtion huomattava omistusosuus vaikuttivat siten, että suuri osa teollisuuden työpaikoista on suuryrityksissä. Vuonna 1990 noin 65 % työntekijöistä oli yli 500 työntekijän yrityksissä. [13] Pk-yrityksissä on muissa EU:n jäsenvaltioissa keskimäärin noin 4 % enemmän työpaikkoja kuin Suomessa. Pienissä yrityksissä, joissa on alle 10 työntekijää, ero on vieläkin suurempi. EU:n jäsenvaltioissa pienyrityksissä on noin 29 % kaikista työpaikoista, Suomessa vain 23 %. [14]

| Go to top of page |

2.2 Lama

Suomen talouden ja hyvinvoinnin kasvu oli kansainvälisesti verrattuna nopeaa, kunnes lama osui Suomeen 1990-luvulla. Koko 1980-luvun ajan tuotannon kasvu oli tasaista, noin 4 % vuodessa, ja työllisyys pysyi korkeana. [15]

Vuonna 1990 Suomessa alkoi tämän vuosisadan pisin ja syvin lama. Pentti Vuorinen, Suomen kauppa- ja teollisuusministeriön vanhempi tutkija, on yksilöinyt joukon kehityspiirteitä, jotka aiheuttivat kriisin. [16] Ensinnäkin Suomen taloustuotannossa tapahtui taantumaa neljän perättäisen vuoden ajan. 1980-luvulla kauppa Neuvostoliiton kanssa oli ollut 15 - 20 % Suomen viennistä. Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton dramaattisten poliittisten muutosten myötä vuosikymmenen vaihteessa tämä kauppa loppui lähes täysin. Lisäksi Länsi-Euroopan maat taistelivat omien talouksiensa kanssa ja olivat vähentäneet tuontiaan.

Toiseksi Suomen vienti kärsi kilpailukykyyn liittyvistä ongelmista. Vuosien 1987 ja 1990 välillä Suomen teollisuuden kansainvälinen kilpailukyky väheni lähes 10 % nopeasti kasvavien kustannusten ja yhä vahvemman markan vuoksi. Lisäksi talouden ehdottomasti tärkein sektori, sellu- ja paperiteollisuus, kärsi samanaikaisesti maailmanlaajuisesta ylituotannosta ja kustannuskriisistä.

Kolmanneksi rahamarkkinoiden ja pääoman tuonnin nopea sääntelyn purku 1980-luvun puolivälissä antoi sekä yrityksille että yksityistalouksille mahdollisuuden ottaa riskilainoja, joita ei mahdollisesti pystytty maksamaan takaisin. Tämä johti kriisiin rahoitussektorilla, erityisesti pankkitoiminnassa. Kun kotimaisten palvelujen ja sen seurauksena tuotannon kysyntä romahti, tapahtui joukkoirtisanomisia, erityisesti rakennusteollisuudessa. Tämä selittää alan suhteettoman suuren työttömyysluvun, 36,7 % vuonna 1994, kun luvut vaihtelivat 11 ja 17 prosentin välillä muilla aloilla, esimerkiksi tuotantoteollisuudessa, kaupassa, rahoitus- ja vakuutusalalla, palvelualoilla ja maataloudessa. [17]

Vuorinen toteaa, että: "Vaikka vakavan työttömyysongelman takana olevat perussyyt olivat selvästi kausittaisia, rakenteelliset piirteet muuttuivat tärkeämmiksi tilanteen pahetessa." [18] Hän perustelee tämän ensin osoittamalla, että ammattitaitoa vaativat huipputekniikan alat kestivät talouden myllerryksen melko hyvin, kun taas työvoimaintensiiviset ja vähemmän ammattitaitoa vaativat työpaikat hävisivät jäljettömiin. Toisaalta, laman seurauksena oli otettu käyttöön joukko uusia veroja. Työnantajat totesivat maksavansa paljon enemmän palkkaan liittyvinä sosiaaliturvamaksuina ja olivat vastahakoisempia ottamaan uutta henkilöstöä.

| Go to top of page |

2.3 Työttömyys

Seuraavassa taulukossa näkyy laman dramaattinen vaikutus työttömyyteen.

1989199019911992199319941995 (a)1996 (b)1997 (b)
BKT (1000 $)22,827,023,621,116,619,224,425,527,8
Työttömyys %3,53,47,613,017,718,417,215,814,4

(a) arvio (b) ennuste

Lähde: Economist Intelligence Unit, Country Forecasts, 1995

Ennen lamaa pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistä oli 10 - 14 %. Vuonna 1995 pitkäaikaistyöttömiä oli 140.000 eli 30 % kaikista työttömistä. Suurimmalla osalla pitkäaikaistyöttömistä ei ole ammattipätevyyttä. Lisäksi yli puolet 55 vuotta täyttäneistä työttömistä on pitkäaikaistyöttömiä. [19]

On tärkeää todeta, että nuorisotyöttömyys on todella yleistä. Vuonna 1993 33,3 % alle 25-vuotiaista oli työttömänä. Luku on toiseksi suurin EU:ssa (Espanja 37,8 %). EU:n keskiarvo vuonna 1993 oli 19 %. [20] Sen jälkeen luku on pienentynyt 29,5 prosenttiin vuonna 1995. [21]

Laman syvetessä työvoiman tarjonnassa tapahtui jyrkkä lasku, pääasiassa siksi, että nuoret päättivät jatkaa opintojaan sen sijaan, että olisivat lähteneet epäsuotuisille työmarkkinoille. Talouden kohentuessa he todennäköisesti tulevat työmarkkinoille ja hidastavat siten työttömyystason mahdollista tulevaa laskua.

| Go to top of page |

2.4 Työttömyyden vähentämiseksi toteutetut toimenpiteet [22]

Vuoteen 1991 mennessä Suomi oli menettänyt huomattavan osan hintakilpailukyvystään, maksutaseessa oli ennätyksellisen suuri alijäämä ja inflaatio kiihtyi. Tämä johti vararikkoihin, pankkikriiseihin ja kasvavaan työttömyyteen. Siksi Suomen markka päätettiin devalvoida 12,3 % ja vuosiksi 1991 - 1992 päätettiin uudesta tulopolitiikkaratkaisusta, johon ei kuulunut palkankorotuksia. Näiden toimenpiteiden lisäksi työnantajien sosiaaliturvamaksuihin oli määrä tehdä joukko lisäyksiä. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt ratkaisevan Suomen ongelmia työttömyyden kasvaessa edelleen.

Monilla muilla EU:n jäsenvaltioilla oli samanlaisia ongelmia, ja joulukuussa 1994 järjestetyssä Essenin huippukokouksessa kiinnitettiin paljon huomiota työmarkkinoiden viimeaikaisiin kehityspiirteisiin. Huippukokouksen johtopäätöksissä jäsenvaltioita kehotettiin parantamaan ihmisten työllistämistä seuraavilla toimilla:

1) koulutus ja ammattikoulutus, erityisesti edistämällä elinikäistä oppimista ja kaikkien pääsyä jatkuvaan koulutukseen;

2) kasvun työvoimaintensiivisyyden lisääminen edistämällä joustavia työorganisaatiojärjestelyitä, palkkarajoituksia ja uusia työtilaisuuksia uusiin tarpeisiin vastaamiseksi paikallisesti;

3) välillisten työvoimakustannusten vähentäminen, erityisesti työmarkkinoiden alapäässä;

4) työllisyyspolitiikkojen ja julkisten työllisyyspalvelujen parantaminen erityisesti pitkäaikaistyöttömyyden osalta ja

5) paremman tulevaisuuden tarjoaminen nuorille erityisesti kohdistetuilla ohjelmilla. [23]

Suomen uusi viiden puolueen hallitus esitteli huhtikuussa 1995 yleisen hallitusohjelman vuosiksi 1995 - 1999, jonka päätavoitteena olivat työttömyyden puolittaminen, voimakas taloudellinen kasvu ja vakaat hinnat. Tämän tavoitteen päästrategiat ja sen saavuttamiseen tarkoitetut toimenpiteet olivat seuraavat:

Huhtikuussa 1995 julkistetun hallitusohjelman täytäntöönpanemiseksi lokakuussa 1995 hyväksyttiin yksityiskohtaisempi työllisyysohjelma 1996 - 1999, jonka päämääränä oli työttömyyden puolittaminen sekä pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyden vähentäminen. Ohjelmassa yksilöidään 52 eri toimenpidettä. Pääasialliset toimenpiteet jaetaan seuraaviin kuuteen luokkaan:

1. Toimenpiteet työntekijöiden verotuksen helpottamiseksi, erityisesti pienten ja keskisuurten tulojen ryhmässä, sekä työnantajamaksujen alentaminen työvoiman käyttöön liittyvän verotaakan vähentämiseksi. Tällä pyritään ensisijaisesti elvyttämään kotimaista kysyntää. Työnantajien ja palkansaajien työttömyysvakuutusmaksuja pienennetään. Työvoiman käyttöön liittyvää verotaakkaa vähennetään edelleen vuosina 1997 - 1999.

2. Työelämän parantamiseen ja tuottavuuden lisäämiseen tähtäävät toimenpiteet alentamalla työhönottokynnystä ja kannustamalla työnjakoa.

3. Toimenpiteet, joilla lisätään ammattikoulutuksen tarjontaa ja saadaan se vastaamaan entistä paremmin työmarkkinoiden tarpeita. Koulutuksen tarjontaa parannetaan vuosina 1996, 1997 ja 1998 tarjoamalla 5 000 uutta aloituspaikkaa perustason ammattikoulutuksessa. Lisäksi vuoden 1995 tulosopimuksessa sovitaan 4 000 uuden oppilaan ottamisesta vuosittain 1996 - 1998 ja 10 000 - 20 000 aikuiskoulutuspaikan lisäämisestä vuodesta 1997.

4. Toimenpiteet, joilla luodaan yrittäjyyttä suosivia edellytyksiä.

5. Investointien lisääminen rakennusalalla ja ympäristönsuojelussa sekä yksityisellä että julkisella rahoituksella.

6. Työmarkkinapolitiikan pääasiallisen painopisteen siirtäminen passiivisesta työttömyysturvasta aktiivisiin toimenpiteisiin. Tavoitteena on saada 5 % työvoimasta (125 000) osallistumaan aktiivisiin työmarkkinatoimenpiteisiin vuoteen 1997 mennessä.

| Go to top of page |

2.5 Naiset työmarkkinoilla [25]

Suomalaisten naisten osallistumisosuus työelämään on suhteellisen korkea verrattuna moniin muihin EU:n jäsenvaltioihin; naisten työllisyysaste (% työikäisestä väestöstä) Suomessa oli vuonna 1994 55,4 % ja 12 jäsenen EU:ssa 48,6 %, joskin Tanskan, Ruotsin, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Portugalin työllisyysaste oli korkeampi. Miesten työllisyysaste Suomessa oli lähes sama kuin naisilla eli 57,6 %. Tämä on varsin epätavallista verrattuna muihin EU:n jäsenvaltioihin. Tanskassa, jossa naisten työllisyysaste on suurin eli 66 %, miesten työllisyysaste oli vuonna 1994 76 %.

Suomessa naisen työttömyysaste 16,7 % (1994) on pienempi kuin miesten työttömyysaste 19,9 % (1994). 12 jäsenen EU:n luvut olivat naisten osalta 13 % (1994) ja miesten osalta 10 % (1994). Naisten suurempi työttömyysaste on ilmeinen kaikissa jäsenvaltioissa paitsi Suomessa, Ruotsissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Suomalaiset naiset tekevät myös yleensä kokopäivätyötä. Vuonna 1994 vain 11 % oli osa-aikatyössä, kun vastaava keskiarvo 12 jäsenen EU:ssa oli 30 %, Tanskassa 34 %, Ruotsissa 17 %, Yhdistyneessä kuningaskunnassa 44 % ja Portugalissa 12 %. Suomalaisten naisten osallistuminen kokopäivätyöhön on todennäköisesti suurempi kuin missään muualla EU:ssa.

Työttömiä naisia koskevien viimeaikaisten toimenpiteiden osalta työvoima- ja koulutusviranomaisten välistä yhteistyötä on tehostettu naisten työttömyyden vähentämiseksi. On perustettu alueellisia yhteistoimintaverkkoja innovaation luomiseksi naisten työllisyyden alalla. Paino on yritysten ja oman työllistämisen luomisessa. [26]

Suomalaisnaiset ovat hyvin koulutettuja. Tämä koskee erityisesti nuorempia ikäryhmiä, joissa naiset ovat saaneet keskimäärin enemmän koulutusta kuin miehet. Siten 59 % vuonna 1992 ammatillisista oppilaitoksista valmistuneista oli naisia, kun vastaava luku yliopistojen osalta oli 55 %. [27]

Sukupuoleen perustuvan välittömän ja välillisen syrjinnän kieltämisestä säädetään vuoden 1986 tasa-arvolaissa. Lakia tarkistettiin ensin vuonna 1992, kun raskauteen tai vanhemmuuteen perustuva syrjintä kiellettiin, ja jälleen vuonna 1995.

Lain tarkoituksena on edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ehkäistä syrjintää ja parantaa siten naisten asemaa työelämässä. Lakiin sisältyy tasa-arvon edistämistä sekä syrjinnän kieltämistä ja oikeusturvan takaamista koskevia säännöksiä. Lisäksi siihen sisältyy säännöksiä tasa-arvon aktiivisesta edistämisestä; viranomaisilla ja työnantajilla on velvollisuus edistää tasa-arvoa tavoitteellisella ja suunnitellulla tavalla. Uudistetussa laissa on myös säännös 40 %:n kiintiöistä kumpaakin sukupuolta varten valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja vastaavissa elimissä.

Tasa-arvolain noudattamisen tarkistamiseksi ja sen täytäntöönpanon edistämiseksi on perustettu tasa-arvovaltuutetun virka. Tasa-arvovaltuutetulla on valtuudet tehdä aloitteita ja antaa ohjeita tapauksissa, joissa lakia sovelletaan, sekä tarkistaa työpaikkoja, jos on syytä epäillä tasa-arvolain rikkomista. [28]

| Go to top of page |

2.6 Työmarkkinasuhteet

2.6.1 Ammattiliitot

Ammattiliittojen jäsenyys on yleistynyt nopeasti 1960-luvulta saakka. Vuonna 1994, noin 90 % kaikista Suomen työntekijöistä kuului ammattiliittoon (tähän lukuun sisältyivät myös eläkkeelle siirtyneet, opiskelijat ja jäsenmaksusta vapautetut jäsenet). Tämä on yksi korkeimmista tasoista EU:ssa Tanskan ja Ruotsin ohella. Ranskan, Italian ja Saksan järjestäytymisasteet olivat 11 %, 66 % ja 42 %. [29]

Suurin ammattiliitto on SAK (Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö), jonka jäsenmäärä on 1,1 miljoonaa. Siinä on 24 jäsenjärjestöä, joista metallialan työntekijöitä, kuntien ja valtion viranhaltijoita sekä rakennustyöntekijöitä edustavat liitot ovat tärkeimmät. SAK:lla on edeltäjiä vuoteen 1907 saakka. Koko Suomen työväen ammattiyhdistysliikkeen historiaa on leimannut kilpailu sosialidemokraattien ja kommunistien välillä. SAK ja useimmat jäsenliitot ovat sosialidemokraattijohtoisia. Vasemmistoliiton osanotto on kuitenkin merkittävää ja joskus hajottavaa.

Virkamiesliittoryhmittymiä on kaksi, kumpikin on järjestynyt pikemminkin ammatin kuin elinkeinon mukaan. STTK:lla, Toimihenkilökeskusjärjestöllä on 28 jäsenliittoa ja noin 600 000 jäsentä. Akavalla, Suomen akateemisesti koulutettujen ammattiliitolla, on 32 jäsenliittoa ja 320 000 jäsentä, joista suurin osa on korkeakoulutettuja. [30]

2.6.2 Työnantajajärjestöt [31]

Työnantajat ovat järjestäytyneet neljään suureen keskusjärjestöön, joista kaksi edustaa julkista ja kaksi yksityissektoria. Suurin työnantajajärjestö on TT (Teollisuuden ja työnantajain keskusliitto), jolla oli vuonna 1993 noin 6 000 jäsenyritystä, joiden työntekijämäärä oli 420 000, sekä PT (Palvelutyönantajat), jolla on 5 800 jäsenyritystä, joiden työntekijämäärä on 420 000. Valtion työmarkkinalaitos VTML tekee työehtosopimuksia 140 000 valtion työntekijän ja virkamiehen puolesta. Kunnallinen työmarkkinalaitos KT, julkisen sektorin suurin työnantaja, kattaa 455 kuntaa ja 260 kuntayhtymää, jossa työskentelee 420 000 ihmistä. Lisäksi on olemassa joitakin pienempiä järjestöjä. MTL:llä Maataloustyönantajien liitolla on noin tuhat jäsenyritystä. [32]

| Go to top of page |

2.7 Työmarkkinaosapuolten tehtävä [33]

Työehtoneuvottelut kehittyivät Suomessa hitaasti. Vasta vuodesta 1946 työehtoneuvotteluilla on ollut Suomessa suuri merkitys. Palkan lisäksi niissä käsitellään useita muuhun kuin palkkoihin liittyviä tavallisesti toistaiseksi solmittuja sopimuksia. Näissä keskeisten työmarkkinajärjestöjen muissa kuin palkkasopimuksissa voidaan käsitellä lakimääräisiä kysymyksiä, ne voivat olla lain pohjana tai niissä voidaan käsitellä aiheita, joilla ei ole lain asemaa (tärkeimpien keskeisten sopimuksien osalta ks. jäljempänä kohta 3).

Palkan määrittämisen osalta keskitetyt työehtosopimukset ovat hallinneet Suomen työmarkkinoiden neuvotteluja 1960-luvun alusta saakka. Vuodesta 1968 vuoteen 1992 työehtosopimukset perustuivat tavallisesti keskitettyyn tulopolitiikkaan. Sopimuspuolina olivat palkansaajien ja työnantajien keskusjärjestöt. Valtio toivoi maltillisia palkkaratkaisuja ja lupasi uudistuksia työvoima- ja sosiaalipolitiikassa. Osana yleistä tulopolitiikkaa oli mahdollista toteuttaa kalliitakin sosiaalipoliittisia uudistuksia hyvinvointivaltion kehittämiseksi.

Tulopoliittiset sopimukset on tavallisesti solmittu kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Tuloja koskevat sovittelut on tehty vuodesta 1971 valtion ja työmarkkinajärjestöjen yhteisessä tulopolitiikan sovittelukomiteassa. Tämä oli työmarkkinaosapuolten välisten hyvien suhteiden aikaa. Tilanne muuttui kuitenkin laman myötä. Osapuolilla oli erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka ongelmia olisi lähestyttävä. Työnantajat vaativat neuvottelujen hajauttamista ja halusivat palkkoihin ja työaikoihin lisää joustavuutta.

Tämä johti muutokseen vakiintuneessa neuvottelukäytännössä 1990-luvun alkupuolella. Valtio pysyi neuvotteluprosessin ulkopuolella ja tehtiin hajautettuja teollisuuskohtaisia sopimuksia. Tämä oli työnantajien kannalta varmasti myönteinen asia ja, koska ammattiliitot olivat innokkaita jatkamaan tulopolitiikkaa, nekään eivät tukeneet täysin keskitettyjen sopimusten jatkamista. Vuonna 1995, monimutkaisten ja ristiriitojen repimien neuvottelujen jälkeen, esitettiin jälleen paluuta keskitettyihin valtakunnallisiin neuvotteluihin. [34]


European Parliament: October 1996