MIETINTÖ siviiliprosessioikeuden lähentämisnäkymistä Euroopan unionissa
(KOM(2002) 746 – KOM(2002) 654 – C5-0201/2003 – 2003/2087(INI))

30. tammikuuta 2004

Oikeudellisten ja sisämarkkina-asioiden valiokunta
Esittelijä: Giuseppe Gargani

ASIAN KÄSITTELY

Euroopan komissio välitti 20. joulukuuta 2002 päivätyllä kirjeellä Euroopan parlamentille vihreän kirjan eurooppalaisesta maksusuoritusmääräyksestä ja toimenpiteistä vähäisiä vaateita koskevien oikeudenkäyntien yksinkertaistamiseksi ja nopeuttamiseksi (KOM(2002) 746) ja 14. tammikuuta 2003 päivätyllä kirjeellä täydentävän asiakirjan (KOM(2002) 654), jotka toimitettiin tiedoksi oikeudellisten ja sisämarkkina-asioiden valiokunnalle ja kansalaisvapauksien ja -oikeuksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunnalle.

Parlamentin puhemies ilmoitti istunnossa 15. toukokuuta 2003, että oikeudellisten ja sisämarkkina-asioiden valiokunnalle oli annettu lupa laatia työjärjestyksen 47 artiklan 2 kohdan ja 163 artiklan mukaisesti valiokunta-aloitteinen mietintö tästä aiheesta ja että kansalaisvapauksien ja -oikeuksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunnalta oli pyydetty lausuntoa.

Oikeudellisten ja sisämarkkina-asioiden valiokunta nimitti kokouksessaan 20. helmikuuta 2003 esittelijäksi Giuseppe Garganin.

Valiokunta käsitteli mietintöluonnosta kokouksissaan 17. marraskuuta 2003, 26. ja 27. tammikuuta 2004.

Viimeksi mainitussa kokouksessa valiokunta hyväksyi päätöslauselmaesityksen äänin 19 puolesta, 0 vastaan ja 2 tyhjää.

Äänestyksessä olivat läsnä seuraavat jäsenet: Giuseppe Gargani (puheenjohtaja ja esittelijä), Willi Rothley (varapuheenjohtaja), Ioannis Koukiadis (varapuheenjohtaja), Bill Miller (varapuheenjohtaja), Uma Aaltonen, Marie-Françoise Garaud, Evelyne Gebhardt, José María Gil-Robles Gil-Delgado, Lord Inglewood, Kurt Lechner, Klaus-Heiner Lehne, Sir Neil MacCormick, Toine Manders, Hans-Peter Mayer (Malcolm Harbourin puolesta), Arlene McCarthy, Manuel Medina Ortega, Angelika Niebler, Anne-Marie Schaffner, Francesco Enrico Speroni (Alexandre Varautin puolesta), Diana Wallis ja Joachim Wuermeling.

Kansalaisvapauksien ja -oikeuksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunta päätti 9. heinäkuuta 2003 olla antamatta lausuntoa.

Mietintö jätettiin käsiteltäväksi 30. tammikuuta 2004.

EUROOPAN PARLAMENTIN PÄÄTÖSLAUSELMAESITYS

Siviiliprosessioikeuden lähentämisnäkymät Euroopan unionissa

(KOM(2002) 746 – KOM(2002) 654 – C5-0201/2003 – 2003/2087(INI))

Euroopan parlamentti, joka

–   ottaa huomioon vihreän kirjan eurooppalaisesta maksusuoritusmääräyksestä ja toimenpiteistä vähäisiä vaateita koskevien oikeudenkäyntien yksinkertaistamiseksi ja nopeuttamiseksi (KOM(2002) 746),

–   ottaa huomioon vihreän kirjan sopimussuhteisiin sovellettavasta laista tehdyn vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen muuntamisesta yhteisön säädökseksi ja uudistamisesta (KOM(2002) 654),

–   ottaa huomioon EY:n perustamissopimuksen 61 artiklan c kohdan ja 65 artiklan,

• –ottaa huomioon neuvoston ja komission vuonna 1998 hyväksymän Wienin toimintasuunnitelman[1],

–   ottaa huomioon Tampereen Eurooppa-neuvoston 16. lokakuuta 1999 antamat johtopäätökset ja erityisesti kohdat 38–39,

–   ottaa huomioon 25. huhtikuuta 2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 743/2002[2] yhteisön yleisistä toimintapuitteista oikeudellisen yhteistyön helpottamiseksi yksityisoikeuden alalla,

–   ottaa huomioon työjärjestyksen 47 artiklan 2 kohdan ja 163 artiklan,

–   ottaa huomioon oikeudellisten ja sisämarkkina-asioiden valiokunnan mietinnön (A5‑0041/2004),

A.   katsoo, että sisämarkkinoilla käytävän kaupan ja liikkumisen lisääntyminen kasvattaa rajat ylittävien riita-asioiden määrää, mikä vaikeuttaa pahasti tavaroiden, ihmisten ja pääomien vapaata liikkuvuutta Euroopan kansalaisille ja pk-yrityksille tällaisten asioiden kansainvälisestä luonteesta aiheutuvien kulujen ja hankaluuksien vuoksi,

B.   ottaa huomioon, että Tampereen Eurooppa-neuvostossa kehotettiin "valmistelemaan uutta prosessioikeudellista lainsäädäntöä rajat ylittäviä oikeustapauksia varten erityisesti seikoista, jotka ovat välttämättömiä sujuvan oikeudellisen yhteistyön ja oikeussuojan paremman saatavuuden kannalta, esim. tilapäiset toimenpiteet, todisteiden vastaanottaminen, maksusuoritusmääräykset ja aikarajat",

C.   katsoo, että rajat ylittävissä riita-asioissa on kansainvälisissä yksityisoikeuden säädöksissä määriteltävä riittävän selvästi toimivaltaiset kansalliset tuomioistuimet ja sovellettava oikeus sekä taattava kansallisten tuomioistuinten julistamien tuomioiden vastavuoroinen tunnustaminen ja/tai täytäntöönpano,

D.   katsoo, että Brysselin yleissopimuksella 1968[3] vahvistettiin säännökset, joilla määritellään kansallisten tuomioistuinten toimivalta kansainvälisissä riita-asioissa ja että kansainvälisen yksityisoikeuden säädökset sopimusvelvoitteiden osalta yhdenmukaistettiin vuoden 1980 Rooman sopimuksella ja että sopimustenulkoiset velvoitteet siirrettiin myöhempään oikeusvälineeseen[4],

E.   katsoo, että Bryssel I -asetus, yhteisön säännökseksi muutettu ja osittain uusittu Rooman yleissopimus sekä tuleva Rooma II muodostavat toisiaan täydentävinä huomattavan askeleen eteenpäin oikeusvarmuuden turvaamiseksi rajat ylittävissä asioissa,

F   katsoo, että Rooman yleissopimuksen "yhteisöllistäminen" varmistaisi yhdenmukaisen tulkinnan EY:n tuomioistuimessa ja unionin laajentuessa vältettäisiin yhdenmukaisten lainvalintasäännösten voimaantulon viivyttäminen ratifiointimenettelyillä ehdokasvaltioissa,

G.   katsoo, että eräillä siviiliprosessioikeuden aloilla säännöstön yhdenmukaistaminen parantaisi ja yhdenmukaistaisi oikeussuojan saatavuutta ja tekisi turhaksi nykyään vaaditut täytäntöönpanomääräyksen antamista koskevat menettelyt,

H.   katsoo, että saatavien nopea periminen ja vähäisiä vaateita koskevien riitojen ratkaisu ovat ehdoton välttämättömyys kaupan ja talouselämän kannalta, ja ottaa huomioon, että ne ovat kaikkien sisämarkkinoiden moitteettomasta toiminnasta kiinnostuneiden elinkeinoalojen jatkuvana huolena,

I.   ottaa huomioon, että toimenpideohjelmassa tuomioiden vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen toteuttamisesta siviili- ja kauppaoikeuden alalla ehdotetaan Tampereen Eurooppa-neuvoston päätelmien toteuttamiseksi laatimaan yhteisiä eurooppalaisia standardeja edistämään riitauttamattomien vaateiden nopeaa ja tehokasta täytäntöönpanoa sekä yksinkertaistamaan ja nopeuttamaan vähäisiä vaateita koskevien kansainvälisten riita-asioiden ratkaisua,

J.   katsoo, että siviiliprosessioikeuden lähentäminen Euroopan unionissa vaatii ehdottomasti myös oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiantomenettelyiden yhdenmukaistamisen jäsenvaltioissa,

Vihreä kirja sopimussuhteisiin sovellettavasta laista tehdyn vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen muuntamisesta yhteisön säädökseksi ja uudistamisesta (KOM (2002) 654):

1.   hyväksyy komission aloitteen;

2.   pyytää komissiota korjaamaan liiallisen hajonnan sopimusvelvoitteita koskeviin säännöksiin vaikuttavien horisontaalisten ja alakohtaisten oikeusvälineiden välillä ja kokoamaan ne yhdeksi säädökseksi;

3.   pyytää komissiota harkitsemaan kaikkien kansainvälistä yksityisoikeutta koskevien yhteisön säännösten kodifiointia: Bryssel I, Rooman yleissopimus ja tuleva Rooma II;

4.   pyytää komissiota ottamaan seuraavat seikat huomioon:

a)   ehdotus asetuksen hyväksymiseksi;

b)   kun osapuolet valitsevat kolmannen valtion lain, on varmistettava yhteisön lainsäädännön pakottavien määräysten noudattaminen, jos kaikki sopimusta koskevat tekijät tai erityisen merkittävät tekijät sijaitsevat unionin alueella;

c)   kansainvälisiä yleissopimuksia, joiden osapuoleksi jäsenvaltio on liittynyt tai liittyy, sovelletaan entiseen tapaan;

d)   yhteisön lainsäädäntöä pitää soveltaa myös vakuutussopimukseen, joka kattaa jäsenvaltion alueella sijaitsevia riskejä;

e)   yleissopimuksen 4 artiklan mukaisissa tapauksissa sopimusta säätelee sen valtion laki, jossa sopimuksen luonteenomaisen suorituksen toimittamisesta vastaavan osapuolen asuinpaikka tai, jos kyseessä on yhdistys tai oikeushenkilö, tämän keskushallinto oli; toissijaisesti, jos sopimuksen luonteenomaista suoritusta ei voida määrittää, sopimusta säätelee sen maan laki, johon se liittyy kaikkein läheisimmin;

f)   kuluttajien tekemiin sopimuksiin sovelletaan yleissopimuksen 3 ja 4 artiklan kriteereitä tämän kuitenkaan rajoittamatta sen valtion lainsäädännön pakottavien säännösten tarjoamaa kuluttajansuojaa, jossa sopimuksen osapuolen asuinpaikka oli sopimuksen tekohetkellä edellyttäen että valtio ei ole toiselle osapuolelle tuntematon kuluttajan itsensä syystä;

g)   uudessa yhteisön säännöksessä on hyvä täsmentää käsitettä "pakottavat säännökset" yhteisöjen tuomioistuimen oikeudenkäytännön valossa;

h)   yksittäisissä työsopimuksissa Rooman yleissopimus (6 artikla) on sovitettava yhteen työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon annetun direktiivin 1996/71/EY[5] kanssa, jotta varmistetaan sen valtion, johon työntekijät lähetetään, pakottavien säännösten noudattaminen. Työntekijät on lähettävä toiseen maahan vain määrätyksi ajaksi, joka tarvitaan suorituksen tavoitteen saavuttamiseksi; lähettämisen olemassaoloa ei voida kiistää uudella työsopimuksella, joka tehdään asemamaassa työnantajan (esimerkiksi yhtiön) kanssa, joka kuuluu samaan ryhmittymään kuin entinen työnantaja;

i)   sähköisessä kaupankäynnissä, jos osapuolet eivät pysty ilmaisemaan paikkaa, jonka lakia he haluavat sopimuksiin sovellettavan, viitataan palvelun ostajan tai saajan vakituisen asuinmaan lakiin;

j)   kun täsmennetään, mitä lakia on sovellettava saatavan siirtoon, on viitattava saatavan siirtäjän kotipaikan lakiin;

k)   lakiperusteiseen kuittaukseen sovelletaan lakia, joka sääntelee kuittausta koskevaa saatavaa;

Vihreä kirja eurooppalaisesta maksusuoritusmääräyksestä ja toimenpiteistä vähäisiä vaateita koskevien oikeudenkäyntien yksinkertaistamiseksi ja nopeuttamiseksi (KOM (2002) 746):

5.   hyväksyy komission aloitteen;

6.   pyytää komissiota ottamaan seuraavat seikat huomioon;

a)   ehdotus sellaisen asetuksen hyväksymiseksi, jonka soveltaminen rajoittuu rajat ylittäviin asioihin,

b)   jäsenvaltiot voivat ulottaa erityiset eurooppalaiset menettelyt koskemaan oman valtionsa lainsäädäntöä tavanomaisten jäsenvaltioissa käytettävien menettelyjen lisäksi tai niiden sijasta;

c)   maksusuoritusmääräys pitää rajoittaa sopimuspohjaisiin ja sopimuksenulkoisiin rahallisiin vaateisiin ilman, että määritetään enimmäismäärää;

d)   maksusuoritusmääräys voi olla yksivaiheinen menettely, joka koostuu kirjallisten todisteasiakirjojen asiasisällön summaarisesta arvioinnista, jonka suorittaa tuomioistuin; jäsenvaltiot, joissa on käytössä kaksivaiheinen menettely, voivat säilyttää sen;

e)   vastaajalle, jolta maksusuoritusta vaaditaan, pitää ilmoittaa mahdollisuudesta riitauttaa vaade tietyn kiinteän määräajan kuluessa, jonka umpeuduttua se tulee lopulliseksi ja täytäntöönpanokelpoiseksi;

f)   eurooppalainen maksusuoritusmääräys on välittömästi täytäntöönpanokelpoinen toisessa jäsenvaltiossa ilman täytäntöönpanomääräyksen antamista koskevaa menettelyä ainoastaan, jos sen aitous ja täytäntöönpanokelpoisuus on todistettu lähettäneessä valtiossa, kuten tällä hetkellä on säädetty riitauttamattomia vaateita koskevassa eurooppalaisessa täytäntöönpanomääräyksessä;

g)   maksusuoritusmääräyksen täytäntöönpanokelpoisuuden varmistamiseksi koko unionin alueella voidaan laatia yhteiset säännökset maksusuoritusmääräyksen tiedoksi antamisesta ja säännellä erityisesti tapaukset ja rajoitukset korvaaville tiedoksiannoille vastaajalle henkilökohtaisesti annettavan tiedoksiannon puuttuessa;

h)   tuomioistuimen toimivaltaisuus, päätösten tunnustaminen ja täytäntöönpano siviilioikeuden ja kauppaoikeudellisissa asioissa on määritelty asetuksen 44/2001/EY (Bryssel I) perusteella, mutta se ei ole tyydyttävä tuomioiden edellytysten ja todellisen täytäntöönpanon osalta;

i)   lainopillisen koulutuksen saaneen ammattihenkilöstön on tehtävä tiedote antaakseen vastaajalle kaikki kyseiseen menettelyyn liittyvät selitykset;

j)   vähäisiä vaateita koskevia menettelyitä ei pidä soveltaa ainoastaan tietyn rahasumman maksamista koskeviin asioihin, joissa on määritelty etukäteen vaateen rahalliseen arvoon liittyvä raja, vaan sitä pitää laajentaa kaikkiin muihinkin taloudellisia suhteita koskeviin riita-asioihin, kun kyse on velvoitteista;

k)   vähäisiä vaateita koskevissa menettelyissä käytetään vaihtoehtoisia riidanratkaisumenetelmiä (ADR), todisteiden vastaanottamista koskevia sääntöjä on yksinkertaistettu ja muutoksenhakumahdollisuutta on rajoitettu;

7.   kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle ja komissiolle.

• [1] EYVL C 19, 23.1.1999, s. 1, kohdat 39 ja 40.
• [2] EYVL L 115, 1.5.2002.
• [3] Se korvattiin myöhemmin tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22 päivänä joulukuuta 2000 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 44/2001, voimassa 1. maaliskuuta 2002 alkaen, joka korvaa vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen, jonka konsolidoitu versio julkaistiin EYVL C 27, 26.1.1998, s. 1–18. Vuoden 1968 Brysselin yleissopimus on kuitenkin edelleen voimassa Tanskan ja muiden jäsenvaltioiden välisissä suhteissa.
• [4] Rooma II -sopimus, joka nykyisin on sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista annetun asetusehdotuksen muodossa.
• [5] EYVL 18, 21.1.1997, s.1.

PERUSTELUT

Kaupankäynti ja ihmisten liikkuminen Euroopan unionissa on suurta ja se lisääntyy koko ajan, mikä tekee jatkuvasti todennäköisemmäksi sen, että yksittäiset kansalaiset tai yritykset joutuvat osallistumaan rajat ylittäviin oikeusriitoihin.

Kyseessä ovat siis asiat, joissa osapuolet asuvat eri jäsenvaltioissa ja tästä syystä ne ovat hankalia. Riskinä tällaisissa tilanteissa on se, että asianosaiset luopuvat omien oikeuksiensa puolustamisesta, koska he kohtaavat esteitä ulkomaisessa tuomioistuimessa toimimisessa. He eivät tunne lainsäädäntöä eivätkä menettelyitä eivätkä heidän maksettavakseen tulevia kuluja. Monissa tapauksissa, esimerkiksi vähäisiä vaateita koskevissa riita-asioissa, oikeuskulut saattavat olla suuremmat kuin itse vaateen kohde.

Tästä seuraa, että tällaisen tilanteen jatkuessa ei voida puhua todellisesta sisämarkkinoista, joissa on varmistettu tavaroiden, ihmisten, omaisuuden ja pääoman vapaa liikkuvuus. Toisin sanoen todelliset sisämarkkinat vaativat yhteistä oikeusaluetta, jossa ihmiset ja yritykset voivat kääntyä minkä tahansa jäsenvaltion oikeusjärjestelmän puoleen ilman että siitä olisi heille haittaa.

Eurooppalaisen oikeusalueen päätavoitteena on todellakin yksinkertaistaa unionin sisällä toimivaa oikeuskontekstia.

Tähän liittyvät myös kaksi vihreää kirjaa, joita tämä aloite koskee.

Ensimmäinen koskee sopimusvelvoitteita koskevan vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen muuttamista yhteisön oikeusvälineeksi ja sen uusimista.

Kyse on siis kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvasta asiasta. Tavoitteena on ratkaista eräitä keskeisiä ongelmia, jotka liittyvät riita-asioihin, joissa kaikki asianosaiset eivät voi sijoittua saman valtion oikeusjärjestelmään. Mikä on toimivaltainen tuomioistuin, mitä kansallista lakia sovelletaan ja mikä on tuomioiden lainvoimaisuus ja täytäntöönpano.

Aiemmin yhteistyö siviilioikeusasioissa eri jäsenvaltioiden kansainvälisen yksityisoikeuden säännöksien yhdenmukaistamiseksi tapahtui pääasiassa jäsenvaltioiden välisillä sopimuksilla EY:n perustamissopimuksen 293 artiklan (entinen 220 artikla) mukaisesti. Vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen, jossa määriteltiin sopimusvelvoitteisiin sovellettava laki, lisäksi on muistettava Brysselin yleissopimus vuodelta 1968 ja Luganon vuoden 1988 yleissopimus, joka koski tuomioistuimen toimivaltaisuutta ja päätösten täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa.

Rooman sopimuksen muuttaminen yhteisön oikeusvälineeksi, joka on siis aiheenamme, on jatkoa Brysselin yleissopimuksen muuntamiselle yhteisön asetukseksi (EY) N:o 44/2001 (Bryssel I).

Nämä kaksi säädöstä ovat sitä paitsi toisiaan täydentäviä. Bryssel I :ssa määrätään säännöt riitojen ratkaisufoorumin valinnalle, mutta se avaa ovet ns. forum shoppingille eli siis osapuolten mahdollisuudelle valita tietyn valtion tuomioistuin pelkästään siksi, että kyseisen valtion laki on edullisempi vaateen kannalta. Rooman yleissopimuksessa puolestaan yhtenäistetään jäsenvaltioiden lainvalintasäännöksiä (rajoittuen sopimuspohjaisiin velvoitteisiin), ja varmistetaan samanlaiset ratkaisut asiassa, kansallisesta tuomioistuimesta riippumatta.

Asian käsittelyn saattamiseksi loppuun tulossa on Rooma II -niminen yhteisön säännös, joka sisältyy äskettäiseen asetusehdotukseen sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista[1].

Tarve nivoa yhteen kolme säännöstä on selvä ja on mahdollisimman pian saatava Rooman yleissopimus muutettua yhteisön säädökseksi hyväksymällä sitä koskeva asetus, jolloin kansainvälisen yksityisoikeuden lainsäädäntö olisi yhtenäinen oikeusvälineen antamislähteen kannalta. Yhtä tärkeää on kuitenkin myös seuraavassa vaiheessa päästä myös varsinaiseen kodifiointiin, johon koottaisiin systemaattisesti kaikki Bryssel I, Rooma I ja Rooma II ‑sopimusten yhteisöllistetyt säännökset.

Mitä tulee kysymykseen pitäisikö Rooman yleissopimus muuttaa yhteisön säännökseksi ja mikä säädöstyyppi pitäisi valita, vastaus on ehdottomasti myönteinen eikä säädöstyypistäkään ole epäselvyyttä, sillä samoin kuin Brysselin vuoden 1968 yleissopimuksen kohdalla, se on yhteisön asetus.

Itse asiassa kyse on koko kansainvälisen yksityisoikeuden harmonisoimisesta sopimusvelvoitteiden osalta ja siksi on parempi, että sitä aletaan soveltaa välittömästi kaikissa jäsenvaltioissa kuin että laadittaisiin direktiivi, jolloin sen saattamiseen osaksi kansallista lainsäädäntöä liittyisi epävarmuustekijöitä.

Toinen syy valita säädöstyypiksi asetus liittyy Euroopan unionin laajentumiseen. Heti kun Rooman yleissopimus on osa yhteisön lainsäädäntöä, asetuksen hyväksymisellä vältettäisiin ratifiointiprosessista johtuva viivytys yhtenäisen lainvalintasäännöstön voimaan saattamiselle ehdokasvaltioissa.

Asetuksen avulla varmistettaisiin, että EY:n tuomioistuin tulkitsisi yhdenmukaisesti sen sisältämiä säännöksiä verrattuna siihen, että eri kansallisten oikeuslaitosten korkeimmat oikeusasteet ovat tulkinneet eri tavoin Rooman yleissopimuksen säännöksiä. Lisäksi näin voitaisiin uudistaa riittävin muutoksin yleissopimuksen sisältöä ilman että jouduttaisiin turvautumaan mutkikkaisiin kansainvälisten sopimusten muuttamismenettelyihin.

Korostettakoon myös sitä, että unionin seuraava laajentuminen maihin, joiden oikeusjärjestelmä ei pohjaudu liberaaliin perinteeseen, mutta jotka ovat kuitenkin jo pitkään olleet taloussuhteissa jäsenvaltioiden kanssa, vaatii ehdottomasti järjestelmää, jossa taataan sisämarkkinoiden suojelu.

Kun siirrytään tarkastelemaan Rooman yleissopimuksen sisältöön tehtäviä uudistuksia, niitä voitaisiin luonnehtia seuraavasti.

Puuttumatta yleissopimuksen taustalla olleisiin periaatteisiin, joista yksi tärkeimmistä on osapuolten vapaus valita sopimukseen sovellettava laki, sitä voitaisiin kuitenkin lieventää säännöksellä, jonka mukaan jos valitaan kolmannen valtion laki, pitää kuitenkin taata yhteisön lainsäädännön pakottavien säännösten ensisijaisuus, esimerkiksi heikomman osapuolen oikeuksien suojelu (palkatut työntekijät, kuluttajat).

Yleissopimuksen säännösten soveltamisalaa pitää myös laajentaa vakuutussopimuksiin, on lisättävä täsmennyksiä, jotka johtuvat tarpeesta koordinoida kuluttaja- ja työsopimuksia sekä sähköistä kaupankäyntiä koskevia säännöksiä yhteisön voimassa olevan lainsäädännön kanssa.

Myös komission toinen vihreä kirja eurooppalaisesta maksusuoritusmääräyksestä ja toimenpiteistä vähäisiä vaateita koskevien oikeudenkäyntien yksinkertaistamiseksi ja nopeuttamiseksi on tarkoitettu lujittamaan yhteisen oikeusalueen puitteita.

Riidattomat tai vähäiset vaateet, vaikka kyseessä ovat eri tapaukset, ovat hyviä esimerkkejä siitä miten tärkeää on edetä oikeudellisessa yhteistyössä.

Monille Euroopan kansalaisille ja yrityksille, erityisesti pk-yrityksille, saatavien varma ja nopea perintä on erittäin merkittävää erityisesti kun kyse on rajat ylittävistä saatavista, joissa vastaajan asuinpaikka on ulkomailla tai tuomion täytäntöönpano pitää tehdä ulkomailla.

Näiden menettelyiden, jotka pitäisi saattaa voimaan yhteisön asetuksella samoista syistä, jotka esitettiin viitattaessa Rooman yleissopimukseen, lisäarvo piilee siinä, että annetaan mahdollisuus täytäntöönpanoon koko unionin alueella ilman että tarvitsisi turvautua täytäntöönpanomääräyksiin, jolloin voidaan periä riidattomia saatavia tai ryhtyä toimiin, joihin kantajat periaatteessa muutoin eivät rohkenisi ryhtyä.

Asetuksessa pitäisi myös määritellä koko maksusuoritusmääräysmenettely ja edellytykset kantajan esittämälle hakemukselle, jotta saataisiin aikaan yhteiset toimintamallit, joissa menettelyistä ja mahdollisesti myös kustannuksista olisi varmuus.

Eurooppalaisesta maksusuoritusmääräyksestä pitää esittää eräitä huomioita. Kyse on siitä, että arvioidaan ensinnäkin, onko se rajoitettava rajat ylittäviin tapauksiin vai voidaanko sitä soveltaa myös riita-asioissa, joissa osapuolet asuvat samassa valtiossa. Koska kaikkien jäsenvaltioiden prosessioikeudessa ei ole tämän kaltaista erityismenettelyä, ja koska valtioissa, joissa sellainen on, ne ovat huomattavan erilaisia ja jottei kohdeltaisi eri tavalla eri tyyppisiä kantajia (rajat ylittävät ja kansalliset), lienee toivottavaa jättää osapuolten harkintavaltaan tällaisen välineen käyttäminen myös valtioiden sisäisissä riita-asioissa. Eurooppalaisen maksusuoritusmääräyksen kohteena pitäisi olla ainoastaan rahallinen vaade, jolloin menettely olisi riittävän nopea.

Tuomioistuimen toimivallan osalta ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta muuttaa Bryssel I ‑yleissopimuksessa olevia perusteita, jotta järjestelmän johdonmukaisuus ei kärsisi.

Kaikkein arkaluontoisin solmu avattavaksi on jäsenvaltioissa kokeiltujen mallien valitseminen. Maksusuoritusmääräyksissä käytetään oikeastaan kahta menettelytyyppiä. Ensimmäinen on todisteita edellyttävä malli ja toinen on malli, joissa todisteiden esittämistä ei edellytetä. Molemmista on hyviä kokemuksia ja kumpikin tähtää menettelyiden yksinkertaistamiseen, mutta ne eroavat siinä vaaditaanko vähintään yhtä todistetta tai muuta näyttöä tuomioistuimeen tuodusta vaateesta. Tämä johtaa melko huomattaviin eroihin, sillä jos todisteita vaaditaan, vaikka ei painokkaasti (esimerkiksi asiakirjatodistetta kantajan antamasta luotosta) asian käsittely ja päätös siirtyy tuomioistuimelle, jossa vastaajalla on enemmän oikeuksia, ja hänellä on mahdollisuus riitauttaa asia ja käynnistää tietoisesti oikeudenkäynti. Usein oikeudenkäynnit ja tuomioiden täytäntöönpano tapahtuu vähäisimmin viivytyksin toista osapuolta kuulematta, inaudita altera parte.

Järjestelmässä, jossa todisteita ei edellytetä, käsittelyajat ovat lyhyempiä ja menettely on automatisoidumpi (valmiit lomakkeet, optiset lukulaitteet), päätökset koskevat vain täytäntöönpanoa ja niiden tekeminen on annettu kirjaajalle tai oikeuslaitoksen virkamiehelle. Vastaajan oikeudet ovat jossain määrin heikommat, erityisesti mitä tulee oikeuteen riitauttaa päätös tai hakea siihen muutosta ennen tuomioistuinkäsittelyä.

Tässä tapauksessa kannatetaan todisteiden esittämiseen perustuvaa järjestelmää vastaajan oikeuksien suojelemiseksi. Joka tapauksessa summaarisen menettelyn edut ovat huomattavat, mutta asian käsittely pitää antaa oikealle tuomioistuimelle.

Asetusta (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta pitää ehdottomasti muuttaa, sillä sen jäsenvaltion tuomioistuimen, jolle täytäntöönpanomääräys on esitetty, pitää myös arvioida asiaa menettelyllä, joka saattaisi kumota päätöksen täytäntöönpanokelpoisuuden. Päätösten vapaan liikkuvuuden tukemiseksi voitaisiin harkita myös takeita koskevan järjestelmän kehittämistä.

Myös oikeudenkäyntiasiakirjojen tiedoksi antaminen on tärkeää. Asianosaisen oikeutta saada tietoja oikeuden päätöksistä koskevat säännökset ei ole suinkaan yhdenmukaisia kaikissa oikeusjärjestelmissä. Eräissä järjestelmissä suositaan viranomaisten henkilökohtaisesti toimittamia tiedoksiantoja, kun taas toisissa suositaan postitse lähetettyjä tiedoksiantoja. On selvää, että tässä nimenomaisessa kysymyksessä, jos halutaan, että maksusuoritusmääräykselle saadaan täytäntöönpanokelpoisuus kaikissa jäsenvaltioissa ilman täytäntöönpanomääräyksiä, tiedoksiantomenettelyiden luotettavuus pitää saattaa samalle tasolle kaikissa jäsenvaltioissa. Näin ollen, sen lisäksi että tiedoksiantomenettelyitä pitää yleisesti lähentää, erityisen tarpeellinen lähentäminen on eurooppalaisten maksusuoritusmääräysten tapauksessa.

Oikeudenkäyntiasiakirjojen tiedoksi antamista koskevan järjestelmän yhdenmukaistaminen poistaa lisäksi yhden oikeussuojan esteen ja tässä mielessä tiedoksiantomenettelyiden kustannuksista pitäisi tehdä perusteellinen tutkimus, joka johtaisi yhteiseen eurooppalaiseen maksuun myös siksi, että kyse on julkisesta palvelusta ja tiedoksiantojen tekemiseen valtuutettujen tahojen välillä on liikaa eroavaisuuksia.

Lopuksi vähäisiä vaateita koskevien riita-asioiden ratkaisumenettelyyn, joka perustuu tavanomaisen menettelyn yksinkertaistamiseen, pitäisi soveltaa myös riita-asioiden vaihtoehtoisia ratkaisumenetelmiä, ja todisteiden vastaanottamista sekä muutoksenhakumahdollisuutta pitäisi rajoittaa. Tähänkin voidaan kuitenkin soveltaa monelta osin edellä mainittuja oikeudenkäyntiasiakirjojen tiedoksi antamiseen liittyviä huomioita täytäntöönpanomääräysten poistamisen osalta.

• [1] KOM(2003) 427 lopullinen.