MIETINTÖ väestön mielenterveyden parantamisesta – Tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia

    18.7.2006 - (2006/2058(INI))

    Ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunta
    Esittelijä: John Bowis

    Menettely : 2006/2058(INI)
    Elinkaari istunnossa
    Asiakirjan elinkaari :  
    A6-0249/2006
    Käsiteltäväksi jätetyt tekstit :
    A6-0249/2006
    Hyväksytyt tekstit :

    EUROOPAN PARLAMENTIN PÄÄTÖSLAUSELMAESITYS

    väestön mielenterveyden parantamisesta – Tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia

    (2006/2058(INI))

    Euroopan parlamentti, joka

    –   ottaa huomioon komission vihreän kirjan ”Väestön mielenterveyden parantaminen – Tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia” (KOM(2005)0484),

    –   ottaa huomioon Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 2, 13 ja 152 artiklan,

    –   ottaa huomioon unionin perusoikeuskirjan[1],

    –   ottaa huomioon 27. marraskuuta 2000 annetun neuvoston direktiivin 2000/78/EY[2] yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista,

    –   ottaa huomioon neuvoston 18. marraskuuta 1999 antaman päätöslauselman mielenterveyden edistämisestä[3],

    –   ottaa huomioon 15. tammikuuta 2005 pidetyn WHO:n Euroopan alueen ministerikokouksen julistuksen mielenterveyden haasteisiin vastaamisesta Euroopassa ja ratkaisujen löytämisestä,

    –   ottaa huomioon 23. maaliskuuta 2006 hyväksymänsä päätöslauselman väestörakenteen muutokseen vastaamisesta ja sukupolvien välisestä solidaarisuudesta (2005/2147(INI)[4]),

    –   ottaa huomioon työjärjestyksen 45 artiklan,

    –   ottaa huomioon ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunnan mietinnön sekä työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunnan ja naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunnan lausunnot (A6‑0249/2006),

    A. ottaa huomioon, että yksi neljästä eurooppalaisesta kokee elämänsä aikana ainakin yhden merkittävän huonon mielenterveyden jakson; ottaa huomioon, että mielenterveysongelmat vaikuttavat EU:ssa kaikkiin joko suoraan tai välillisesti ja että joka vuosi 18,4 miljoonan 18–65-vuotiaan ihmisen arvioidaan kärsivän vakavasta masennuksesta Euroopan unionissa; ottaa huomioon, että hyvä mielenterveys antaa kansalaisille mahdollisuuden päästä kehittymään henkisesti ja emotionaalisesti sekä osallistua yhteiskunta-, koulu- ja työelämään; ottaa huomioon, että heikko mielenterveys sitä vastoin aiheuttaa kustannuksia, sosiaalista syrjäytymistä ja leimautumista,

    B.  ottaa huomioon, että psyykkiset sairaudet heikentävät merkittävästi niistä suoraan tai välillisesti kärsivien henkilöiden elämänlaatua,

    C. ottaa huomioon, että huonon mielenterveyden kustannukset yhteiskunnalle ovat valtavat, joidenkin arvioiden mukaan 3–4 prosenttia EU:n jäsenvaltioiden BKT:sta,

    D. ottaa huomioon, että psyykkisillä sairauksilla on jo nyt hyvin merkittävät vaikutukset talouteen, terveyteen ja yhteiskuntaan ja että vaikutukset voimistuvat sitä mukaa kuin sairaustapausten määrä kasvaa väestön vanhenemisen ja yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten vuoksi,

    E.  ottaa huomioon, että joka vuosi 58 000 Euroopan unionin kansalaista tekee itsemurhan, mikä on enemmän kuin tieliikenneonnettomuuksien tai HIV:n/AIDSin aiheuttamat kuolemantapaukset, ja että kymmenen kertaa useampi yrittää itsemurhaa,

    F.  katsoo, että EY:n perustamissopimuksessa annetut toimivaltuudet huomioon ottaen Euroopan väestön mielenterveyttä koskevan yhteisön mielenterveysstrategian lisäarvo liittyy ensisijaisesti ennaltaehkäisyn alaan,

    G. ottaa huomioon, että joissain Euroopan maissa jopa 85 prosenttia mielenterveyteen osoitetuista määrärahoista käytetään suurten laitosten ylläpitämiseen,

    H. ottaa huomioon, että ymmärryksen ja investointien puute mielenterveyden edistämisessä on johtanut yksilöiden terveyden heikkenemiseen ja työkyvyttömyyteen sekä aiheuttanut yhteiskunnallisia ongelmia,

    I.   ottaa huomioon, että noin 40 prosenttia kaikista vangeista kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä, ja ottaa huomioon, että he yrittävät seitsemän kertaa todennäköisemmin itsemurhaa kuin yhteisössä elävät ihmiset, ja ottaa huomioon, että epäasianmukainen vankeus voi pahentaa häiriötä ja estää kuntoutuksen,

    J.   ottaa huomioon, että koko Euroopan unionissa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota lasten ja nuorten mielenterveyteen eikä siihen ole annettu riittävästi resursseja, vaikka psyykkinen pahoinvointi lisääntyy merkittävästi nuorten keskuudessa,

    K. katsoo, että terveyskysymyksiin liittyy ilmeinen sukupuolten välinen ulottuvuus ja että tämä koskee erityisesti syömishäiriöitä, neurodegeneratiivisia sairauksia, skitsofreniaa, mielen häiriöitä, ahdistuneisuutta, paniikkia, masennusta, alkoholin ja muiden psykoaktiivisten aineiden väärinkäyttöä sekä itsemurhia ja rikollisuutta, joita olisi tutkittava järjestelmällisemmin,

    L.  ottaa huomioon, että naiset hakevat miehiä useammin apua erityispalveluista ja että naisille määrätään miehiin verrattuna kaksinkertainen määrä neuroleptisiä lääkkeitä; ottaa lisäksi huomioon, että farmakokineettisistä tutkimuksista ilmenee, että naiset sietävät kyseisiä lääkkeitä huonommin kuin miehet,

    M. katsoo, että mielenterveysongelmien henkilökohtaisia, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia lievitetään merkittävästi ehkäisemällä ongelmia sekä tunnistamalla, puuttumalla niihin ja hoitamalla niitä varhaisessa vaiheessa,

    N. ottaa huomioon, että monet ihmiset kärsivät neurodegeneratiivista häiriöistä ja että heidän määränsä odotetaan kasvavan muun muassa pitkäikäisyyden ja siihen liittyvän ikääntyneen väestön määrän kasvun vuoksi,

    O. ottaa huomioon, että Euroopan unionin valtioissa on siirrytty sekä kehitys- ja käytöshäiriöistä kärsivien lasten osalta – mikä vaarantaa heidän normaalin kehityksensä erityisesti oppimisen alalla – että kroonisista ja vakavista häiriöistä ja oppimisvaikeuksista kärsivien aikuisten osalta pitkäaikaisesta laitoshoidosta kohti tuettua yhteisöelämää, mutta ottaa huomioon, että tämä on toteutettu ilman riittävää suunnittelua ja yhteisöpalvelujen resursointia,

    P.  katsoo, että naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan aiheuttamia mielenterveysongelmia ei tunnisteta riittävästi; katsoo, ettei kertomuksia uhriksi joutumisesta oteta useinkaan huomioon eivätkä monet naiset ja tytöt halua kertoa kokemastaan väkivaltaisesta väärinkäytöstä, elleivät lääkärit ja muu terveydenhoitohenkilökunta kysy asiaa suoraan,

    Q. ottaa huomioon, että mielenterveys edellyttää kasvamista terveessä perheympäristössä, jossa tarjolla on niin materiaalista kuin psykologistakin turvaa sekä vanhempien rakkautta,

    1.  on tyytyväinen komission sitoumukseen edistää mielenterveyttä; vaatii mielenterveydelle suurempaa painoarvoa terveyspolitiikassa ja unionin tutkimuspolitiikassa ja katsoo, että mielenterveyden edistämisen olisi kuuluttava kaikkien komission osastojen ja kaikkien jäsenvaltioiden ministeriöiden politiikkaan ja lainsäädäntöön ja että näiden pitäisi sitoutua yhtenäistämään nykyiset kansalliset ja kansainväliset mielenterveysindikaattorit varmistaakseen, että EU:ssa on saatavilla vertailukelpoisia tietoja;

    2.  katsoo, että sukupuolten välistä ulottuvuutta ei ole otettu asianmukaisesti huomioon vihreässä kirjassa; pyytää siksi, että se sisällytettäisiin järjestelmällisesti paitsi mielenterveyden edistämiseen tähtääviin toimiin ja ennalta ehkäiseviin toimiin myös tutkimukseen, joka on toistaiseksi ollut siinä määrin riittämätöntä ja puutteellista, että psyyken sairauksien ennalta ehkäisyssä ja hoidossa saavutetut tulokset ovat huomattavasti vähäisempiä kuin muiden sairauksien kohdalla;

    3.  katsoo lääkärien olevan äärimmäisen tärkeässä asemassa potilaiden seurannan kannalta;

    4.  katsoo, että hyvä mielenterveys on edellytys Euroopan kansalaisten yleiselle terveydelle ja hyvinvoinnille sekä EU:n talouden terveelle suorituskyvylle; kannattaa ja tukee kaikkia toimia, joilla pyritään ehkäisemään mielenterveyshäiriöitä;

    5.  painottaa, että on tarpeen miettiä, miten yhteisön käytettävissä olevia välineitä, kuten tutkimuksen seitsemättä puiteohjelmaa, voitaisiin hyödyntää parhaiten sellaisten valmiuksien kehittämisessä, joilla voitaisiin tukea mielenterveystutkimusta unionissa;

    6.  katsoo, että komission tulevat, mielenterveyteen liittyvät ehdotukset olisi laadittava yhteistyössä mielenterveysongelmista kärsineiden tai kärsivien henkilöiden, heidän perheidensä ja hoitajiensa ja mielenterveyttä edistävien kansalaisjärjestöjen sekä perheenjäsenten ja muiden sidosryhmien järjestöjen kanssa ja heitä kuullen päätöksentekoprosessien edustavuuden ja kattavuuden lisäämiseksi ja niillä pitäisi edistää psykiatrista hoitoa saavien potilaiden perheenjäsenten verkottumista;

    7.  korostaa, että yksittäisten jäsenvaltioiden mielenterveysmenojen välillä on suuria eroja niin kokonaismäärän osalta kuin mielenterveysmenojen ja kaikkien terveydenhuoltomenojen välisen suhteen osalta;

    8.  katsoo, että tarvitaan erilaisia toimia mielenterveyden edistämisen, mielenterveyden parantamisen ja mielenterveyshäiriöiden ehkäisemisen toteuttamiseksi; katsoo, että tällaisten toimien tavoitteena pitäisi olla asianmukaisen tiedon tarjoaminen, olennaisten tietojen hankkiminen sekä sopivien asenteiden ja taitojen kehittäminen Euroopan kansalaisten psyykkisen ja fyysisen terveyden turvaamiseksi ja elämänlaadun parantamiseksi;

    9.  korostaa tarvetta käyttää huolellisesti termejä kuten "huono mielenterveys", "mielenterveyden häiriöt", "vakava mielisairaus" ja persoonallisuushäiriö";

    10. korostaa varhaisen seulonnan, havaitsemisen ja diagnosoinnin sekä kokonaisvaltaisen, räätälöidyn hoidon merkitystä;

    11. korostaa, että mielisairauksien hoidossa ilmenevää eriarvoisuutta, joka on ilmeistä tällä alalla, on torjuttava asianmukaisin toimenpitein;

    12. kehottaa sisällyttämään oppimishäiriöistä kärsivät tuleviin strategioihin, koska he kohtaavat samanlaisia ongelmia kuin mielenterveyden häiriöistä kärsivät ihmiset, esimerkiksi sosiaalista syrjäytymistä, laitostumista, ihmisoikeusloukkauksia, syrjintää, häpeän leimaa sekä heidän ja heidän perheidensä ja hoitajiensa kokemaa tuen puutetta; kehottaa samalla pyrkimään tehokkaammin siihen, että kognitiivisesti lahjakkaat lapset ja nuoret tunnistettaisiin ja heille tarjottaisiin enemmän tukea;

    13. korostaa vastavuoroisen avun sekä niiden kokemusten merkitystä, jota ihmisillä on hoidosta, sairastamisesta ja kuntoutumisesta;

    14. on tyytyväinen siihen, että komissio korostaa lapsia, työntekijöitä, vanhuksia ja yhteiskunnan vähäosaisia jäseniä keskeisinä kohderyhminä, mutta ulottaisi tämän sisältämään esimerkiksi vakavista mielisairauksista kärsivät, pitkäaikaisesta tai parantumattomasta sairaudesta kärsivät, vammaiset, vangit, etniset tai muut vähemmistöryhmät, kodittomat, maahanmuuttajat, epävarmaa työtä tekevät ja työttömät sekä erityisesti naisiin liittyvät mielenterveys- ja hoitoasiat;

    15. tunnustaa, että persoonallisuushäiriö tekee diagnoosin tekemisestä, sairauden hoitamisesta ja hallitsemisesta sekä potilaan hoitamisesta erityisen haasteellista, sillä se edellyttää enemmän tutkimusta ja erilaisia menettelytapoja; kehottaa komissiota kiinnittämään myös huomiota väkivaltaan, väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla oleviin tekijöihin ja sen psykologisiin seurauksiin;

    16. tunnustaa, että miehillä ja naisilla voi olla erilaisia mielenterveyttä koskevia tarpeita, ja kehottaa tutkimaan lisää erityisesti yhteyttä pakollisen sairaalahoidon ja naisten itsensä vahingoittamisen ja sen välillä, että naisille määrätään enemmän psykotrooppisia lääkkeitä;

    17. korostaa, että miesten ja naisten aivojen välisiä todistettuja rakenne- ja toimintaeroja on tutkittava, jotta mielenterveydenhoidon alalla voidaan kehittää eri sukupuolia varten erilliset lähestymistavat ja hoidot;

    18. kehottaa antamaan äideille tukea ennen synnytystä ja sen jälkeen, jotta vältyttäisiin masennukselta ja muilta psykopatologisilta vaikeuksilta, joita esiintyy runsaasti näissä tilanteissa;

    19. katsoo, että äitien ja vanhempien hyvä mielenterveys auttaa lapsia kehittymään esteittä ja kasvamaan terveiksi aikuisiksi;

    20. vaatii monialaisia ja usean eri tahon toimenpiteitä monimutkaisten mielenterveystilanteiden käsittelemiseksi esimerkiksi sen suhteen, miten tukea parhaiten lapsia, joilla on kehitys-, käytös- tai syömishäiriöitä ja/tai joiden vanhemmat kärsivät monissa tapauksissa itse huonosta mielenterveydestä (tai joita pidetään pitkiä aikoja laitoksessa),

    21. kiinnittää huomiota siihen, että sosiaalisesti määritellyt mielikuvat siitä, millaiselta tytön tai naisen kehon tulisi näyttää, vaikuttavat naisten ja tyttöjen mielenterveyteen ja hyvinvointiin ja aiheuttavat muun muassa yhä enemmän syömishäiriöitä;

    22. painottaa, että psyykkiset sairaudet ja häiriöt juontavat usein juurensa varhaislapsuudesta, ja korostaa terveellisen varhaislapsuuden tutkimisen merkitystä;

    23. korostaa mukana olevien tahojen – opetushenkilökunnan, hoitohenkilökunnan, sosiaalipalvelujen ja oikeuslaitoksen työntekijöiden sekä työnantajien – jatkuvan koulutuksen ja työnaikaisen koulutuksen merkitystä;

    24. on tyytyväinen, että vihreässä kirjassa tunnustetaan, että mielenterveyteen vaikuttavat sosiaaliset ja ympäristölliset tekijät, kuten henkilökohtaiset kokemukset, perhe, sosiaalinen tuki, ja elinolosuhteet, kuten köyhyys, elämä suurkaupungeissa, maaseudun eristyneisyys, sekä työolosuhteet, kuten työpaikkojen epävarmuus, työttömyys ja pitkät työajat; korostaa, että mielenterveyden häiriöt ovat varhaiseläkkeelle ja työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen yksi syy;

    25. katsoo, että hyvät työskentelyolosuhteet tukevat mielenterveyttä ja vaatii, että työnantajat ottavat käyttöön mielenterveyttä työssä edistäviä toimintatapoja keskeisenä osana työterveyttä ja -turvallisuutta koskevaa vastuutaan varmistaakseen, että psyykkisistä häiriöistä kärsivät henkilöt pääsevät ”parhaaseen mahdolliseen työpaikkaan” ja että heidän ottamisensa mukaan työmarkkinoille tapahtuu parhaalla mahdollisella tavalla, ja että toimintatavat olisi julkaistava ja niitä olisi valvottava nykyisen terveyttä ja turvallisuutta koskevan lainsäädännön puitteissa, samalla kun myös työntekijöiden tarpeet ja näkemykset otetaan huomioon;

    26. on tyytyväinen sosiaali- ja työllisyyspolitiikassa tehtyihin sosiaalisiin aloitteisiin, joilla pyritään edistämään mielisairaiden tasavertaista hoitoa, henkisesti vammaisten henkilöiden sopeutumista yhteiskuntaan ja stressin ehkäisyä työpaikoilla;

    27. korostaa – Euroopan työllisyysstrategiaa silmällä pitäen – mielenterveyden vaikutusta työllisyyteen sekä työttömyyden vaikutusta ihmisten mielenterveyteen;

    28. katsoo, että jäsenvaltioiden olisi tehtävä yhteistyötä tehokkaiden strategioiden määrittelemiseksi ja täytäntöön panemiseksi, jotta itsemurhia voitaisiin vähentää erityisesti nuorten ja muiden riskiryhmien keskuudessa;

    29. vaatii syrjinnän, väkivallan ja mielenterveysongelmien välisen yhteyden selvempää tunnustamista, jolloin korostuu tarve sisällyttää ennalta ehkäisevään mielenterveysstrategiaan kaikenlaisen väkivallan ja syrjinnän torjuminen;

    30. pitää Euroopan väestön ikääntymistä yhtenä mielenterveyden suurimmista haasteista ja kehottaa korostamaan entistä enemmän neurodegeneratiivisten tautien tai vanhusten muiden psykiatristen tautien mekanismien ja syiden tutkimista ja niiden ehkäisemistä ja hoitoa sekä kehittämään myös uusia hoitomuotoja;

    31. katsoo myös, että alkoholin ja laittomien huumausaineiden sekä mielenterveyshäiriöiden välistä yhteyttä pitäisi korostaa; katsoo, että riippuvuus alkoholista ja huumausaineista aiheuttaa vakavia mielenterveyden ja fyysisen terveyden ongelmia sekä ongelmia koko yhteiskunnalle; kehottaa komissiota selvittämään viipymättä, mitkä vieroitushoito-ohjelmat ja hoitomenetelmät ovat tehokkaimpia;

    32. korostaa, että mielenterveyden häiriöistä kärsiviä olisi hoidettava arvokkaasti ja inhimillisesti ja että sairaanhoidon ja tukipalvelujen pitäisi olla tehokkaita ja laadukkaita ja että niiden pitäisi olla kaikkien ulottuvilla; korostaa, että olisi ymmärrettävä heidän oikeuttaan saada hoitoa tai kieltäytyä siitä ja että potilaiden olisi annettava mahdollisuuksien mukaan osallistua heidän omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin ja että heidän mielipiteitään olisi kuultava tarjottavien palvelujen osalta; korostaa, että määrättävillä lääkkeillä pitäisi olla mahdollisimman vähän sivuvaikutuksia ja että niille, jotka haluavat lopettaa lääkityksen turvallisesti, pitäisi olla tarjolla tietoa ja neuvontaa;

    33. katsoo, että pakkotoimien käyttäminen on haitallista, samoin kuin pakkolääkitys; katsoo, että laitoshoidon ja pakkolääkityksen kaikkien muotojen olisi oltava määräaikaisia ja että niitä olisi tarkistettava säännöllisesti ja niihin olisi saatava, aina kun mahdollista, potilaan suostumus tai – kun tällaista suostumusta ei saada – viimeisenä vaihtoehtona toimivaltaisten viranomaisten lupa;

    34. katsoo, että on vältettävä henkilökohtaisten vapauksien kaikenlaista rajoittamista ja erityisesti fyysisen liikkumavapauden estämistä, joka edellyttää yksilöiden oikeuksien ylläpitämisestä vastaavien demokraattisten instituutioiden seurantaa, varmistuksia ja valvontaa väärinkäytösten ehkäisemiseksi;

    35. vaatii, että häpeän leiman torjuminen on otettava keskeiseksi osaksi tulevia strategioita esimerkiksi käynnistämällä joka vuosi mielenterveysasioita käsitteleviä kampanjoita tietämättömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden torjumiseksi, koska huonoon mielenterveyteen liittyvä häpeän leima johtaa yhteiskunnan hylintään joka elämänalalla työstä perheeseen ja yhteisöstä terveydenhoitoalan ammattilaisiin; katsoo myös, että potilaiden mielenterveyden ja tilan parantamiseksi heille olisi taattava perustavanlaatuiset sosiaaliset oikeudet ja kansalaisoikeudet, kuten oikeus asua kotonaan, työkyvyttömien oikeus taloudelliseen tukeen, oikeus avioitua ja oikeus hoitaa omia asioitaan; katsoo myös, että häpeän leima on itse asiassa syrjinnän muoto ja että siihen pitäisi puuttua syrjinnän kieltävässä lainsäädännössä;

    36. tunnustaa, että leimautumiseen vaikuttaa omalta osaltaan laajalle levinnyt käsitys siitä, että mielenterveyshäiriöt ovat akuutteja ja kestävät koko elämän, joten on tärkeää korostaa, että asianmukaisen avun turvin ihmiset voivat toipua, joidenkin oireita voidaan lievittää ja joidenkin toimintakyky ja vakaus voidaan palauttaa riittävälle tasolle;

    37. korostaa tarvetta uudistaa mielenterveyspalveluja niin, että ne perustuvat kotona tai turvamajoituksessa annettavaan korkealaatuiseen yhteisöhoitoon, jossa he saavat asianmukaista terveys- ja sosiaalihoitoa ja johon kuuluu säännöllistä valvontaa ja arviointia sekä mielenterveysongelmista kärsivien ja heidän hoitajiensa jaksottaista hoitoa ja jossa terveys-, sosiaali-, asumis-, koulutus-, kuljetus-, tuki- ja muita palveluja pyritään tarjoamaan keskitetysti; korostaa, että tätä olisi tuettava useilla akuutteihin ja kroonisiin tarpeisiin sekä potilaiden hoitoon liittyviin turvallisuusvaatimuksiin vastaavilla sairaalapalveluilla, mutta että jokaista, joka saa pakkohoitoa laitoksessa, olisi valvottava riippumattomasti;

    38. korostaa – tämän mielessä pitäen – että on tuettava psykiatristen potilaiden muodostamia yhteistyöryhmiä ja kaikkea toimintaa, jolla käyttäjät ja aikaisemmat potilaat pyritään ottamaan mukaan, ja että henkilökunnan koulutukseen on varattava varoja, jotta henkilökunta kykenisi ottamaan huomioon psykiatristen potilaiden kaikki tarpeet;

    39. korostaa, että yleislääkärit ja omaishoitajat sekä muut lähiterveydenhoitopalveluissa työskentelevät ammattilaiset tarvitsevat mielenterveysasioita koskevaa jatkuvaa koulutusta;

    40. tunnustaa, että paikallishallinnoilla on tärkeä tehtävä hoidettavanaan siinä, että ne edistävät mielenterveyttä, tukevat mielenterveysongelmista kärsiviä heidän paikallisissa yhteisöissään ja yhdistävät usean eri tahon toimia mielenterveyspalvelujen tarjoamiseksi;

    41. katsoo, että sekä mielenterveys- että riippuvuusongelmista kärsivien ihmisten olisi normaalisti saatava rinnakkaishoitoa;

    42. korostaa, että ihmisten terveyden psyykkiset ja fyysiset näkökohdat ovat yhteydessä toisiinsa ja että mielenterveyshäiriöt voivat perustua biologisiin, sosiaalisiin, emotionaalisiin tai historiallisiin tekijöihin, joihin on puututtava, jotta muilla lähestymistavoilla saavutettaisiin tuloksia, ja että jotkin psykiatriset lääkkeet voivat itse asiassa pahentaa perimmäistä biologista sairautta;

    43. kehottaa kiinnittämään enemmän huomiota somaattisten sairauksien psykologisiin seurauksiin ja oireisiin; pitää välttämättömänä, että sairaalahoidon yhteydessä henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille annetaan yhtä paljon arvoa, etenkin vakavien ja/tai parantumattomien sairauksien hoidossa; katsoo olevan hyvin tärkeää, että muihin alueisiin erikoistuneet lääkärit ja hoitajat saavat jatkuvaa koulutusta psykopatologian alalla, sillä häiriöt jäävät usein diagnosoimatta tai niitä vähätellään;

    44. kannattaa komission kommentteja laitoshoidosta kotiuttamisesta, sillä pitkäaikainen oleskelu psykiatrisissa hoitolaitoksissa voi johtaa psykopatologisen tilan pitkittymiseen ja pahenemiseen, häpeän leiman vahvistumiseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen, mutta tunnustaa, että on ponnisteltava enemmän yleisön vakuuttamiseksi siitä, että parempia tuloksia saavutetaan antamalla vakavasta mielenterveyden häiriöstä tai oppimishäiriöstä kärsiville ihmisille avohoitoa;

    45. ehdottaa, että komission keräisi kansanterveysohjelman yhteydessä tietoja mielisairauksista, hoitoa saaneiden potilaiden kuntoutumisluvuista sekä siitä, kuinka tehokkaasti heidät on onnistuttu sopeuttamaan takaisin yhteiskuntaan;

    46. ehdottaa, että komissio määrittelee esimerkkejä hyvistä käytännöistä ja paikoista, missä niitä noudatetaan, ja jakaa niistä yksityiskohtaista tietoa kaikille jäsenvaltioille; kyseiset ”demonstraatiopaikat” voisivat olla verrattavissa WHO:n ”Nations for Mental Health” ‑ohjelmassa esitettyihin paikkoihin; katsoo, että ”demonstraatiopaikat”, ”demonstraatiohoidot” ja ”demonstraatioehkäisystrategiat” voivat olla merkittäviä tapoja vähentää mielenterveyteen liittyvää eriarvoisuutta jäsenvaltioiden välillä; kehottaa komissiota ottamaan tiedon hankintaan keskittyvät instituutiot mukaan ”demonstraatiopaikkojen”, ”demonstraatiohoitojen” ja ”demonstraatioehkäisystrategioiden” määrittelyyn;

    47. katsoo, että koska kaikilla ihmisillä on (YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 46/119 mukaan) oikeus saada parasta saatavilla olevaa mielenterveyshoitoa, parhaita käytäntöjä ja asianmukaista tietoa olisi levitettävä ja annettava kaikille kansalaisille;

    48. katsoo, että termi ”hoito” olisi tulkittava laajasti painottaen sosiaalisten tekijöiden ja ympäristötekijöiden tunnistamista ja poistamista ja että lääkkeiden käyttöön pitäisi turvautua viimeisenä keinona erityisesti lasten ja nuorten tapauksessa; paheksuu sitä, että eri elämänvaiheita lääketieteellistetään ja patologisoidaan ilman, että ongelmien syitä tutkitaan tyhjentävästi; pyytää, että otettaisiin huomioon sellaiset mielisairauteen vaikuttavat tekijät kuin henkilökohtaiset kokemukset, perhe, sosiaalinen tuki sekä elin- ja työskentelyolosuhteet ja lisäksi myös geneettiset tekijät;

    49. katsoo myös, että hoidon lisäksi vaaditaan asianmukaista sosiaalista ympäristöä ja työympäristöä sekä perheen ja yhteisön tukea mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi ja psyykkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyshäiriöistä kärsivien henkilöiden hoitostrategian ja kuntouttamisen parantamiseksi ja edistämiseksi; korostaa, että mielenterveyttä ja kuntoutumista edistäviä ympäristöjä on tutkittava;

    50. kehottaa komissiota tukemaan jatkuvia uudistuksia kaikissa jäsenvaltioissa, joissa on käytetty väärin psykiatriaa, käytetty liikaa lääkkeitä tai suljettua hoitoa, tai joissa on ollut epäinhimillisiä käytäntöjä, kuten häkkisänkyjä tai liiallista eristyshuoneiden käyttöä, erityisesti uusissa jäsenvaltioissa, ja kehottaa komissiota asettamaan psykiatrisen hoidon uudistuksen liittymisneuvottelujen esityslistalle; katsoo, että vankila ei olle soveltuva mielenterveysongelmista kärsiville ja niinpä vaihtoehtoja olisi etsittävä aktiivisesti;

    51. vaatii lisää tutkimusta hoitotoimista ja psykologisista toimenpiteistä, tehokkaammista lääkkeistä, joilla on vähemmän sivuvaikutuksia, ja tutkimusta mielenterveyden häiriöiden ja itsemurhien tekijöistä sekä mielenterveyden edistämiseen tehtyjen investointien tuloksista sekä kuntouttamisen ja sairauden lieventämisen onnistumiseen vaikuttavista menetelmistä; kehottaa erityisesti kiinnittämään erityishuomiota lapsille paremmin sopivia lääkkeitä koskevaan tutkimukseen; korostaa lisäksi, ettei tutkimusta pidä rajata vain lääkkeisiin vaan että sitä on laajennettava myös yhteisöä koskeviin epidemiologisiin, psykologisiin ja taloudellisiin tutkimuksiin sekä mielisairauksien taustalla oleviin sosiaalisiin tekijöihin; kehottaa myös lisäämään palvelunkäyttäjien osallistumista mielenterveystutkimuksen kaikkiin osa-alueisiin;

    52. katsoo lisäksi, että on tutkittava enemmän häpeän leimaa ja keinoja sen torjumiseksi, yksittäisten palvelujen käyttäjien ja heidän hoitajiensa kokemuksia, eri palvelujen ja ammattialojen ja aikaisempien palvelunkäyttäjien välisiä työskentelysuhteita, sekä rajatylittävää palvelujen tarjoamista;

    53. katsoo, että mielenterveyspalvelujen olisi saatava riittävästi rahoitusta, joka heijastaisi kustannuksia, joita mielenterveyden häiriöt aiheuttavat yksilöille, terveydelle ja sosiaalihuollon palveluille ja koko yhteiskunnalle, jotta palvelut olisivat tehokkaita ja herättäisivät yleistä luottamusta;

    54. katsoo, että on ehdottoman tärkeää käyttää laadukkaita, yksilöllisiä menetelmiä mielenterveyden edistämiseksi ottaen yksilöiden ja kohderyhmien erityistarpeet huomioon;

    55. tunnustaa arvokkaan panoksen, jonka perheenjäsenet ja omaishoitajat antavat tukiessaan ihmisiä, joilla on mielenterveysongelmia, ja tunnustaa myös, että monilla heistä on omia hoitotarpeita ja että he tarvitsevat tukea, jos heidän odotetaan jatkavan hoidon tarjoamista; tunnustaa lisäksi arvokkaan panoksen, jonka palvelunkäyttäjät voivat antaa toisiaan tukiessaan;

    56. korostaa, että on käytettävä sellaisia sanoja ja termejä, jotka auttavat torjumaan leimautumista, ja tehtävä toimenpiteitä ennakkoluulojen poistamiseksi, asenteiden muuttamiseksi ja kaikentyyppisiä mielenterveyshäiriöitä koskevien stereotypioiden vähentämiseksi;

    57. vaatii komissiota perustamaan ”mielenterveyden koordinointi- ja valvontaryhmän” tiedon keräämiseksi mielenterveystyöstä ja mielenterveyden edistämisestä EU:ssa nykyisten mielenterveyshoidon ammattilaisten ja -infrastruktuurin sopivuuden arvioimiseksi (numeroin ja koulutuksen kannalta) sekä parhaita käytäntöjä koskevien tietojen levittämiseksi kaikkiin jäsenvaltioihin ja kaikille tahoille, jotka osallistuvat mielenterveyden hoitotyöhön; korostaa, että potilasjärjestöjen, hoitoa tarjoavien järjestöjen, hoitolaitosten ja tiedon hankintaan keskittyvien instituutioiden on osallistuttava tämän koordinointi- ja valvontaryhmän toimintaan;

    58. kehottaa komissiota toteuttamaan vihreän kirjan seurantatoimia ja antamaan direktiiviehdotuksen mielenterveydestä Euroopassa ja mielenterveyshäiriöistä kärsivien henkilöiden kansalais- ja perusoikeuksien puolustamisesta ja kunnioittamisesta;

    59. kehottaa EU:ta ja AKT-maita tekemään tiivistä yhteistyötä hyvään mielenterveyteen investoinnissa kehitysyhteistyön ja Cotonoun politiikan avulla;

    60. kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle, komissiolle, jäsenvaltioiden hallituksille, ehdokasmaille, AKT-maille ja Maailman terveysjärjestön Euroopan aluetoimistolle.

    • [1]  EUVL C 310, 16.12.2004, s. 41.
    • [2]  EYVL L 303, 2.12.2000, s. 16.
    • [3]  EYVL C 86, 24.3.2000, s. 1.
    • [4]  Hyväksytyt tekstit, P6_TA(2006)0115.

    PERUSTELUT

    „Wir haben in diesen letzten Wochen unsere Sprachlosigkeit ueberwunden und sind jetzt dabei, den aufrechten Gang zu erlernen.“

    (”Viime viikkoina olemme löytäneet äänemme uudestaan ja olemme oppineet jälleen kävelemään pää pystyssä.”)

    – Stefan Heym – marraskuu 1989, Alexanderplatz, Itä-Berliini

    Stefan Heymin marraskuussa 1989 lausumat sanat itäberliiniläisten suurelle joukolle, joka oli kokoontunut syrjäyttämään raa’an hallinnon, olisi oltava meidän oppaanamme kun kaadamme ja uudistamme mielenterveyden hoitokäytäntöjä Euroopassa, sillä ne voivat olla usein resursseiltaan riittämättömiä ja ajattelemattoman julmia. Meidän on saatettava mielenterveys sille hoidon, terapian, kuntoutuksen ja potilassuhteen tasolle, jota odotamme parhailta fyysisen terveyden järjestelmiltä. Mielenterveyttä koskevaa vihreää kirjaa voidaan pitää myönteisenä ja se voidaan hyväksyä. Nyt odotetaankin nopeaa ja kattavaa ehdotusta, jolla kauniit sanat muutetaan tehokkaaksi lainsäädäntö- ja kodifiointitoiminnaksi.

    Mielenterveydenhoidon haasteena on muuttaa järjestelmät, asenteet ja mahdollisuudet. Neljänkymmenen viime vuoden aikana on päästy pois mielenterveyden häiriöiden hoidon pimeästä keskiajasta. Joissain Euroopan osissa psykiatriaa on käytetty väärin; joissakin osissa tämä on ilmennyt eristämisenä mielisairaaloihin, millä liian usein tyynnyteltiin herkkätunteista yleisöä ”poissa silmistä, poissa mielestä” -laitostamisella, samalla kun potilaita ei juurikaan autettu toipumaan ja kuntoutumaan; toisaalla hoidossa käytettiin liikaa lääkkeitä; usein potilaat laitettiin vankilaan eikä sairaalaan. Missään hoitomuodossa ei ymmärretty, mistä mielenterveyden edistämisessä on kyse.

    Mielellään ajatellaan, että mielenterveyspotilaisiin kohdistuneista ihmisoikeusrikkomuksista on päästy eroon. Monilla tavoin tämä pitää paikkansa. Edelleen keskustellaan pakkohoidosta; kotiuttamista tai psykiatriseen sairaalaan sijoittamista koskevat päätökset ovat joskus hataria; laitoshoidossa paljastuu joskus potilaiden hyväksikäyttötapauksia; on paljon todisteita potilaiden, perheiden ja yhteisöjen kiistanalaisista ja ristiriitaisista oikeuksista. Kaiken kaikkiaan esteitä on kuitenkin vähemmän, potilailla on enemmän valinnanvaraa ja oikeuksia, oikeudellisia tarkastuksia ja arviointeja tehdään useammin sen varmistamiseksi, että potilaiden kansalaisoikeuksia ei loukata.

    Silti pimeä keskiaika vallitsee vielä ainakin yhdessä suhteessa. Kyseessä on häpeän leima. Kaikissa Euroopan maissa vallitseva häpeän leima on ihmisoikeusloukkaus, tarkoitukseton sellainen, ja se syntyy tietämättömyyteen perustuvasta pelosta, mutta on yhtä vahingollinen yksilölle kuin mikä tahansa muu loukkaus. Elämä mielisairauden kanssa on riittävän vaikeaa ilman ylimääräistä torjunnan ja leimaamisen aiheuttamaa taakkaa ja tuskaakin.

    Kun komissiota pyydetään kehittämään vihreää kirjaansa mielenterveyden kehykseksi, kyseinen politiikka on perustettava mielenterveyden häiriöitä koskeviin faktoihin ja Lissabonin tavoitteiden imperatiiviin mielenterveyteen sijoittamisen arvon tunnustamisesta entistä selvemmin.

    Politiikan taustalla ovat seuraavat seikat:

    · Mielenterveyden häiriöt ovat nopeimmin kasvava terveydenhuollon taakka, ja unipolaarinen masennus on yleisin häiriö.

    · 450 miljoonaa ihmistä maailmassa kärsii neurologisesta tai mielenterveyden häiriöstä.

    · Mielenterveyden häiriöt koskettavat joka neljännen ihmisen elämää.

    · 121 miljoonaa ihmistä kärsii masennuksesta – kolme ihmistä sadasta joka vuosi.

    · Miljoona ihmistä maailmassa tekee itsemurhan. Kymmenen miljoonaa yrittää itsemurhaa joka vuosi.

    · Neuropsykiatriset häiriöt aiheuttavat kolmasosan työkyvyttömyystapauksista, 15 prosenttia sairaalapotilaiden kuluista, lähes neljänneksen lääkekuluista, puolet sosiaalityöntekijöiden tapauksista ja yksin Yhdistyneessä kuningaskunnassa yli 90 miljoonaa työpäivän menetystä vuosittain.

    · Ihmiset elävät kauemmin ja kaiken kaikkiaan terveemmin, mutta elämänsä viime vuosina yhä useampi heistä haurastuu ruumiiltaan ja mieleltään.

    · Lapsen, aikuisen tai vanhemman sukulaisen hoitajia ei ole autettu sopeutumaan uuteen mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten yhteisöhoitoon.

    · Huumeriippuvuus ja rikollisuus, juopottelu, onnettomuudet, toistuvat poissaolot, vandalismi, häiritsevät oppilaat, kodittomat ja monet yhteiskunnan ”ongelmista” ovat itse asiassa yhteydessä mielenterveyden ongelmiin.

    Jos oikeanlaisiin palveluihin – sairaalapotilaiden hoitoon, akuuttiin hoitoon, pitkäaikaishoitoon, suljettuun hoitoon, osittaisiin rajoituksiin perustuvaan hoitoon, päivähoitoon, kotihoitoon ja koulutettuun henkilökuntaan kaikille – ei sijoiteta nyt, sairaana olevia ei paranneta, hoideta tai kuntouteta. Jos kansalaisten mielenterveyteen ei sijoiteta, käyrä jatkaa nopeaa kasvuaan sairastuneiden lukumäärän ja kustannusten osalta. Jos mielenterveyttä ja mielenterveyden häiriöitä koskevaan tiedottamiseen ei sijoiteta, talousarviot säilyvät mitättöminä ja häpeä ja ennakkoluulot vallitsevat.

    Potilaat ja palvelujen käyttäjät ovat vakaasti ja perustellusti siirtymässä huomion keskipisteeseen. Heille tiedotetaan paremmin, heidät otetaan paremmin mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon, ja he käyttävät uusia oikeuksiaan hitaan palvelun ohittamiseksi ja muutoksen aikaansaamiseksi. Heitä on pidettävä omien hoitosuunnitelmiensa ja palvelujen suunnittelun osapuolina. Terveydenhuollon ammattilaisten on toimittava niin kuin parhaat toimivat terveydenhuollon useimmilla aloilla – selitettävä ja neuvoteltava ennen päätösten tekoa. Sitten potilas ei vain noudata ammattilaisen arviota, vaan kenties ymmärtäisi myös hieman paremmin ongelman eikä olisi niin huolissaan siitä, mitä hänelle tehdään. Tämä olisi oikein ihmisoikeuksien kannalta, ja siten noudatettaisiin myös paremmin hoito-ohjelmaa ja saavutettaisiin parempia tuloksia.

    Etäisestä laitoshoidosta on hiljalleen siirrytty yhteisöpalveluihin. Sitä on sovellettu ihmisiin, joilla on pitkäaikaisia ja joskus vakavia häiriöitä, sekä ihmisiin, joilla on oppimisvaikeuksia. Jotta kyseiset palvelut olisivat menestyksekkäitä, ne tarvitsevat asianmukaisia resursseja ja monialaista yhteistyötä. On myös vakuutettava yleisö siitä, että tällaiset menetelmät toimivat sekä potilaiden että yhteisöjen hyväksi. Tiedotusvälineiden kaunistelemattomat kertomukset potilaista, jotka on kotiutettu ja jotka ovat aiheuttaneet vahinkoa itselleen tai muille, voivat tehdä tyhjäksi vuosien työn inhimillisemmän järjestelmän hyväksi ja osoittavat, miten ratkaisevan tärkeitä asianmukaiset tarkastukset ja arvioinnit ovat. Samoin voi vaikuttaa yleisön epävarmuus siitä, valvotaanko kadulla ”omituisesti” käyttäytyvää henkilöä asianmukaisesti.

    Mielenterveysjärjestelmässä on viisi keskeistä puutetta:

    · yhteisöpalvelujen riittämättömyys,

    · palvelujen käyttäjien ja heidän hoitajiensa riittämätön kuuleminen,

    · eri laitosten kyvyttömyys tai haluttomuus tehdä yhteistyötä,

    · täysin riittämätön rahoitus, sekä

    · mielenterveyttä edistävä politiikka, joka puuttuu useimmista maista lähes kokonaan.

    Mielenterveysongelmista kärsivä henkilö tarvitsee keskitetyn palvelupisteen, jossa yksi organisaatio varmistaa kontaktin, lääketieteellisen hoidon saatavuuden, asumisen ja muut sosiaalihoidon tarpeet, tulot, oikeudelliset palvelut sekä kuntoutuksen. Toisin sanoin yksi virasto hoitaa henkilön kaikki tarpeet ja on luotettava ystävä, joka tuntee hänen tiensä tarjoajaorganisaatioissa. Tätä on tuettava lääkärien, terapeuttien ja sairaanhoitajien, tutkijoiden, sairaaloiden johtajien, klinikoiden ja yhteisöryhmien taidoilla ja sitoumuksella sekä kansalaisjärjestöjen tuella. Mutta sairaudesta kärsivä tai sairaudesta toipuva tarvitsee kodin turvaa, ei eristyksissä olevassa kerrostaloasunnossa ränsistyneellä asuinalueella, vaan yhteisössä, jossa elinympäristö on osa toipilaan tarvitsemaa tukea ja vakautta. Sairaudesta toipuva henkilö tarvitsee toipumista edistäviä aktiviteetteja sekä perheen ja naapurien tukea. Kaikki nämä ovat yhtä tärkeitä kuin lääkitys tai terapiaistunnot, mutta tällaisen tuen järjestäminen voi olla ainakin tällä hetkellä mahdotonta.

    Monet meistä tulevat tarvitsemaan tätä valistunutta hoitoa. Tieteen ja yhteiskunnan kehittyminen on tuonut uusia haasteita ja uusia kustannuksia mielenterveyden hoitoon ja sosiaalihoitoon. Terveempi ja pidempään elävä väestö tietää myöhemmin suuren riippuvuuden vuosia, usein mielen ja ruumiin haurautta; elämäntapa, koulutus ja työpaineet, muutokset perherakenteissa, eristys sekä väestön pakkosiirrot voivat kaikki laukaista mielenterveyden ongelmia – psykooseja, neurooseja ja usein niihin liittyvän riippuvuuden; uudet lääkkeet, terapiat ja hoidot ovat tuoneet mukanaan kasvavia kustannuksia; uusia kustannuksia syntyy myös uusista vuoteista, keskuksista, päivähoidosta ja yhteisöryhmistä. Politiikan muutokset sen osalta, missä ja miten hoitoa annetaan, ovat perusongelmien eli ymmärryksen puutteen ja riittämättömien resurssien lisäksi synnyttäneet epävarmuutta, joka on yhdessä ongelmien kanssa ruokkinut ennakkoluuloja ja häpeän leimaa.

    Keskeinen kysymys on, kuinka osoittaa enemmän poliittista huomiota ja siten määrärahoja mielenterveyteen. Mielenterveys saa osakseen poliitikkojen ja yleisön huomion vain silloin, kun kyseessä on kriisi. Yhdistyneessä kuningaskunnassa mielenterveyden alalla saavutettiin enemmän edistystä määrärahoina, aloitteina ja uudistuksina mitattuna kuin koskaan aikaisemmin, kun eräs mies hyppäsi leijonan luolaan Lontoon eläintarhassa ja toinen puukotti ohikulkijaa metrossa, koska hallituksen kollegat ymmärsivät, että jotain on tehtävä, ja lehdistö, parlamentti, yleisö ja kansalaisjärjestöt vaativat sitä. Mutta siitä jouduttiin maksamaan – hintana oli alentunut julkinen luottamus ja kasvanut häpeän leima.

    Mielenterveyden edistämistyö ei hyödy negatiivisista kertomuksista edes tällä tavoin. Hallitukset, poliitikot tai edes mielenterveyspalvelujen suunnittelijat eivät juurikaan osoita ymmärrystä mielenterveyden edistämiselle. Tärkein syy on se, ettei heillä ole aavistustakaan mistä on kysymys tai miksi heidän pitäisi olla kiinnostuneita. Mielenterveysala kärsii nelinkertaisesta koettelemuksesta. Yleisö, ammattilaiset ja tiedotusvälineet eivät jatkuvasti painosta hallitusta ja terveyspalveluja tekemään lisää, sijoittamaan enemmän ja saavuttamaan enemmän. Toisin kuin sydäntautien, AIDSin tai syövän tapauksessa ei ole juurikaan tietoa siitä, mitä hoidon ja kuntoutuksen eteen voidaan tehdä. Vielä vähemmän ymmärretään sitä, mitä voidaan tehdä mielisairauksien torjumiseksi ja mielenterveyden edistämiseksi. Eikä ole olemassa moniakaan tulosten arviointeja, joita terveysministeriöt ja johtajat, saati yleisö ja poliitikot voisivat ymmärtää. Hallituksia, työntekijöitä, ammattiliittoja, kouluja, korkeakouluja, paikallisvaltuustoja ja -yhteisöjä, perheitä ja yksilöitä on kaikkia autettava ymmärtämään, miten he voivat toimia hyvän mielenterveyden varmistamiseksi ja siten mielenterveysongelmien torjumiseksi, vähentämiseksi tai lieventämiseksi.

    Poliitikkojen haasteena on ymmärtää, mitä mielenterveysongelmasta kärsiminen tarkoittaa. Se tarkoittaa lähes varmasti sitä, että potilas on leimautunut, holhottu, halveksittu, peloissaan ja enemmän tai vähemmän eristetty – yhteiskunnassa, yhteisössä, työpaikalla, arkielämässä ja jopa terveydenhoito- ja sosiaalijärjestelmässä. Kieroutuneessa vastoinkäymisessä potilas voi piileskellä, muttei pääse pakoon; hän ei voi toimia; hän ei voi antaa panostaan yhteiskunnalle toiveidensa mukaan; hän ei voi elää täyttä ja tyydytystä tuottavaa elämää, kuten haluaisi.

    Meidän on siis hyväksyttävä poliittiset vastuumme. Palvelu, joka ei saa ammattilaisten, yleisön eikä poliittista tukea, pettää potilaat ja heidän perheensä kaksinkertaisesti. Se epäonnistuu hoitamaan asianmukaisesti ja aiheuttaa yleisen luottamuksen heikkenemisen kierteen ja vahvistaa siten häpeän leimaa.

    On koulutettava ja tiedotettava niin, että julkista asennetta, tiedotusvälineitä ja hallituksen painopistealoja hallitsevat ennakkoluulot voidaan murtaa. On kuunneltava palvelujen käyttäjiä ja opittava heiltä ja pidettävä heitä kumppaneina eikä vain potilaina sekä annettava heille osallistumismahdollisuus. On katsottava itseensä ja yhteiskuntaan ja tunnustettava, että institutionalisoidun leimaamisen annetaan vaikuttaa poliittisiin, sosiaalisiin ja terveydenhuollon järjestelmiin. Kaksinkertaisena tavoitteena olisi oltava, että yleisö vakuutetaan uskomaan ja komissio ja jäsenvaltiot toimimaan. Jos yleisö uskoo, se painostaa Euroopan unionia toimimaan. Jos Euroopan unionin toimii, se mahdollistaa julkisen uskon.

    On katsottava mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten silmiin. Kun niin tehdään, nähdään heijastus tunteiden ja ajatusten sekamelskasta. Nähdään pelkoa ja huolta. Nähdään turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä. Mutta nähdään myös toivo – toivo siitä, että heitä kuunnellaan, että heitä ymmärretään, että heistä pidetään huolta, että toimitaan ja että he saavat apua.

    työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunnAN LAUSUNTO  (25.4.2006)

    ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunnalle

    vihreästä kirjasta "Väestön mielenterveyden parantaminen – Tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia"
    (2005/2058(INI))

    Valmistelija: Kathy Sinnott

    EHDOTUKSET

    Työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunta pyytää asiasta vastaavaa ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokuntaa sisällyttämään seuraavat ehdotukset päätöslauselmaesitykseen, jonka se myöhemmin hyväksyy:

    1.  suhtautuu myönteisesti vihreään kirjaan ja ehdotukseen EU:n mielenterveysstrategian laatimisesta; on samaa mieltä siitä, että EU:n väestön terveyttä voitaisiin parantaa huomattavasti; on samaa mieltä siitä, että tämä parannus on tärkeä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja EU:n väestön sosioekonomisen kehityksen kannalta;

    2.  on olemassa monenlaisia mielisairauksia, joihin liittyy erilaisia tarpeita ja jotka edellyttävät erilaista tukea;

    3.  katsoo, että mielisairauksien hoitamisen lisäksi pitäisi myös mahdollisuuksien mukaan löytää keinoja mielenterveysongelmien ehkäisyyn; katsoo, että tältä osin on tärkeää kiinnittää huomiota sellaisiin sosiaalisiin, ympäristöön liittyviin ja muihin tekijöihin, jotka voivat aiheuttaa Euroopan kansalaisille mielenterveysongelmia tai mielisairauksia;

    4.  jokaisessa mielenterveysalan strategiassa pitäisi huomioida tutkimuksen kohteena olevan väestön sosioekonomiset ja kulttuuriset erot;

    5.  on tyytyväinen, että vihreässä kirjassa tunnustetaan, että mielenterveyteen vaikuttavat sosiaaliset ja ympäristölliset tekijät, kuten henkilökohtaiset kokemukset, perhe, sosiaalinen tuki, ja elinolosuhteet, kuten köyhyys, elämä suurkaupungeissa, maaseudun eristyneisyys, sekä työolosuhteet, kuten työpaikkojen epävarmuus, työttömyys ja pitkät työajat; korostaa, että mielenterveyden häiriöt ovat varhaiseläkkeelle ja työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen yksi syy;

    6.  on tyytyväinen sosiaali- ja työllisyyspolitiikassa tehtyihin sosiaalisiin aloitteisiin, joilla pyritään edistämään mielisairaiden tasavertaista hoitoa, henkisesti vammaisten henkilöiden sopeutumista yhteiskuntaan ja stressin ehkäisyä työpaikoilla;

    7.  korostaa, että sopeutumista yhteiskuntaan voitaisiin edistää sijoittamalla mielenterveyspalveluja hoitolaitosten ulkopuolelle ja tarjoamalla palveluja perusterveydenhuollon piirissä;

    8.  toteaa, että vihreän kirjan mukaan psyykkisen pahoinvoinnin torjunnassa ensisijaisena tavoitteena on asettaa mielenterveysongelmaisten saataville tehokkaita ja laadukkaita mielenterveysalan palveluja ja hoitoja lääketieteellisten ja psykologiaan perustuvien toimenpiteiden muodossa, mikä tarkoittaa, että käyttöön täytyy saada sopivaa infrastruktuuria ja riittävät taloudelliset resurssit; uskoo kuitenkin, että tärkeimpänä seikkana psyykkisen pahoinvoinnin torjunnassa pitäisi olla saman lähestymistavan kuin mielenterveyden tukemisessa ja psyykkisten sairauksien estämisessä; katsoo, että lääkehoidolla ei voida korvata sosiaalisia tekijöitä, joilla ylläpidetään terveyttä yhteiskunnassa yleensä; uskoo, että olisi korostettava enemmän psyykkisten sairauksien torjumista sosiaalisin ja ympäristöllisin toimenpitein, jotka ovat mielenterveyden sairauksista kärsivien saatavilla ja jollaisia kuvataan vihreän kirjan 6.1 kohdassa;

    9.  korostaa, että psyykkisesti sairailla potilailla pitäisi olla mahdollisuus saada kaikkia olemassa olevia hoitoja, joilla voitaisiin parantaa heidän terveydentilaansa sosiaalisista tai taloudellisista tekijöistä riippumatta; pyytää siksi jäsenvaltioita varmistamaan, että potilailla on mahdollisuus saada kaikenlaisia mielenterveyshoitoja ja että sairausvakuutusjärjestelmät kattavat ne; pyytää jäsenvaltioita varmistamaan, että niiden kansalaisten varalle, jotka eivät kuulu kansallisiin sairausvakuutusjärjestelmiin, on olemassa lääkärinhoitoa koskeva turvaverkko; kehottaa jäsenvaltioita varmistamaan, että työterveys- ja -turvallisuuspolitiikassa aletaan selvästi tukea mielenterveyttä, tunnistaa masennus sekä ehkäistä ja hallita sitä, ehkäistä itsemurhia sekä tunnistaa ja tukea työpaikkoja, joiden työntekijät ovat erityisen alttiita saamaan mielenterveysongelmia;

    10. katsoo, että hyvät työskentelyolosuhteet tukevat mielenterveyttä ja että yrityksillä pitäisi olla tästä syystä käytössä menettelytavat niiden työntekijöiden tukemiseksi, joille syntyy mielenterveysongelmia tai jotka jo kärsivät niistä;

    11. katsoo, että jäsenvaltioiden pitäisi jatkaa aktiivisesti terveydenhuollon alan ammattilaisten koulutusta ja nimitystä;

    12. katsoo, että henkilöitä, jotka pitävät yksityishenkilön ominaisuudessa huolta psyykkisesti sairaista henkilöistä, voi olla tarpeen tukea taloudellisesti; katsoo, että myös itsehoitoryhmiä on tuettava;

    13. katsoo, että ehkäisyssä ja asianmukaisessa hoidossa pitäisi ottaa huomioon, ettei vankila ole sopiva ympäristö mielisairauksista kärsiville henkilöille, ja että vaihtoehtoihin pitäisi pyrkiä aktiivisesti;

    14. koska poliisit voivat joutua tekemisiin sellaisten henkilöiden kanssa, jotka osoittavat merkkejä mielenterveysongelmista, poliisikoulutukseen pitäisi sisältyä tällaisia tilanteita koskevaa opetusta;

    15. pitää myönteisenä sitä, että vihreän kirjan kappaleessa 6.1 tunnustetaan, että mielenterveyden edistäminen ja psyykkisen pahoinvoinnin ennaltaehkäisy on tärkeää EU:n väestön mielenterveyden parantamisen kannalta; katsoo, että pitäisi todella pyrkiä kohti kestäviä alojen välistä yhteyksiä yhdistämällä monialaisia ja monitieteisiä lähestymistapoja;

    16. kehottaa toteuttamaan toimenpiteitä, joilla torjutaan leimautumista, ihmisoikeusrikkomuksia ja syrjintää sekä edistetään aktiivisesti psyykkisesti sairaiden sosiaalista osallisuutta; katsoo käyttäjien, perheiden ja holhoojien olevan tärkeitä kumppaneita palvelujen kehittämisen kannalta työpaikoilla ja yhteisössä; korostaa työpaikalla annettavan tiedotuksen olevan tärkeää; katsoo käyttäjien, perheiden ja holhoojien olevan tärkeitä kumppaneita palvelujen kehittämisen kannalta ja vaatii siksi lisäämään heidän vaikutusvaltaansa ja heidän kaikkien osallistumistaan palvelujen suunnittelun ja toteuttamisen kaikkiin näkökohtiin;

    17. korostaa, että työnantajat ovat hyvin tärkeässä asemassa ottaessaan työhön ja pitäessään työssä henkilöitä, joilla on ollut psyykkisiä ongelmia, ja että EU voi auttaa torjumaan leimautumista ja syrjintää, jota psyykkisistä ongelmista kärsivät henkilöt kohtaavat; panee merkille, että yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista annettu direktiivi 2000/78/EY sisältää kehyksen vammaisuuteen perustuvan syrjinnän ehkäisemiseksi ja että se on pantava kokonaan täytäntöön; katsoo olevan hyvin tärkeää, että mielisairautta pidetään vammana kaikissa jäsenvaltioissa;

    18. toteaa, että vihreän kirjan mukaan eri jäsenvaltioiden itsemurhalukujen välillä on suuria eroja; katsoo, että olisi tutkittava, mitkä sosioekonomiset, ympäristöön liittyvät ja terveydelliset tekijät ovat näiden erojen syynä, samoin kuin edellä mainittujen tekijöiden vaikutukset kansalaisten mielenterveyteen; kehottaa jäsenvaltioita tukemaan psyykkisistä ja käyttäytymiseen liittyvistä häiriöistä kärsivien ihmisten ja heidän perheidensä verkostoja, arvioimaan ja puoltamaan menettelytapoja ja ohjelmia, jotka vähentävät leimautumista ja sosiaalista syrjäytymistä, sekä toteuttamaan yleisölle suunnattuja tiedotusohjelmia, joissa kerrotaan mielenterveyshäiriöiden syistä, oireista ja hoidosta;

    19. panee lisäksi merkille, että pitäisi laatia ehdot, jotka koskevat käytettävissä olevien yhteisön välineiden, kuten tutkimuksen seitsemännen puiteohjelman, käyttöä mielenterveysalan tutkimusmahdollisuuksien parantamiseksi ja tutkimuksen tukemiseksi EU:ssa;

    20. muistuttaa komissiolle myös, että vammaiset ja kroonisesti sairaat henkilöt ovat heikossa asemassa ja että he tarvitsevat erityisesti tukea, jotta he eivät sairastu masennukseen tai muihin psyykkisiin sairauksiin;

    21. uskoo, että pakkokeinot vaikuttavat äärimmäisen kielteisesti psyykkisten sairauksien hoidossa; on samaa mieltä siitä, että pakkohoitoa laitoksissa ja/tai avohoidossa pitäisi soveltaa vasta kun vähemmän rajoittavat, vapaaehtoisuuteen perustuvat vaihtoehdot ovat osoittautuneet tuloksettomiksi; korostaa, että pakkohoitoon ottamiseen ja pakkohoitoon liittyviin prosesseihin ja menettelyihin on sisällytettävä tehokkaita mekanismeja ihmisten perusoikeuksien kunnioittamiseksi; vaatii vähentämään laitoshoitoa ja korostaa avohoidon merkitystä;

    22. katsoo myös, että tiedottamalla psyykkisestä pahoinvoinnista yleisölle, työmarkkinaosapuolille ja muille vastuullisille elimille, tarjoamalla ennaltaehkäisyä ja hoitoa koskevia vaihtoehtoja sekä sopeuttamalla psyykkisesti pahoinvoivia ja mielenterveysongelmista kärsiviä henkilöitä työelämään yhteiskunta voidaan saada hyväksymään heidät ja ymmärtämään heitä paremmin;

    23. katsoo, että mielenterveyden edistämistä koskevalle tavoitteelle on annettava suurempi painoarvo kansallisissa terveydenhoitojärjestelmissä WHO:n ja ILOn suositusten mukaisesti, kun otetaan huomioon sen vaikutukset henkilökohtaiseen, perheen ja yhteiskunnan hyvinvointiin;

    24. katsoo, että on tarpeen varata lisää resursseja siihen, että mielenterveyttä tuetaan ennaltaehkäisevien tutkimustoimien keinoin, etenkin kun otetaan huomioon Euroopan väestön ikääntyminen (jonka vuoksi aivojen rappeutumissairaudet, kuten Alzheimerin tauti ja Parkinsonin tauti, yleistyvät);

    25. korostaa, että eri elämäntilanteita lääketieteellistetään yhä enemmän, minkä vuoksi yhä useammat elämäntilanteet määritellään sairauksiksi ja näin ollen niitä hoidetaan lääketieteellisin keinoin;

    26. panee merkille, että jäsenvaltioiden hallitukset ovat yksinomaan vastuussa terveydenhuollon järjestämisestä ja rahoittamisesta, mielenterveyshuolto mukaan luettuna;

    27. korostaa mielenterveyden olevan sekä terveyskysymys että sosiaalinen kysymys; katsoo, että mielisairauksien määrän kasvu sekä niiden kehittyvät mutta kalliit hoitokeinot ovat todellinen haaste kansallisten sosiaaliturvajärjestelmien kannalta;

    28. korostaa, että yksittäisten jäsenvaltioiden mielenterveysmenojen välillä on suuria eroja niin kokonaismäärän osalta kuin mielenterveysmenojen ja kaikkien terveydenhuoltomenojen välisen suhteen osalta;

    29. korostaa – Euroopan työllisyysstrategiaa silmällä pitäen – mielenterveyden vaikutusta työllisyyteen sekä työttömyyden vaikutusta ihmisten mielenterveyteen;

    30. korostaa, että yleisön on tarpeen olla paremmin perillä mielenterveysasioista ja että on hyvin tärkeää, että usein vaikeasti havaittavat mielisairaudet huomataan ajoissa, jotta niiden vaikutusta terveyteen sekä niiden sosiaalista ja taloudellista vaikutusta voidaan pienentää;

    31. katsoo, että tarvitaan perinpohjaista tutkimusta, jotta voidaan selittää, miksi psyykkisistä häiriöistä kärsiville ihmisille tarjottavan lääkärinhoidon ja sosiaalisen hoidon järjestämisessä ja tarjoamisessa sekä hoidolla saavutettavissa tuloksissa on eroja; tätä varten tarvitaan yhtenäisiä määritelmiä ja menetelmiä; mielenterveyshoidon on oltava laadukasta, yksilöllistä, monimuotoista ja jatkuvaa; katsoo, että lääketieteelliset hoitolaitokset ja sosiaalilaitokset, joiden kohdalla edellä esitetty vaatimus ei toteudu, eivät täytä mielenterveyshoidolle asetettuja vaatimuksia, eivätkä ne siis voi osallistua terveydenhoitopalvelujen tarjoamiseen;

    32. katsoo, että mielenterveyshoitoa on kehitettävä johdonmukaisesti siten, että tarpeetonta tai perusteetonta pitkäaikaista laitoshoitoa vältetään sellaisten potilaiden kohdalla, joiden sairautta voidaan hoitaa avohoitolaitoksissa, joissa työskentelee pätevää henkilökuntaa; on aina tarpeen varmistaa, että terapiassa hyödynnetään yhteydenpitoa potilaan sosiaalisen lähipiirin kanssa, ja tarjota potilaalle sosiaalipalveluja ja hyödyllinen ohjelma, jolla pyritään maksimoimaan potilaan mahdollisuudet sosiaaliseen toimintaan ja työllistymismahdollisuudet; tästä syystä jäsenvaltioiden pitäisi myöntää rahoitusta itsenäisen asumisen ja työllistymisen tukemiseen niiden henkilöiden kohdalla, joiden kohentunut terveydentila mahdollistaa tämän, sekä asianmukaista sosiaalista hoitoa ja lääkärinhoitoa muille henkilöille.

    ASIAN KÄSITTELY

    Otsikko

    Vihreä kirja "Väestön mielenterveyden parantaminen – Tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia"

    Menettelynumero

    2005/2058(INI)

    Asiasta vastaava valiokunta

    ENVI

    Lausunnon antanut valiokunta
      Ilmoitettu istunnossa (pvä)

    EMPL
    16.3.2006

    Tehostettu yhteistyö – ilmoitettu istunnossa (pvä)

     

    Valmistelija
      Nimitetty (pvä)

    Kathy Sinnott
    27.10.2005

    Alkuperäinen valmistelija

     

    Valiokuntakäsittely

    21.3.2006

    19.4.2006

     

     

     

    Hyväksytty (pvä)

    20.4.2006

    Lopullisen äänestyksen tulos

    +:

    –:

    0:

    39

    0

    0

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet jäsenet

    Jan Andersson, Roselyne Bachelot-Narquin, Milan Cabrnoch, Alejandro Cercas, Ole Christensen, Derek Roland Clark, Jean Louis Cottigny, Proinsias De Rossa, Harald Ettl, Carlo Fatuzzo, Joel Hasse Ferreira, Stephen Hughes, Karin Jöns, Jan Jerzy Kułakowski, Sepp Kusstatscher, Jean Lambert, Bernard Lehideux, Elizabeth Lynne, Thomas Mann, Mario Mantovani, Jan Tadeusz Masiel, Ana Mato Adrover, Maria Matsouka, Marie Panayotopoulos-Cassiotou, Pier Antonio Panzeri, Jacek Protasiewicz, José Albino Silva Peneda, Kathy Sinnott, Jean Spautz

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet varajäsenet

    Edit Bauer, Mihael Brejc, Udo Bullmann, Françoise Castex, Marian Harkin, Anne E. Jensen, Jamila Madeira, Leopold Józef Rutowicz, Elisabeth Schroedter, Evangelia Tzampazi, Yannick Vaugrenard

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet sijaiset (178 art. 2 kohta)

     

    Huomautuksia (saatavilla vain yhdellä kielellä)

    ...

    naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunnan LAUSUNTO (22.6.2006)

    ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunnalle

    väestön mielenterveyden parantamisesta – tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia
    (2006/2058(INI))

    Valmistelija: Marta Vincenzi

    EHDOTUKSET

    Naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunta pyytää asiasta vastaavaa ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokuntaa sisällyttämään seuraavat ehdotukset päätöslauselmaesitykseen, jonka se myöhemmin hyväksyy:

    A. katsoo, että hyvä mielenterveys antaa kansalaisille mahdollisuuden päästä kehittymään henkisesti ja emotionaalisesti sekä osallistua yhteiskunta-, koulu- ja työelämään; katsoo, että heikko mielenterveys sitä vastoin aiheuttaa kustannuksia, sosiaalista syrjäytymistä ja leimautumista,

    B.  katsoo, että terveyskysymyksiin liittyy ilmeinen sukupuolten välinen ulottuvuus ja että tämä koskee erityisesti syömishäiriöitä, neurodegeneratiivisia sairauksia, skitsofreniaa, mielen häiriöitä, ahdistuneisuutta, paniikkia, masennusta, alkoholin ja muiden psykoaktiivisten aineiden väärinkäyttöä sekä itsemurhia ja rikollisuutta, joita olisi tutkittava järjestelmällisemmin,

    C. ottaa huomioon, että naiset hakevat miehiä useammin apua erityispalveluista ja että naisille määrätään miehiin verrattuna kaksinkertainen määrä neuroleptisiä lääkkeitä; ottaa lisäksi huomioon, että farmakokineettisistä tutkimuksista ilmenee, että naiset sietävät kyseisiä lääkkeitä huonommin kuin miehet,

    D. katsoo, että sodan uhrien tavoin myös väkivallan uhrit kärsivät traumaperäisestä stressistä ja että uhrien pitkäaikainen suojelu on edellytys heidän kuntoutumiselleen; väkivallan uusiutumisen pelon aiheuttama stressi vaikuttaa haitallisesti sekä mieleen että ruumiin puolustuskykyyn,

    E.  katsoo, että naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan aiheuttamia mielenterveysongelmia ei tunnisteta riittävästi; katsoo, ettei kertomuksia uhriksi joutumisesta oteta useinkaan huomioon eivätkä monet naiset ja tytöt halua kertoa kokemastaan väkivaltaisesta väärinkäytöstä, elleivät lääkärit ja muu terveydenhoitohenkilökunta kysy asiaa suoraan,

    1.  pitää komission vihreää kirjaa myönteisenä, mutta katsoo, että sukupuolten välistä ulottuvuutta ei ole otettu asianmukaisesti huomioon; pyytää siksi, että se sisällytettäisiin järjestelmällisesti paitsi mielenterveyden edistämiseen tähtääviin toimiin ja ennalta ehkäiseviin toimiin myös tutkimukseen, joka on toistaiseksi ollut siinä määrin riittämätöntä ja puutteellista, että psyyken sairauksien ennalta ehkäisyssä ja hoidossa saavutetut tulokset ovat huomattavasti vähäisempiä kuin muiden sairauksien kohdalla;

    2.  painottaa, että on tarpeen miettiä, miten yhteisön käytettävissä olevia välineitä, kuten tutkimuksen seitsemättä puiteohjelmaa, voitaisiin hyödyntää parhaiten sellaisten valmiuksien kehittämisessä, joilla voitaisiin tukea mielenterveystutkimusta unionissa;

    3.  vaatii, että perusterveydenhuollon henkilöstölle annetaan tarkoituksenmukaista koulutusta, jotta mielenterveysongelmat, jotka liittyvät perheväkivaltaan, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, erityisen lahjakkaisiin lapsiin, kemiallisiin myrkytyksiin, ympäristön saastumiseen ja naisten ja tyttöjen akuuttiin ja krooniseen stressiin, diagnosoidaan oikein;

    4.  kehottaa laajentamaan kasvuiän ja perheiden psykologisia ja psykopatologisia ongelmia koskevaa lukua ja ehdottamaan asianmukaista politiikkaa aina, kun on kyse aikuisiän sairauksien ennaltaehkäisystä, sillä nuoruusiässä vakavana puhjenneilla sairauksilla on taipumus kroonistua;

    5.  kehottaa antamaan äideille tukea ennen synnytystä ja sen jälkeen, jotta vältyttäisiin masennukselta ja muilta psykopatologisilta vaikeuksilta, joita esiintyy runsaasti näissä tilanteissa;

    6.  vastustaa naisten ja tyttöjen fyysisen kehitysprosessin eri vaiheisiin liittyvää lisääntyvää medikalisaatiota, jonka seurauksena murrosikä, raskaus ja vaihdevuodet katsotaan yhä useammin "sairaudeksi" tai "ongelmaksi", jota täytyy hoitaa lääketieteellisesti, jolloin unohdetaan sosiaaliset ja kulttuuriset määritelmät siitä, mikä on normaalisti naisten ja tyttöjen terveyteen ja kehoon kuuluvaa;

    7.  kiinnittää huomiota siihen, että sosiaalisesti määritellyt mielikuvat siitä, millaiselta tytön tai naisen kehon tulisi näyttää, vaikuttavat naisten ja tyttöjen mielenterveyteen ja hyvinvointiin ja aiheuttavat muun muassa yhä enemmän syömishäiriöitä;

    8.  muistuttaa, että mielenterveysongelmat ovat suurin syy ennenaikaiselle eläkkeelle ja vammasta johtuvalle eläkkeelle siirtymiseen; vaatii konkreettista strategiaa, joka perustuu tukiverkostoihin ja vapaaehtoisohjelmiin ja jolla voitaisiin parantaa iäkkäiden ihmisten, erityisesti naisten, psyykkistä hyvinvointia, koska naisten eliniän odote on korkeampi;  

    9.  muistuttaa siitä, että mielenterveys ja fyysinen terveys nivoutuvat kiinteästi toisiinsa; pitää välttämättömänä, että sairaalahoidon yhteydessä henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille annetaan yhtä paljon arvoa, etenkin vakavien ja/tai parantumattomien sairauksien hoidossa, jotta potilaiden elämänlaatu kohenisi;

    10. kannattaa ehdotusta psykiatristen laitospalvelujen purkamisesta ja suurten psykiatristen hoitolaitosten lopettamisesta sekä kannattaa samalla pienten korvaavien hoitoyksiköiden perustamista ja sellaisten hajautettujen erikoistuneiden palvelujen järjestämistä, jotka tukevat sosiaalista kuntoutumista ja joita kehitetään potilaiden ja heidän perheidensä tarpeita vastaaviksi; pitää tervetulleena pyrkimystä saada mielenterveyspotilaat mukaan yhteiskuntaan ja kehottaa jäsenvaltioita tukemaan tällaisia aloitteita;

    11.  kehottaa jäsenvaltioita huolehtimaan paremmin mielenterveysongelmia ja niiden hoito- ja ennaltaehkäisystrategioita koskevasta suurelle yleisölle, perheille, hoitohenkilökunnalle ja muille asianosaisille suunnatusta tiedottamisesta ja valistuksesta, joiden avulla voidaan lisätä suvaitsevaisuutta, ymmärtämystä ja hyväksyntää sairaiden henkilöiden aktiivista yhteiskuntaan osallistumista kohtaan;

    12. katsoo, että jos mielenterveyspotilas asuu kotona, perheen on saatava huomattavaa tukea joko alueen avohoitoyksiköiltä tai kotisairaanhoidolta;

    13. katsoo, että komission ja jäsenvaltioiden on seurattava uusiin elämänmalleihin liittyvien sairauksien, syömishäiriöiden, masennuksen, itsemurhien, lääkkeiden väärinkäytön ja huumausaineiden käytön merkittävää kasvua, jota ilmenee enenevässä määrin nuoremman väestönosan keskuudessa;

    14. vaatii syrjinnän, väkivallan ja mielenterveysongelmien välisen yhteyden selvempää tunnustamista, jolloin korostuu tarve sisällyttää ennalta ehkäisevään mielenterveysstrategiaan kaikenlaisen väkivallan ja syrjinnän torjuminen;

    15. katsoo, että miehille, jotka syyllistyvät väkivaltaan naisia kohtaan, on vankeusrangaistuksen lisäksi annettava ennen vapautumista riittävästi koulutusta, joka kehittää myötätuntoa, itsetuntemusta ja itsehillintää, ja että miehet, jotka vankeusrangaistuksen jälkeenkin ahdistelevat naisia, on asetettava valvonnan alaisiksi tai heille on annettava uusi vapausrangaistus;

    16. tähdentää, että kemikaaleille ja saasteille altistuminen vaikuttaa naisten ja tyttöjen kehoon ja siten välillisesti heidän mielenterveyteensä;

    ASIAN KÄSITTELY

    Otsikko

    Väestön mielenterveyden parantaminen – tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia

    Menettelynumero

    2006/2058(INI)

    Asiasta vastaava valiokunta

    ENVI

    Lausunnon antanut valiokunta
      Ilmoitettu istunnossa (pvä)

    FEMM
    16.3.2006

    Valmistelija
      Nimitetty (pvä)

    Marta Vincenzi
    21.3.2006

    Alkuperäinen valmistelija

    -

    Valiokuntakäsittely

    3.5.2006

    22.6.2006

     

     

     

    Hyväksytty (pvä)

    22.6.2006

    Lopullisen äänestyksen tulos

    +:

    –:

    0:

    18

    0

    1

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet jäsenet

    Edit Bauer, Hiltrud Breyer, Maria Carlshamre, Edite Estrela, Věra Flasarová, Nicole Fontaine, Zita Gurmai, Esther Herranz García, Rodi Kratsa-Tsagaropoulou, Urszula Krupa, Angelika Niebler, Christa Prets, Teresa Riera Madurell, Raül Romeva i Rueda, Amalia Sartori, Britta Thomsen, Anna Záborská

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet varajäsenet

    Kartika Tamara Liotard

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet sijaiset (178 art. 2 kohta)

    Guido Sacconi

    Huomautuksia (saatavilla vain yhdellä kielellä)

    ...

    ASIAN KÄSITTELY

    Otsikko

    Väestön mielenterveyden parantaminen – Tavoitteena Euroopan unionin mielenterveysstrategia

    Menettelynumero

    2006/2058(INI)

    Asiasta vastaava valiokunta
      Luvasta ilmoitettu istunnossa (pvä)

    ENVI
    16.3.2006

    Valiokunnat, joilta on pyydetty lausunto
      Ilmoitettu istunnossa (pvä)

    FEMM
    16.3.2006

    LIBE
    16.3.2006

    LIBE
    16.3.2006

    ITRE
    16.3.2006

     

    Valiokunnat, jotka eivät antaneet lausuntoa
      Päätös tehty (pvä)

    LIBE

    19.4.2006

    ITRE

    20.3.2006

     

     

     

    Tehostettu yhteistyö
      Ilmoitettu istunnossa (pvä)

     

     

     

     

     

    Esittelijä(t)
      Nimitetty (pvä)

    John Bowis
    29.11.2005

     

    Alkuperäinen esittelijä

    ]

     

    Valiokuntakäsittely

    29.5.2006

    13.7.2006

     

     

     

    Hyväksytty (pvä)

    13.7.2006

    Lopullisen äänestyksen tulos

    +:

    –:

    0:

    51

    0

    1

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet jäsenet

    Adamos Adamou, Georgs Andrejevs, Johannes Blokland, John Bowis, Frieda Brepoels, Dorette Corbey, Chris Davies, Avril Doyle, Mojca Drčar Murko, Edite Estrela, Anne Ferreira, Karl-Heinz Florenz, Alessandro Foglietta, Matthias Groote, Françoise Grossetête, Cristina Gutiérrez-Cortines, Satu Hassi, Marie Anne Isler Béguin, Dan Jørgensen, Christa Klaß, Holger Krahmer, Urszula Krupa, Marie-Noëlle Lienemann, Jules Maaten, Linda McAvan, Roberto Musacchio, Péter Olajos, Adriana Poli Bortone, Frédérique Ries, Guido Sacconi, Karin Scheele, Carl Schlyter, Horst Schnellhardt, Richard Seeber, Kathy Sinnott, Jonas Sjöstedt, Bogusław Sonik, María Sornosa Martínez, Antonios Trakatellis, Thomas Ulmer, Anja Weisgerber, Åsa Westlund, Anders Wijkman

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet varajäsenet

    Bairbre de Brún, Jolanta Dičkutė, Jutta D. Haug, Karin Jöns, Caroline Lucas, Justas Vincas Paleckis, Amalia Sartori, Renate Sommer, Glenis Willmott

    Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet sijaiset (178 art. 2 kohta)

     

    Jätetty käsiteltäväksi (pvä)

    18.7.2006

    Huomautuksia (saatavilla vain yhdellä kielellä)