MIETINTÖ uusien jäsenvaltioiden yhdentymisestä yhteiseen maatalouspolitiikkaan

1.3.2007 - (2006/2042(INI))

Maatalouden ja maaseudun kehittämisen valiokunta
Esittelijä: Csaba Sándor Tabajdi

EUROOPAN PARLAMENTIN PÄÄTÖSLAUSELMAESITYS

uusien jäsenvaltioiden yhdentymisestä yhteiseen maatalouspolitiikkaan

(2006/2042(INI))

Euroopan parlamentti, joka

–   ottaa huomioon Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 33 artiklan,

-  ottaa huomioon yhteisön tuesta maataloutta ja maaseudun kehittämistä koskeville liittymistä valmisteleville toimenpiteille jäsenyyttä hakeneissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa liittymistä edeltävänä aikana 21. kesäkuuta 1999 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1268/1999[1],

–   ottaa huomioon asiakirjan Tšekin tasavallan, Viron tasavallan, Kyproksen tasavallan, Latvian tasavallan, Liettuan tasavallan, Unkarin tasavallan, Maltan tasavallan, Puolan tasavallan, Slovenian tasavallan ja Slovakian tasavallan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu[2],

–   ottaa huomioon yhteisen maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä koskevista yhteisistä säännöistä ja tietyistä viljelijöiden tukijärjestelmistä 29. syyskuuta 2003 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1782/2003[3],

-  ottaa huomioon 22. maaliskuuta 2004 tehdyn neuvoston päätöksen Tšekin tasavallan, Viron tasavallan, Kyproksen tasavallan, Latvian tasavallan, Liettuan tasavallan, Unkarin tasavallan, Maltan tasavallan, Puolan tasavallan, Slovenian tasavallan ja Slovakian tasavallan liittymisehtoja ja niiden sopimusten mukautuksia, joihin Euroopan unioni perustuu, koskevan asiakirjan mukauttamisesta yhteisen maatalouspolitiikan uudistuksen vuoksi[4],

-  ottaa huomioon yhteisen maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä koskevista yhteisistä säännöistä ja tietyistä viljelijöiden tukijärjestelmistä annetun asetuksen (EY) N:o 1782/2003 muuttamisesta ja sen mukauttamisesta Tšekin tasavallan, Viron, Kyproksen, Latvian, Liettuan, Unkarin, Maltan, Puolan, Slovenian ja Slovakian Euroopan unioniin liittymisen vuoksi 29. huhtikuuta 2004 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 864/2004[5],

- ottaa huomioon yhteisen maatalouspolitiikan rahoituksesta 21 päivänä kesäkuuta 2005 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1290/2005[6],

-  ottaa huomioon Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (Feader) tuesta maaseudun kehittämiseen 20. syyskuuta 2005 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1698/2005[7],

–   ottaa huomioon sokerialan yhteisestä markkinajärjestelystä 20. helmikuuta 2006 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 318/2006[8],

–   ottaa huomioon talousarviota koskevasta kurinalaisuudesta ja talousarviomenettelyn parantamisesta 17. toukokuuta 2006 tehdyn Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission toimielinten välisen sopimuksen[9],

–   ottaa huomioon yhteisen maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä koskevista yhteisistä säännöistä ja tietyistä maataloustuottajien tukijärjestelmistä annetun asetuksen (EY) N:o 1782/2003 muuttamisesta ja oikaisemisesta sekä Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (Feader) tuesta maaseudun kehittämiseen annetun asetuksen (EY) N:o 1698/2005 muuttamisesta tehdyn ehdotuksen neuvoston asetukseksi[10],

–   ottaa huomioon työjärjestyksen 45 artiklan,

–   ottaa huomioon maatalouden ja maaseudun kehittämisen valiokunnan mietinnön (A6‑0037/2007),

A. ottaa huomioon, että vuonna 2004 tapahtunut laajentuminen lisäsi merkittävästi Euroopan unionin maatalousmaan alaa (noin 27 prosentilla), tilojen määrää (noin 60 prosentilla) ja maataloustyöntekijöiden määrää (noin 57 prosentilla) ja että se siten lisäsi maatalouden tuotantokykyä sekä maaseudun merkitystä; ottaa huomioon, että hehtaarituottojen kasvaminen elintarvikkeiden ja rehujen tuotannossa vapauttaa riittävästi maa-alaa bioenergian tuotantoon ja että laajentuminen edisti osaltaan Euroopan maatalouden ja maaseudun rakenteen erilaistumista; ottaa huomioon, että tämä prosessi vahvistui ja syveni Bulgarian ja Romanian liittymisen myötä,

B.  ottaa huomioon, että useimpien uusien jäsenvaltioiden maatalousala eroaa EU-15-maiden maataloudesta huomattavasti tuotannon tason ja maatilojen rakenteen sekä maatilojen koon osalta, ja että sen suorituskyky kokonaisuutena on heikompi kuin vanhoissa jäsenvaltioissa, se on teknisesti heikommin kehittynyt sekä vertikaalisesti ja horisontaalisesti heikommin organisoitunut,

C. ottaa huomioon, että suurimmassa osassa uusista jäsenvaltioista maataloudella on suurempi taloudellinen ja sosiaalinen merkitys EU-15-maissa, sillä alan osuus BKTL:stä sekä alalla työskentelevien työntekijöiden osuus on EU:n keskitasoa korkeampi,

D. ottaa huomioon, että joissakin uusissa jäsenvaltioissa omavaraisviljelyllä ja osittaisella omavaraisviljelyllä on hyvin tärkeä sosiaalinen, kulttuurinen ja ympäristöllinen merkitys,

E.  ottaa huomioon, että uudet jäsenvaltiot on integroitu menestyksekkäästi ja kitkattomasti sisämarkkinoihin, mikä on lisännyt merkittävästi kaupankäyntiä maatalous- ja elintarvikealalla EU:ssa; katsoo, että uusissa jäsenvaltioissa on otettu asianmukaisesti käyttöön ja pantu täytäntöön eläinlääketiedettä, kasvinsuojelua, elintarviketurvallisuutta, yhteistä markkinajärjestelyä ja muita aloja koskeva monialainen säännöstö, joten erityisten suojatoimenpiteiden soveltaminen ei ollut tarpeen,

F.  ottaa huomioon, että uusien jäsenvaltioiden oli otettava kantaakseen suuria sosiaalisia ja taloudellisia kustannuksia mukautuakseen YMP-säännöksiin ja pannakseen ne täytäntöön sekä sopeutuakseen kilpailuun EU:ssa; ottaa huomioon, että liittymistä valmisteleva tuki korvasi vain osan mukauttamisesta ja integraatiosta aiheutuneista kustannuksista ennen liittymistä; ottaa huomioon, että EU:hun liittymisen yhteydessä paljastuivat uusien jäsenvaltioiden yleiset ja kilpailukykyyn liittyvät ongelmat ja että yhteisellä maatalouspolitiikalla ei ole onnistuttu täysin ratkaisemaan näitä ongelmia,

G. ottaa huomioon, että YMP käynnisti tärkeän kehityksen ja merkittäviä muutoksia uusien jäsenvaltioiden maataloudessa; katsoo, että joitakin ongelmia ja jännitteitä on myös syntynyt pääasiassa siitä syystä, että YMP:n säännöt eivät tue riittävästi tasapainoisen ja kestävän maataloussektorin kehittämistä, erityisesti karjanhoidon, puutarhaviljelyn sekä ylemmällä ja alemmalla tasolla tapahtuvan yhdentymisen osalta,

H. ottaa huomioon, että liittymisasiakirjaan sisältyy pitkä siirtymäkausi (yhdeksän vuotta) ja alhainen lähtötaso (25 prosenttia EU:ssa sovellettavasta tasosta) uusien jäsenvaltioiden suorille tuille, vaikka niihin sovelletaan täysimääräisesti sisämarkkinoita ja yhteisön talousarvion rahoittamista koskevia sääntöjä; katsoo, että uusien jäsenvaltioiden kustannukset ja tulotasot eivät anna aihetta näin suurelle erolle, joka johtaa eriarvoisiin ehtoihin uusien jäsenvaltioiden viljelijöille kilpailun kannalta,

I.   katsoo, että ongelmat, joihin uusissa jäsenvaltioissa olisi puututtava, koskevat ennen kaikkea kilpailukyvyn parantamiseen tarkoitettuja rakennetoimia; katsoo, että tulojen tukemiseen ja hintojen takaamiseen tarkoitetut YMP-toimet ovat osaltaan parantaneet merkittävästi kilpailukykyä,

J.   katsoo, että komissio ja neuvosto ovat olleet hitaita tai haluttomia ymmärtämään uusien jäsenvaltioiden erityisiä ongelmia ja tarjoamaan niiden tarvitsemaa apua (esimerkiksi hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla esiintyviin ongelmiin, erityisesti kun on kyse marjoista, kirsikoista ja omenista, Venäjän ja Ukrainan perusteettomasta puolalaisten tuotteiden tuontikiellosta, maissin interventiosääntöjen mukauttamisesta ja ehdotetusta lakkauttamisesta sekä hunajantuonnista kolmansista maista),

K. katsoo, että uusissa jäsenvaltioissa tuottajien omistusosuus on aivan liian vähäinen elintarvikkeiden jalostuksessa ja että kauppaketjujen harjoittama vahvan määräävän aseman väärinkäyttö rajoittavat vakavasti viljelijöiden kilpailukykyä, yhteistyötä ja yhdentymistä,

L.  ottaa huomioon, että kymmenestä uudesta jäsenvaltiosta kahdeksan valitsi yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmän (SAPS) suorille tuille,

M. ottaa huomioon, että yhteisön avun tarve uusien jäsenvaltioiden maaseudun kehittämiseen oli huomattavasti suurempi kuin vuosina 2004–2006 tähän osoitetut määrärahat; katsoo, että samaan aikaan maaseudun kehittämisohjelmien täytäntöönpanoa koskevat säännöt rajoittivat yhteisön määrärahojen tehokasta käyttöä; katsoo, että nämä tekijät ovat kaventaneet huomattavasti YMP:n toisen pilarin vaikutusta uusissa jäsenvaltioissa ja että tämä voi jatkua myös uuden rahoituskehyksen aikana,

Joustava integroituminen, kaikkia tyydyttävä tilanne

1.   panee myönteisenä merkille, että uusien jäsenvaltioiden maatalous- ja elintarvikeala on integroitu perinpohjaisesti ja kitkattomasti yhteisön markkinoille;

2.   korostaa, että vaikka vuonna 2004 tapahtunut laajentuminen aiheutti häiriöitä joidenkin jäsenvaltioiden maatalous- ja elintarvikemarkkinoilla, sillä oli kaiken kaikkiaan merkittävä panos 25 jäsenvaltion vakiintuneiden markkinasuhteiden kehitykselle ja laajentumiselle;

3.   huomauttaa, että sekä uusien että vanhojen jäsenvaltioiden maatalous- ja elintarvikeala hyötyi ainakin osittain laajentumisesta – uusien jäsenvaltioiden sidosryhmät hyötyivät suuremmasta maataloustuesta ja kaupankäyntimahdollisuuksien lisääntymisestä, kun taas elintarviketeollisuus ja kansainvälinen kauppa vanhoissa jäsenvaltioissa lisääntyivät ja investointien määrä ja vähittäiskaupan liikevaihto kasvoivat, erityisesti laajentumista edeltävänä aikana;

4.   katsoo, että uusien jäsenvaltioiden integroitumista on pidettävä yleisesti myönteisenä asiana, vaikka se ei kaikissa tapauksissa ole yksiselitteistä, sillä kaikissa maatalousyrityksissä tulotilanne ei ole kohentunut; toteaa, että samalla kun ostohinnat ja tuet ovat nousseet, myös tuotantokustannukset ovat kasvaneet huomattavasti esimerkiksi polttoaineen, energian, lannoitteiden, kasvinsuojeluaineiden ja koneiden hintojen nousun vuoksi;

5.   korostaa, että laajentuminen ei ole lisännyt riskien määrää elintarviketurvallisuuden tai eläinten ja kasvien terveyden osalta, ja panee tässä yhteydessä merkille, että uusien jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten työskentelyä koskevat normit ja tehokkuus ylittävät joiltakin osin EU:n keskitason;

6.   panee merkille, että vuonna 2004 tapahtunut laajentuminen ei ole rasittanut YMP:n talousarviota kohtuuttomasti eikä ole edellyttänyt huomattavia muutoksia EU:n talousarvioon, mutta että päätökset maatalousmarkkinoiden jäädyttämisestä ja suoria tukia koskevasta talousarviosta ja vuosien 2007–2013 rahoituskehyksestä vaativat uhrauksen, joka perustuu yhteisvastuun periaatteeseen EU-15-maissa vuodesta 2007 eteenpäin; toteaa lisäksi, että tuottajien tukiin EU-15-maissa tehtiin Eurooppa-neuvoston joulukuussa 2005 tekemillä päätöksillä Bulgarian ja Romanian liittymisen vuoksi määrärahojen leikkauksia, jotka ulottuvat laajemmalle kuin toisen pilarin vahvistamiseen tarkoitettujen toimien, kuten vapaaehtoisen mukauttamisen, täytäntöönpanoa koskevat päätökset;

7.   pahoittelee, ettei vuoden 2004 eikä vuoden 2007 laajentumisen yhteydessä myönnetty enemmän määrärahoja eikä edes toteutettu aikaisemmin suunniteltuja korotuksia;

Yhteisen maatalouspolitiikan soveltaminen uusissa jäsenvaltioissa

8.   panee merkille, että uusien jäsenvaltioiden maataloussektorien väliset huomattavat erot johtavat eroihin YMP:n soveltamisen vaikutuksissa ja uusien jäsenvaltioiden kohtaamien haasteiden laajuudessa ja voimakkuudessa;

9.   katsoo, että EU:n laajennuttua kymmenellä uudella jäsenvaltiolla vuonna 2004 yhteisön säännöksiä ei riittävällä tavalla mukautettu uusiin olosuhteisiin, jotka vallitsivat tietyillä markkinoilla (esimerkiksi marjamarkkinat ja tärkkelysmarkkinat);

10. panee merkille, että sisämarkkinoiden ehtojen ja sääntöjen mukauttaminen sekä YMP:n soveltaminen – erityisesti eläinlääketiedettä, kasvinsuojelua, elintarviketurvallisuutta, yhteistä markkinajärjestelyä koskevien ja muiden horisontaalisten säännösten osalta – on johtanut siihen, että uusissa jäsenvaltioissa viljelijöiltä ja hallinnolta vaaditaan huomattavaa panosta;

11. katsoo, että komissio ei moneen kuukauteen kiinnittänyt asianmukaista huomiota puolalaisten maataloustuotteiden Ukrainaan ja Venäjälle suuntautuvan vientikiellon kumoamiseen eikä toteuttanut asiaa koskevia tehokkaita toimia;

12. panee merkille, että vaikka EU:n rahoittamat liittymistä edeltävät ohjelmat ovat edistäneet YMP:n soveltamisen valmistelua ja kumppanuusohjelmat osoittautuivat hyödyllisiksi, alkuperäiset tavoitteet saavutettiin vain osittain ja yhteisön toimien tehokkuus oli rajallista;

13. muistuttaa, että Sapard-ohjelman alku myöhästyi huomattavasti ja että myös sen ala oli rajallinen, pääasiassa siitä syystä, että siinä asetetut vaatimukset olivat monimutkaisia ja komission ja uusien jäsenvaltioiden viranomaisten päätökset olivat myöhässä;

14. panee merkille, että eräissä uusissa jäsenvaltioissa on suuria vaikeuksia yhteisön maaseudun kehittämisohjelmien täytäntöönpanossa, joka johtuu niiden sääntöjen monimutkaisuudesta ja niiden hallintaan liittyvästä hallintotaakasta;

15. toistaa, että koska suorilla tuilla on merkittävä asema uusien jäsenvaltioiden maatalousalan kehittämisessä ja sopeuttamisessa, tukien alhainen taso siirtymäkauden ensimmäisinä vuosina sekä esti vaaditun sopeuttamisen että loi eriarvoiset kilpailuedellytykset myös sisämarkkinoilla, mitä jotkut yritykset eivät taloudellisesti kestäneet;

16. korostaa maaseudun kehittämiseen tarkoitettujen ohjelmien tärkeää merkitystä sekä maatalousyritysten uusille markkinasuuntautuneille toimintatavoille (esimerkiksi omien tuotteiden jalostaminen ja markkinointi tai matkailu) että toimeentulomahdollisuuksien luomiselle niille, jotka taloudellisista syistä luopuvat maatalouden alkutuotannosta;

17. panee merkille, että suorien tukien erilaiset tasot EU-10-maissa ja EU-15-maissa eivät taanneet tasapuolisia toimintaedellytyksiä, jolloin monissa uusissa jäsenvaltioissa tuottajat menettivät asemiaan myös kotimaisilla markkinoilla, mihin myös uuden tullimenettelyn myötä kolmansista maista tapahtuvan tuonnin ja viennin kasvusta johtuva kilpailu erityisesti myötävaikutti;

18. katsoo, että komission varauksellisuus uusia jäsenvaltioita kohtaan niiden kohtuuttoman suurten varastojen vuoksi EU:hun liittymishetkellä sekä uhkat huomattavista sakkomaksuista olivat suurimmassa osassa tapauksista perusteettomia ja johtuivat virheellisistä laskelmista; toteaa, että minkään maataloustuotteen markkinoilla ei esiintynyt tasapainon horjumista, joka olisi saattanut johtua kohtuuttoman suurista varastoista;

19. korostaa, että uusien jäsenvaltioiden oli pakko soveltaa kansallisia täydentäviä tukia (lisämaksuja), joita voidaan pitää yhteisrahoituksen muotona ja ikään kuin yhteisön suorien tukien uudelleenkansallistamisena; katsoo, että tämä on johtanut vakaviin poliittisiin ja taloudellisiin vaikeuksiin monissa uusissa jäsenvaltioissa, sillä lisämaksut rasittivat kansallisia talousarvioita merkittävästi ja rajoittivat tarjolla olevien valtiontukijärjestelmien soveltamista;

20. huomauttaa, että talousarvioon liittyvien rajoituksien takia, vastoin YMP:n yleisiä tavoitteita ja periaatteita ja vastoin EU-15-maissa tapahtuvaa mukauttamista, useimpien uusien jäsenvaltioiden oli pakko koota osa yhteisön maaseudun kehittämistä koskevista määrärahoistaan lisämaksuja varten liittymisasiakirjan mahdollistamien menettelyjen mukaisesti;

21. viittaa joidenkin uusien jäsenvaltioiden kantaan, jonka mukaan tuotantomääristä täysin riippumattomat, pinta-alaan perustuvat tuet eivät edistä täysin niiden maatalouden tasapainoista kehitystä ja kestävyyttä ja jonka mukaan alan myöntämät etuudet ja/tai valinnaiset tuotantosidonnaiset tuet voisivat olla välttämättömiä ainakin väliaikaisesti joissakin jäsenvaltioissa vuoteen 2013 asti; viittaa tässä yhteydessä täysin tai osittain tuotantosidonnaisiin kansallisiin täydentäviin tukiin ja väliaikaisiin valtiontukitoimiin perustuvaan onnistuneeseen käytäntöön;

22. panee merkille, että useimmat uudet jäsenvaltiot haluaisivat jatkaa yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmää mahdollisimman pitkään, sillä siirtyminen tilatukijärjestelmään (SPS) merkitsee varsin huomattavaa hallinnollista ja teknistä rasitetta; toteaa, että tämä sopii myös hyvin yhteen tuotannosta irrotettua tukea koskevan tulevan politiikan kanssa;

23. katsoo, että täydentäviä ympäristöehtoja koskevia velvoitteita sekä hyvää maatalouskäytäntöä ja ympäristöoloja koskevia vaatimuksia on sovellettava sekä uusissa että vanhoissa jäsenvaltioissa; ehdottaa, että täydentävät ehdot otetaan käyttöön asteittain siirtymäkauden päättymiseen mennessä; ehdottaa myös, että uusille jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus lykätä täydentävien ehtojen soveltamista kunnes suorien tukien siirtymäkausi päättyy; ehdottaa lisäksi, että hyvää maatalouskäytäntöä ja ympäristöoloja koskevien vaatimusten on oltava voimassa ainakin yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmän kauden ajan, sillä useimmilla uusilla jäsenvaltioilla saattaa olla vaikeuksia noudattaa monimutkaisia ja kalliita täydentäviä ehtoja;

24. on tyytyväinen, että neuvosto on hyväksynyt komission ehdotuksen, joka koskee yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmän soveltamisen jatkamista vuoden 2010 loppuun asti ja uusien jäsenvaltioiden sisällyttämistä energiakasvien tukijärjestelmään;

25. kehottaa komissiota YMP:n soveltamista, suoria tukia koskevia sääntöjä sekä maaseudun kehittämiseen tarkoitettuja ohjelmia yksinkertaistettaessa ja järkeistettäessä ottamaan huomioon ennen kaikkea uusien jäsenvaltioiden ongelmat ja ehdottamaan tarkoituksenmukaisia ratkaisuja, poikkeamatta YMP:n soveltamissäännöistä;

26. korostaa, että komission olisi kiinnitettävä päätöksissään YMP:n puitteissa enemmän huomiota uusien jäsenvaltioiden erityisiin ongelmiin ja huoliin;

27. on hyvin huolestunut komission äskettäisestä ehdotuksesta, jonka mukaan maissin interventiojärjestelmä lakkautettaisiin kokonaan vuodesta 2007 lähtien; toteaa, että tapa, jolla ehdotus esitettiin, on EU:n perusperiaatteiden vastainen ajoituksen, asianmukaisen arvioinnin puutteen – erityisesti kun on kyse viljan ja pinta-alaperusteisten suorien tukien yhteisiin markkinajärjestelyihin kohdistuvista vaikutuksista – sekä vaihtoehtojen tai siirtymäaikojen puutteen vuoksi; katsoo, että liian aikaisesta maissin interventiojärjestelmän lakkauttamisesta voisi olla vakavia seurauksia;

28. katsoo, että yhteisen maatalouspolitiikan vuonna 2003 tehdyn uudistuksen hengessä olisi harkittava pinta-alatuen käyttöönottamista jalostukseen tarkoitettujen marjojen viljelylle ja sidottava se velvollisuuteen liittyä tuottajajärjestöön ja vaadittava, että tuotteet on myytävä kauppasopimusten mukaan, mikä lisäisi osaltaan marjanviljelyn kilpailukykyä ja parantaisi viljelijöiden asemaa etenkin Puolan kaltaisissa jäsenvaltioissa;

29.     katsoo, että uusien jäsenvaltioiden maataloustuotantoa ja maaseudun rakennetta koskevat muutokset ovat jatkossakin välttämättömiä, ja painottaa, että YMP:n sääntöjen ja yhteisön tuen on tuettava tätä prosessia; korostaa, että on ratkaisevan tärkeää toteuttaa nämä välttämättömät muutokset vähitellen, sillä uusien jäsenvaltioiden maatalouteen perustuva maaseutuyhteiskunta ja talous eivät selviäisi liian nopeassa tahdissa toteutetuista ja radikaaleista muutoksista tuotannon ja työllisyyden rakenteen osalta;

Yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuus laajentuneessa EU:ssa

30. huomauttaa, että nykyinen YMP ei sovellu useiden maatalouteen liittyvien ongelmien hallintaan laajentuneessa EU:ssa; katsoo, että WTO:n pakottama suorien tukien irrottaminen tuotantomääristä lisää EU:n maatalouden markkinalähtöisyyttä yleensä, mutta että tuotantomääristä irrotetut suorat tuet eivät täysin tue kestävän maatalousalan ja maaseutuyhteiskunnan luomista uusissa jäsenvaltioissa tai suuressa osassa EU-15-maita; huomauttaa, että joko lisätoimet tai suorien tukien yksilöllinen soveltaminen ovat välttämättömiä;

31. katsoo, että nykyinen suorien tukien järjestelmä keskittyy liiaksi peltokasvien viljelyn tukemiseen, ettei se tue riittävästi kestävää karjanhoitoa eikä edistä tai helpota välttämättömiä rakennemuutoksia erityisesti niissä jäsenvaltioissa ja alueilla, joilla erikoistuneilla maatiloilla on ratkaiseva asema maataloudessa;

32. toteaa, että tietyissä jäsenvaltioissa joillekin aloille myönnetyt kiintiöt johtivat maataloustuotannon taantumiseen tai jopa vähenemiseen ja että tuotannosta irrotettujen maksujen yhdistäminen alhaisempiin kiintiöihin heikensi siirtymäkauden lisäksi entisestään uusien jäsenvaltioiden tukia; toteaa, että tämä on ongelma myös joissakin vanhoissa jäsenvaltioissa;

33. uskoo, että YMP:n tavoitteiden saavuttamista uusissa jäsenvaltioissa hankaloittaa myös maaseudun kehittämisen riittämätön rahoitus, tehokkaan riskin- ja kriisinhallintajärjestelmän puuttuminen sekä valtiontukea koskevat liian tiukat yhteisön säännöt;

34. korostaa, että yhteisön tasolla maatalouspolitiikkaa on harjoitettava uudistetun YMP:n puitteissa ja että kaikkea YMP:n uudelleenkansallistamista on vältettävä; korostaa kuitenkin, että on sovellettava toissijaisuusperiaatteeseen perustuvia erityistoimia; katsoo, että on välttämätöntä tarkistaa YMP:n soveltamisalaa, tavoitteita ja periaatteita, myös Euroopan maatalousmallia, ja ottaa huomioon maatalouden, maaseudun, viljelijöiden, kuluttajien ja koko 27 valtiota kattavan laajentuneen EU:n yhteiskunnan tavoitteet ja tarpeet, jotta voidaan määritellä tarpeelliset taloudelliset resurssit ja varmistaa niiden asianmukainen, oikeudenmukainen ja täysin oikeutettu kohdentaminen;

35. korostaa, että kaikki mahdolliset tekijät (esimerkiksi aiempien rahoituspäätösten seuraukset, YMP:n uudistukset, uusien jäsenvaltioiden kokemukset, Euroopan maatalouden monimuotoisuus) on otettava asianmukaisesti huomioon YMP:n tulevan uudistuksen yhteydessä, erityisesti ”YMP:n terveystarkastuksen” ja vuosien 2007–2013 rahoituskehykseen vuosina 2008–2009 tehtävän väliarvioinnin aikana;

36. korostaa lisäksi, että on välttämätöntä välttää päätöksiä, joihin pakottaa vain yritykset vähentää yhteisön rahoituksen osuutta tai säilyttää jäsenvaltioissa vallitseva tilanne rahoituksen osalta;

37. katsoo, että biomassan ja bioenergian tuotannolla tulee olemaan strateginen merkitys EU:n maatalousalalle; kehottaa siksi myöntämään asianmukaista EU-rahoitusta biomassan tuotannon edistämiseksi maa-alalla, jota ei enää tarvita elintarvikkeiden tai rehun tuotantoon; muistuttaa tässä yhteydessä uusien jäsenvaltioiden huomattavasta kapasiteetista ja laajentuneen EU:n lisääntyneestä tuotantopotentiaalista;

38. korostaa, että jäsenvaltioiden ja alueiden erityistarpeet, myös uusien jäsenvaltioiden ongelmien osalta, olisi täytettävä jatkossakin toissijaisuusperiaatteen nojalla seuraavien yksilöllisten välineiden avulla:

a)  suorien tukien tarkistetun järjestelmän käyttöönotto, myös uusien toimien, kuten tukien vapaaehtoista palauttamista tuotantosidonnaisiksi koskevat vaihtoehdot, jotka otettaisiin käyttöön ainoastaan jäsenvaltioissa, jotka pitävät sitä välttämättömänä sosiaalisten sekä työllisyyttä ja kestävyyttä koskevien tavoitteiden saavuttamiseksi, ottaminen käyttöön; tukien ulottaminen uusille aloille ja uusille saajille (esimerkiksi marjojen jalostukseen) tarkistetussa kansallisten määrärahojen järjestelmässä ja täydellä yhteisön rahoituksella;

b)  yhteisön rahoituksella toteutettavien lisätoimien tai vaihtoehtoisten, alueellisten tai väliaikaisten markkinatoimenpiteiden ottaminen käyttöön,

c)  EU:n talousarvion kansallisten määrärahojen järjestelmän soveltaminen uudistettavilla aloilla (viini, hedelmät ja vihannekset),

d)  tuottajajärjestöjen tehokkaampi tukeminen ja voimakas edistäminen ja näiden järjestöjen toimintaa estävien kansallisten säädösten kumoaminen,

e)  tuottajajärjestöjen välisen rajatylittävän yhteistyön edistäminen,

f)   kansallisista määrärahoista maksettavan, yhteisön taloudelliseen tukeen perustuvan tehokkaan maatalouden kriisin- ja riskinhallintajärjestelmän käyttöönottaminen,

g)  sisämarkkinoiden vahvistaminen yhteisten laatunormien sekä markkinointia, kilpailua, elintarviketurvallisuutta, ympäristöä ja eläinten hyvinvointia koskevien sääntöjen avulla,

h)  maaseudun kehittämisjärjestelmän ja sen rahoituksen vahvistaminen,

i)   valtiontukea koskevien sääntöjen joustavuuden lisääminen (esimerkiksi laajentamalla ryhmäpoikkeusten soveltamisalaa ja korottamalla vähimmäistasoja);

39. katsoo, että yhteensopivuus WTO:n kanssa on varmistettava Dohan kierroksen aikana käytävissä neuvotteluissa osana EU:n tarjousta vähentää kaupan esteitä tai vastineeksi sopimuksesta muiden WTO:n jäsenvaltioiden sisäisten tukitasojen säilyttämisestä;

40. toteaa, että lisätullit, joista on määrätty erityisten suojalausekkeiden (SSG) nojalla, voivat olla tehokas väline EU:n markkinoiden suojelemiseksi liialliselta tuonnilta tai tuonnilta keinotekoisen alhaisilla hinnoilla herkillä aloilla, myös niillä, jotka ovat uusien jäsenvaltioiden kannalta herkkiä; kehottaa komissiota parhaillaan käytävissä WTO-neuvotteluissa luomaan tähän mahdollisuuden siten, että muutetaan erityisten suojalausekkeiden nykyistä soveltamisalaa WTO-myönnytyksiä koskevassa yhteisön luettelossa; muistuttaa, että tietyillä uusilla jäsenvaltioilla on ollut mahdollisuus soveltaa erityisiä suojalausekkeita herkillä maatalouden sektoreilla, jotka eivät kuulu nykyiseen WTO-myönnytyksiä koskevaan yhteisön luetteloon;

41. odottaa, ettei tulevassa YMP:ssä otettaisi pelkästään huomioon laajentuneen unionin tarpeet, vaan että se on helpommin hallinnoitavissa; odottaa, että se vähentää viljelijöiden ja kansallisten viranomaisten hallinnollista taakkaa ja tukee markkinalähtöistä ja ympäristöystävällistä turvallisten tuotteiden tuottamista ja varmistaa samalla kestävän maatalouden tulevaisuuden;

42. kehottaa komissiota, jäsenvaltioita ja kaikkia sidosryhmiä käymään avointa keskustelua sekä esittämään tulevaisuuteen suuntautuneita ehdotuksia, joiden avulla rakennetaan kestävää tulevaisuutta laajentuneen EU:n maataloudelle;

43. pitää myönteisenä komission aikomusta laatia yhteiselle maatalouspolitiikalle vuoden 2013 jälkeen pitkän aikavälin tulevaisuudensuunnitelmat, joissa otetaan laaja-alaisesti huomioon se ainutlaatuinen mahdollisuus, että maataloudesta peräisin olevien elintarvikkeiden maailmanlaajuisen kaupan kasvu tulee seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana olemaan kaksinkertainen maailmankaupan ennakoituun kokonaiskasvuun verrattuna, ja joissa lisäksi kiinnitetään huomiota maatalouden tasapuoliseen kehitykseen EU:n kaikilla alueilla ja joissa EU-15-maat ja uudet jäsenvaltiot täyttävät tuotantoon liittyvät ja muut tehtävät yhteisvoimin;

44. kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle ja komissiolle sekä jäsenvaltioiden parlamenteille ja hallituksille.

• [1]  EYVL L 161, 26.6.1999, s. 87.
• [2]  EUVL L 236, 23.9.2003, s. 33.
• [3]  EUVL L 270, 21.10.2003, s. 1.
• [4]  EYVL L 93, 30.3.2004, s. 1.
• [5]  EYVL L 161, 30.4.2004, s. 48.
• [6]  EYVL L 209, 11.8.2005, s. 1.
• [7]  EUVL L 277, 21.10.2005, s. 1.
• [8]  EUVL L 58, 28.2.2006, s. 1.
• [9]  EUVL C 139, 14.6.2006, s. 1.
• [10]  KOM(2006)0500.

PERUSTELUT

Tärkeimmät seuraukset, jotka syntyvät jäsenyydestä ja yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) soveltamisesta uusissa jäsenvaltioissa, myös YMP:n yleiset vaikutukset Euroopan yhdentymiselle

Yleispiirteet

Maataloudella on tärkeä sija uusien jäsenvaltioiden kansantaloudessa ja maaseutuelämässä. Vuodelta 2004 peräisin olevien tietojen mukaan uusissa jäsenvaltioissa maatalouden käytössä 22 prosenttia valtioiden kokonaispinta-alasta, kun EU-15-maissa vastaava luku on vain neljä prosenttia. Maataloudessa työskentelevien henkilöiden osuus koko työväestöstä on uusissa jäsenvaltioissa 13 prosenttia ja EU-15-maissa 1,6 prosenttia. Uusissa jäsenvaltioissa maatalouden osuus BKT:sta on 2,8 prosenttia ja vanhoissa jäsenvaltioissa 1,6 prosenttia. Tietyillä alueilla uusissa jäsenvaltioissa maatalous on ainoa tulonlähde.

Uusien jäsenvaltioiden keskimääräinen maataloustuotannon aste on huomattavasti alhaisempi kuin EU-15-maiden keskiarvo. Maataloudelle on tyypillistä pienten, vain osittaisen toimeentulon takaavien ja osa-aikaisesti hoidettavien vuokraviljelmien suuri osuus. Niillä on vähän maatalouskoneita ja investoitua pääomaa. Alhaisemman tehokkuuden takia tuotanto vaatii huomattavasti enemmän työyksiköitä. Monialainen ja alakohtainen yhdentyminen on rajallista. Osuuskuntien ja tuottajajärjestöjen määrä on riittämätön, eikä viljelijöillä ole omistusosuuksia elintarvikkeiden jalostukseen liittyvässä liiketoiminnassa. Tehoton tuotanto on epäedullista kilpailukyvyn kannalta. Siitä on kuitenkin vähemmän haittaa ympäristölle ja sen avulla voidaan säilyttää biologinen monimuotoisuus.

Uusien jäsenvaltioiden maataloudelle on tyypillistä myös luonnonolojen ja talousolojen monimuotoisuus. Sen seurauksena myös tuotantorakenteissa on huomattavia eroja. Puolassa suurin osa maataloudesta perustuu pieniin ja keskikokoisiin perheviljelmiin, joilla harjoitetaan sekaisin peltokasvien viljelyä ja laidunkarjan hoitoa. Unkarissa ja Virossa erikoistuneilla tiloilla on suuri merkitys. Sloveniassa puolestaan kehittyneisiin perheviljelmiin perustuva eurooppalainen malli on vallitseva. Tšekin tasavallan ja Slovakian tuotantomalli on suhteellisen kehittynyt ja yhtenäinen. Suurimmassa osassa Baltian maiden tiloja harjoitetaan sekä viljelyä että karjanhoitoa. Unkarin maatalouden rakenne on kahtalainen: suuret maatalousyritykset toimivat rinnakkain lukuisten pienten, tehottomien perheviljelmien kanssa. Kyproksen ja Maltan maataloustuotanto on tyypillistä Välimeren alueen tuotantoa. Puutarhaviljely on tärkeä ala Puolassa ja Unkarissa.

Jotkut aiemman maatalouspolitiikan haitat ovat yhä nähtävissä, sillä kommunistihallinnon aikana maataloutta kehitettiin vuosikymmenten ajan täysin vastakkaiseen suuntaan kuin YMP:n aikana. Hallintojärjestelmän vaihtumisen jälkeen lisää ongelmia syntyi, kun perinteiset markkinat romahtivat, omistajuudessa ja tuotantorakenteissa tapahtui muutoksia, pääomasta oli huutava pula, yhdentyminen oli riittämätöntä ja kansalliset tuet olivat alhaisia ja niiden jäsentely oli riittämätöntä.

On selvää, että merkittävät lisämuutokset ovat väistämättömiä uusien jäsenvaltioiden maataloudessa ja maaseudun taloudessa. Sisämarkkinoiden ja kolmansien markkinoiden rajallisten mahdollisuuksien takia tuotannon määrällinen lisääminen on toteuttamiskelpoinen ratkaisu vain, jos tuotteet käyvät kaupaksi markkinoilla. Tehokkuuden parantaminen johtaa tilojen keskittymiseen ja työllisyyden laskuun. Mahdollisuudet monimuotoistaa maataloutta ovat rajallisia, sillä uusien jäsenvaltioiden maaseutualueet eivät houkuttele riittävästi pääomaa. Maataloudessa tapahtuvista muutoksista johtuva työttömyys aiheuttaa vakavan ongelman. Liian nopeat ja liian radikaalit muutokset tuotannossa ja työllisyysrakenteessa aiheuttaisivat poliittisia ja taloudellisia jännitteitä, joita olisi vaikea hallita.

Joustava integroituminen, kaikkia tyydyttävä tilanne

Kymmenen uuden jäsenvaltion liittyminen lisäsi EU:ssa asuvien kuluttajien määrää lähes 20 prosentilla. Käytössä oleva maatalousala kasvoi 27 prosentilla ja maatalouden työntekijöiden määrä 57 prosentilla.

Tämä “suuri pamaus” ei kuitenkaan aiheuttanut häiriöitä EU:n yhtenäismarkkinoilla, ei vanhoissa eikä uusissa jäsenvaltioissa. Laajentuminen ei aiheuttanut EU-15-maissa mitään merkittäviä muutoksia maatalouden ja elintarvikkeiden hintoihin tai vakiintuneisiin markkinasuhteisiin, yleiseen tuotantoon ja kulutustottumuksiin. Uusista jäsenvaltioista peräisin olevat tuotteet eivät käynnistäneet polkumyyntiä EU-15-maissa, osittain siitä syystä, että suuri osa maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kaupasta oli tullivapaata eikä saanut tukia jo ennen laajentumista. Vaikka asiaankuuluva komission tutkimus ei ole vielä valmistunut, markkinatutkimukset osoittavat, että uusien jäsenvaltioiden toimijat eivät keinotelleet osakkeilla ennen liittymistä.

Uudet jäsenvaltiot vahvistivat kansallisia elintarvikkeiden turvallisuutta, eläinlääketiedettä ja kasvinsuojelua koskevia järjestelmiään osittain laajentumista edeltävän EU:n tuen avulla. Ponnistelut keskitettiin kolmansista maista tapahtuvan tuonnin rajavalvontaan sekä teurastamoihin ja elintarvikkeita jalostaviin yrityksiin. Huolellisen valmistelun ansiosta laajentuminen ei lisännyt näitä aloja koskevia riskejä EU:ssa. Liittymisen jälkeen ei tullut ilmi yhtään tapausta, jossa olisi edes harkittu suojatoimenpiteiden käyttämistä.

Uusien jäsenvaltioiden maatalous hyötyi jäsenyydestä ja YMP:n soveltamisesta. Vilja-, sokeriruoko-, naudanliha- ja maitoalalla YMP:n säännöt vakauttivat hinnat ja markkinat. Maataloustulot ovat nousseet huomattavasti uusissa jäsenvaltioissa, erityisesti niissä maissa ja niillä tiloilla, joilla peltokasvien viljely ja laidunkarjan hoito ovat hallitsevassa asemassa. Vain tietyt maatalouden ja elintarvikkeiden hinnat nousivat, sillä jo ennen liittymistä määrärahoja korotettiin merkittävästi. Eniten tulot nousivat Puolassa, Latviassa, Liettuassa ja Tšekin tasavallassa.

Vanhat jäsenvaltiot hyötyivät lähinnä sisärajojen poistamisesta. Viidentoista jäsenvaltion EU:ssa toimivat viennin harjoittajat kasvattivat markkinaosuuttaan uusissa jäsenvaltioissa erityisesti jalostettujen tuotteiden osalta. Jäsenyys paransi myös EU-15-maiden alueella toimivien investoijien edellytyksiä maatalouselintarvikealalla. Nämä mahdollisuudet korvaavat runsaskätisesti rajatut lisärasitukset, jotka YMP:n rahoitus aiheuttaa vanhoille jäsenvaltioille.

Huolimatta vuonna 2004 tapahtuneen laajentumisen historiallisesta merkityksestä ja mittasuhteista, se ei vaatinut merkittäviä ja raskaita muutoksia YMP:n hallinnointiin ja rahoitukseen. Uudet jäsenvaltiot saivat vuodesta 2000 lähtien liittymiseensä asti Sapard-tukea yhteensä noin 520 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on hieman yli yksi prosenttia Euroopan maatalouden ohjaus- ja tukirahaston (EMOTR) varoista. Kaudella 2004–2006 uusille jäsenvaltioille osoitettiin noin 5–8 prosenttia EMOTR:n määrärahoista. Tuolloiseen rahoituskehykseen oli jätetty riittävät varannot, eikä EU-15-maihin kuuluvien valtioiden etuja vahingoitettu. Suorien tukien vaiheittainen käyttöönotto uusissa jäsenvaltioissa auttaa vähentämään jäsenvaltioiden rahoitustaakkaa. Vuosien 2007–2013 rahoitusnäkymien loppuun mennessä EU-27-maiden talousarviosta uusille jäsenvaltioille annettavien suorien tukien ja maatalouden kehittämiseen osoitettujen määrärahojen osuus kohoaa vain noin 19 prosenttiin, vaikka lähes 30 prosenttia käytössä olevasta maatalousalasta sijaitsee 12 uudessa jäsenvaltiossa ja 50 prosenttia maatalouden työntekijöistä toimii kyseisten valtioiden alueella.

YMP:n rahoitus EU-27-maissa tapahtuu kuitenkin yleisesti negatiivisissa poliittisissa puitteissa ja talousarviota koskevissa puitteissa. Vuosien 2007–2013 rahoituskehystä koskevalla päätöksellä vahvistettiin Brysselin huippukokouksessa vuonna 2002 tehty päätös suorien tukien ja markkinatoimenpiteiden jäädyttämisestä EU-15-maiden vuoden 2002 talousarvion tasolle. Sillä myös sovittiin vanhoille jäsenvaltioille osoitettavien maatalouden kehittämiseen tarkoitettujen määrärahojen huomattavasta vähentämisestä. On erittäin todennäköistä, että vuodesta 2008 eteenpäin käytössä olevat rahoituslähteet eivät anna mahdollisuutta osoittaa suorille tuille yhtä paljon määrärahoja kuin asiaa koskevassa yhteisön lainsäädännössä säädetään.

Yhteisen maatalouspolitiikan soveltaminen uusissa jäsenvaltioissa

Liittymistä edeltävällä kaudella ehdokasvaltiot toteuttivat huomattavia ponnisteluja saattaakseen yhteisön säännöstön osaksi kansallista lainsäädäntöään ja luodakseen tarvittavat institutionaaliset puitteet YMP:n soveltamiselle. EU:n rahoittamat ystävyyskaupunkiohjelmat osoittautuivat hyödyllisiksi apuvälineiksi tässä prosessissa. Kansallisella maatalouspolitiikalla ja maaseudun kehittämispolitiikalla ei ennen jäsenyyttä kuitenkaan valmisteltu tehokkaasti maanviljelijöitä ja maaseutuyhteisöä uusiin mahdollisuuksiin ja haasteisiin, sillä ehdokasvaltiot keskittyivät kiireellisimpiin ongelmiin. Käytössä ei myöskään ollut riittäviä kansallisia rahoituslähteitä. EU myönsi tukea ehdokasvaltioiden maatalouden ja maaseudun kehittämiselle. Monimutkaisten vaatimusten ja viivästyneiden päätösten takia Sapard-ohjelma kuitenkin käynnistyi huomattavalla viiveellä, joten suuri osa määrärahoista käytettiin vasta liittymisen jälkeen.

Merkittävin ja näkyvin EU:n jäsenyyden tuoma muutos uusien jäsenvaltioiden maataloudessa oli suorien tukien käyttöönotto. Vaikka lukuisissa ehdokasvaltioissa sovellettiin vastaavanlaisia järjestelmiä, yhteisön suorat tuet loivat uusiin jäsenvaltioihin uuden tukijärjestelmän, erityisesti kun otetaan huomioon tukien koko, jakelua koskevat säännöt ja edunsaajien määrä. Jotta maanviljelijöille pyrittäisiin tarjoamaan tasapuoliset toimintaedellytykset, jokainen uusi jäsenvaltio soveltaa kansallisia täydentäviä tukia liittymisasiakirjan määräysten mukaisesti. Tämä lisää merkittävästi kansallista talousarviotaakkaa ja lisäksi vähentää kansallisia resursseja EY:n hyväksymissä valtiontukijärjestelmissä, jotka voivat edistää olennaisesti muutoksia aloilla, joilla yhteisön varoja on käytettäviä vain rajatusti tai ei lainkaan. Enemmistön uusista jäsenvaltioista oli käytettävä “negatiivista modulaatiota” (maaseudun kehittämiseen tarkoitettujen lähteiden uudelleenjärjestelyä kansallisten täydentävien tukien maksamiseksi).

Kahdeksan uutta jäsenvaltiota valitsi yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmän (SAPS), koska ne eivät olleet valmiita soveltamaan EU-15-maissa käytettyä suorien tukien kehittynyttä järjestelmää. Pinta-alaan perustuvat, tuotannosta täysin irrotetut kiinteämääräiset SAPS-tuet osoittautuivat yleisesti onnistuneiksi. Sekä maanviljelijät että kansalliset viranomaiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisiin sääntöihin ja ehtoihin. Enemmistö uusista jäsenvaltioista haluisi jatkaa SAPS-järjestelmää mahdollisimman kauan, vaikka järjestelmässä on joitakin huonoja puolia. Jotkut uudet jäsenvaltiot kuitenkin katsovat, että tietyt tuotantosidonnaiset tuet ovat tarpeen ainakin väliaikaisesti, jotta maataloustuotannon muutoksia voitaisiin ohjata. Nämä valtiot loivat onnistuneesti useita kehyksiä kansallisten täydentävien tukien määrärahoille. Määrärahoista osoitettiin tuotantoon täysin tai osittain sidottuja tukia aloille, jotka kärsivät vakavasti SAPS-tuista (esimerkiksi tupakka, maito ja liha).

EY:n lainsäädännön tarkistamiset sokerialan uudistuksen myötä helpottavat siirtymistä SAPS-järjestelmästä SPS-järjestelmään, mikä muun muassa antaa uusille jäsenvaltioille mahdollisuuden poiketa tilatukijärjestelmän selvästi alueellisesta mallista. Komissio ei kuitenkaan vielä ole antanut ehdotusta muutoksen yksityiskohtaisista säännöistä, ei etenkään kansallisia täydentäviä tukia koskevista säännöistä. Uusien jäsenvaltioiden on tämän epävarmuuden takia jatkettava SAPS-järjestelmän soveltamista.

Maaseudun kehittämisjärjestelmä täyttää uusien jäsenvaltioiden odotukset vain osittain. Nykyinen järjestelmä edistää yhteisiin tavoitteisiin pääsemistä vain osittain. Tavoitteissa ei oteta riittävästi huomioon kestävää kehitystä, eikä niissä pyritä ratkaisemaan ongelmia, jotka eivät liity maatalouteen. Yhteisön rahoituslähteet ovat rajallisia ja säännöt monimutkaisia. Vaikka äskettäin hyväksyttyjen yhteisön sääntöjen myötä suoria tukia voidaankin muuttaa vapaaehtoisesti uusissa jäsenvaltioissa, on erittäin epätodennäköistä, että ne käyttävät mahdollisuutta hyväkseen ennen kuin suorien tukien asteittainen käyttöönotto on saatettu päätökseen.

Suorien tukien, maaseudun kehittämistoimenpiteiden ja hyväksyttyjen valtiontukijärjestelmien avulla uudet jäsenvaltiot voivat luoda sopivamman järjestelmän maataloutensa ja maaseutuyhteisönsä kehittämiseen. Viimeaikaiset muutokset lainsäädäntöön ja ehdotukset (esimerkiksi sokerialan uudistus, SAPS-järjestelmän soveltamisen jatkaminen, energiakasvit) edistävät tähän tavoitteeseen pääsemistä. On kuitenkin tarpeen lieventää joitakin sääntöjä. On suositeltavaa lykätä täydentäviä ehtoja koskevien sääntöjen soveltamista uusissa jäsenvaltioissa, kunnes suorien tukien siirtymäkausi päättyy. Maaseudun kehittämisohjelmien hallinnointia olisi myös helpotettava, ilman että vahingoitetaan yleisiä periaatteita.

YMP:n vaikutukset maatalouden eri aloihin vaihtelevat uusissa jäsenvaltioissa paljon. YMP:n soveltamisesta on hyödytty eniten viljakasvien viljelyssä. Interventio- ja hintatakuujärjestelmä yhdessä pinta-alaperusteisen suoran tuen kanssa antaa viljelijöille mahdollisuuden saada suhteellista etua viljelmistään. Näin ollen voidaan odottaa, että tuotanto kasvaa edelleen. Naudanliha- ja maitoalalla voidaan tehdä kahtalaisia havaintoja. Maitoalan tukien erityisjärjestelyt, vuonna 2004 EU:ssa 85 prosentista aloitettujen lisämaksujen muodossa, auttoivat säilyttämään maidontuotannon useissa valtioissa. Mahdollisuudet naudanlihan tuotannon lisäämiseen ovat rajalliset, jos kansallisia täydentäviä tukia myönnetään pinta-alan perusteella. Haasteet ovat äärimmäisiä sika- ja siipikarja-alalla. Ne eivät saa käytännössä yhtään yhteisön tukea, ja myös kansallisen tuen taso on rajallinen. Tuotantokustannukset kasvoivat rehun hinnan kohoamisen takia, kun taas tuottajahinnat pysyivät samalla tasolla. Hedelmä- ja vihannesala on tärkeä vain joissakin uusissa jäsenvaltioissa. Heikkolaatuisten hedelmä- ja vihannestuotteiden tuonti on todellinen haaste maanviljelijöille. Ainoastaan vähemmistö tuottajista kuuluu tunnustettuun tuottajajärjestöön, minkä perusteella ne voisivat saada yhteisön tukea.

Suorien tukien asteittaisen käyttöönoton tärkeimmät syyt liittyivät kehityksen, elintason ja erityisesti hintatason erilaisiin tasoihin sekä siihen, että uusien jäsenvaltioiden viljelijät tarvitsevat vähemmän korvauksia menetetyistä tuloista. Lisäksi luvattiin, että suoriin tukiin liittyvää syrjintää korvattaisiin lisäämällä maatalouden kehittämiseen osoitettuja määrärahoja. Todelliset luvut eivät kuitenkaan vahvista alkuperäistä ajatusta, eivätkä odotukset toisen pilarin varojen lisäämisestä myöskään toteutuneet. Vuosien 2007–2013 rahoitusnäkymissä varoja on osoitettu erittäin epätasapainoisesti. Uusien jäsenvaltioiden maatalouden ja maaseudun kehittämiseen myönnettävän yhteisön tuen keskimääräinen taso on vanhojen jäsenvaltioiden saamaan tukeen verrattuna vain 29–33 prosenttia viljelijää kohden ja 62–64 prosentti hehtaaria kohden kyseisen seitsemän vuoden aikana.

Taulukosta I käy ilmi, kuinka suorien tukien ja maatalouden kehittämiseen osoitettujen määrärahojen taso yhtä maatalouteen käytettyä hehtaaria kohden uusissa jäsenvaltioissa lähestyy vähitellen EU-15-maiden tasoa. Vuoden 2013 jälkeen erot eivät enää ole huomattavia. Jos huomioon otetaan tuen määrä yhtä maatalouden työntekijää kohden, erot ovat edelleen merkittäviä. (taulukko II).

Taulukko I

Taulukko II

Yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuus laajentuneessa Euroopan unionissa

Vuonna 2004 tapahtunut laajentuminen lisäsi Euroopan maatalouden monimuotoisuutta ja rajoitti entisestään mahdollisuuksia soveltaa siihen yhteisiä sääntöjä. Laajentuneen EU:n muuttuvat tarpeet ja ominaispiirteet on otettava huomioon YMP:n tulevissa uudistuksissa. On välttämätöntä asettaa uusia tavoitteita, jotta varmistetaan pitkän aikavälin kestävyys ja täytetään maatalous- ja maaseutuyhteisöjen paikalliset ja alueelliset erityistarpeet sekä kuluttajien, veronmaksajien, ympäristönsuojelijoiden jne. odotukset.

Uusista jäsenvaltioista saadut kokemukset osoittavat, että on tarpeen uudistaa YMP:tä entisestään. Tilastotiedot osoittavat, että maatalouden tulot uusissa jäsenvaltioissa ovat kehittyneet yleensä merkittävästi. Suorat tuet hyödyttävät kuitenkin pääasiassa viljanviljelyä ja laidunkarjan hoitoa. Uusissa jäsenvaltioissa on myös havaittu tunnettu ilmiö, jossa maataloustuotteita tuotetaan tukien takia. Vaikka SAPS-tuet on irrotettu tuotannosta, ne kiihdyttävät tilojen keskittymistä ja vahvistavat peltokasvien viljelyä.

Uusista jäsenvaltioista saadut kokemukset eivät vahvista täysin komission tukemaa suorien tukien täydellistä irrottamista tuotannosta, sillä jäsenvaltiot eivät kannata yksinkertaista, kiinteisiin määriin perustuvaa tukijärjestelmää. Suurin osa niistä aikoo suosia joitakin aloja hyödyntämällä vaihtoehtoja, joita äskettäinen lainsäädäntö on niille antanut.

”Terveystarkastuksen” aikana olisi tutkittava muita vaihtoehtoja ja mahdollisesti sallittava niiden hyödyntäminen, myös aloille myönnettävien suorien tukien ja tällä hetkellä tuen ulkopuolelle jätettyjen edunsaajien osalta. Tilatukijärjestelmän määrärahoja voidaan pitää yhteisön rahoitustukena jäsenvaltioiden maataloudessa menetettyjen tulojen korvaamiseksi. Kun otetaan huomioon jokaisen jäsenvaltion maatalouden erityistilanne, vaikeudet ja vaatimukset, jokainen jäsenvaltio voisi luoda sopivimman tulojen korvausjärjestelmän hyödyntämällä ”vaihtoehtojen valikoimaa”, joka niille on yhteisön lainsäädännössä annettu. Uutena vaihtoehtona voisi olla muun muassa tuottajajärjestöille myönnettävän tuen jatkaminen tai tehokkaan maatalouden kriisin- ja riskinhallintajärjestelmän edistäminen. Komission on valvottava soveltamista kaikkien häiriöiden välttämiseksi. Tämä toimintatapa ei kansallistaisi YMP:tä uudelleen. Nykyisten yleisten ehtojen sijaan tarvitaan joustavampaa järjestelmää, sillä yleiset ehdot eivät toimi täydellisesti missään. On pantava merkille, että tämä toimintatapa ei ole täysin uusi. Komission ehdotus banaanin yhteisen markkinajärjestelyn uudistuksesta perustuu samoihin periaatteisiin, ja osittain samanlaista järjestelmää esitetään viinialan uudistuksen yhteydessä.

Myös maaseudun kehittämisohjelmien hallintoa on helpotettava. Kuluttajien ja veronmaksajien odotusten täyttämiseksi laatua, elintarvikkeiden turvallisuutta, ympäristöä ja eläinten hyvinvointia koskevia yhteisön normeja ja sääntöjä on vahvistettava jatkuvasti.

On myös tärkeää, että valtiontukisääntöjen joustavuutta lisätään. Selkeästi määritellyt ja riittävän useat laaja-alaiset ryhmäpoikkeukset sekä de minimis ‑tason huomattava kohottaminen antaisi uusille jäsenvaltioille mahdollisuuden tarpeelliseen joustavuuteen vahingoittamatta kilpailusääntöjä.

Komissio katsoo, että tuotannosta irrotetut suoraa tukea koskevat säännöt ovat tarpeen, jotta EU voi täyttää sisäisiä tukia koskevat WTO-sitoumuksensa. WTO:n neuvottelukumppanit, erityisesti Yhdysvallat, haluavat ylläpitää sisäisen tukitasonsa ja vähentää entisestään markkinoiden suojelua. EU saattaa hyväksyä nämä ponnistelut, jos neuvottelukumppanit hyväksyvät sen, että ainoastaan tietty osa EU:n suorista tuista irrotetaan tuotannosta, ja ne ovat näin ollen osa ”vihreää laatikkoa”.

On tärkeää, että tulevat YMP:n uudistukset toteutetaan siten, että pyritään vastaamaan jäsenvaltioiden maatalouden ja maaseutuväestön tarpeisiin ja takaamaan maatalouden kestävyys. Lisäksi uudistuksilla olisi pyrittävä yksinkertaistamaan ja vähentämään hallinnollista taakkaa ja ennen kaikkea luomaan annetun rahoituskehyksen puitteissa tuotantojärjestelmä, joka vastaa kuluttajien odotuksia.

Esittelijän loppuhuomautukset

Esittelijä haluaisi kiittää seuraavia tahoja avusta ja osallistumisesta tämän mietinnön laatimiseen: kollegani Euroopan parlamentissa, Unkarin maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos, maatalousministeriöt ja maataloudesta vastaavat parlamentaariset valiokunnat Tšekissä, Virossa, Kyproksessa, Latviassa, Liettuassa, Unkarissa, Maltassa, Puolassa, Sloveniassa ja Slovakiassa.

ASIAN KÄSITTELY

Otsikko	Uusien jäsenvaltioiden yhdentyminen yhteiseen maatalouspolitiikkaan
Menettelynumero	2006/2042(INI)
Asiasta vastaava valiokunta   Luvasta ilmoitettu istunnossa (pvä)	AGRI 16.2.2007
Esittelijä(t)   Nimitetty (pvä)	Csaba Sándor Tabajdi 23.11.2006
Alkuperäinen esittelijä
Valiokuntakäsittely	12.7.2006	3.10.2006		19.12.2006		27.2.2007
Hyväksytty (pvä)	27.2.2007
Lopullisen äänestyksen tulos	+: –: 0:		31 1 3
Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet jäsenet	Vincenzo Aita, Peter Baco, Sergio Berlato, Thijs Berman, Niels Busk, Luis Manuel Capoulas Santos, Giuseppe Castiglione, Dumitru Gheorghe Mircea Coşea, Gintaras Didžiokas, Michl Ebner, Carmen Fraga Estévez, Ioannis Gklavakis, Lutz Goepel, Esther Herranz García, Elisabeth Jeggle, Tchetin Kazak, Atilla Béla Ladislau Kelemen, Heinz Kindermann, Diamanto Manolakou, Véronique Mathieu, Mairead McGuinness, María Isabel Salinas García, Willem Schuth, Czesław Adam Siekierski, Csaba Sándor Tabajdi, Marc Tarabella, Witold Tomczak, Donato Tommaso Veraldi, Bernard Piotr Wojciechowski
Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet varajäsenet	Bernadette Bourzai, Béla Glattfelder, Gábor Harangozó, Wiesław Stefan Kuc, Astrid Lulling, Albert Jan Maat
Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet sijaiset (178 art. 2 kohta)
Jätetty käsiteltäväksi (pvä)	1.3.2007
Huomautuksia (saatavilla vain yhdellä kielellä)	...