Menettely : 2011/2156(INI)
Elinkaari istunnossa
Asiakirjan elinkaari : A7-0361/2011

Käsiteltäväksi jätetyt tekstit :

A7-0361/2011

Keskustelut :

PV 01/12/2011 - 3
CRE 01/12/2011 - 3

Äänestykset :

PV 01/12/2011 - 6.11
Äänestysselitykset

Hyväksytyt tekstit :

P7_TA(2011)0530

MIETINTÖ     
PDF 150kWORD 97k
17.10.2011
PE 469.838v02-00 A7-0361/2011

EKP:n vuosikertomuksesta 2010

(2011/2156(INI))

Talous- ja raha-asioiden valiokunta

Esittelijä: Ramon Tremosa i Balcells

EUROOPAN PARLAMENTIN PÄÄTÖSLAUSELMAESITYS
 PERUSTELUT
 VALIOKUNNAN LOPULLISEN ÄÄNESTYKSEN TULOS

EUROOPAN PARLAMENTIN PÄÄTÖSLAUSELMAESITYS

EKP:n vuosikertomuksesta 2010

(2011/2156(INI))

Euroopan parlamentti, joka

–   ottaa huomioon EKP:n vuosikertomuksen 2010,

–   ottaa huomioon Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 284 artiklan,

–   ottaa huomioon Euroopan keskuspankkijärjestelmän ja Euroopan keskuspankin perussäännön 15 artiklan,

–   ottaa huomioon 4. toukokuuta 1998 antamansa päätöslauselman demokraattisesta vastuusta talous- ja rahaliiton kolmannessa vaiheessa(1),

–   ottaa huomioon 23. marraskuuta 2010 antamansa päätöslauselman EKP:n vuosikertomuksesta 2009(2),

–   ottaa huomioon työjärjestyksen 119 artiklan 1 kohdan,

–   ottaa huomioon talous- ja raha-asioiden valiokunnan mietinnön (A7-0361/2011),

A. ottaa huomioon, että vuonna 2010 euroalueen talous elpyi, sillä bruttokansantuote (BKT) kasvoi 1,7 prosenttia, ja sen odotetaan vuonna 2011 kasvavan 1,6 prosenttia, kun vuonna 2009 kasvu notkahti 4,2 prosentin verran miinuksen puolelle, mutta jotkut kansainväliset elimet ovat varoittaneet mahdollisesta maailmantalouden hidastumisesta;

B.  huomauttaa, että vuonna 2010 euroalueen julkisyhteisöjen alijäämä kasvoi keskimäärin 6,0 prosenttiin suhteessa BKT:hen ja velkataakka oli keskimäärin 85,1 prosenttia BKT:stä, kun vuonna 2007 vastaavat luvut olivat 0,7 prosenttia ja 66,2 prosenttia, ja mainitsee vertailun vuoksi, että Yhdysvaltojen velkataakka oli 101,1 prosenttia ja Japanin velkataakka 212,71 prosenttia BKT:stä;

C. ottaa huomioon, että vuonna 2010 euroalueen keskimääräinen vuotuinen YKHI-inflaatio oli 1,6 prosenttia ja rahamäärän M3 kasvu pysyi alhaisena keskimäärin 0,6 prosentissa;

D. toteaa, että EKP ilmoitti 10. toukokuuta 2010 eurojärjestelmän toteuttavan tilapäisiä interventioita euroalueen julkisen sektorin velkapapereiden jälkimarkkinoilla velkapaperiohjelmassa, jonka vahvistettujen ostojen kirjanpitoarvo oli 129 miljardia euroa syyskuun alussa 2011; ottaa huomioon, että kyseiset arvopaperit on ostettu alennettuun hintaan;

E.  ottaa huomioon, että EKP päätti 4. kesäkuuta 2009 käynnistää ensi- ja jälkimarkkinoilla toteutettavan katettuja joukkolainoja koskevan 60 miljardin euron osto-ohjelman, joka oli määrä toteuttaa täysimääräisesti vuoden 2010 kesäkuun loppuun mennessä;

F.  toteaa, että vuoden 2010 lopussa EKP:llä oli omaisuusvakuudellisia arvopapereita 480 miljardin euron edestä ja ei-jälkimarkkinakelpoisia rahoitusvälineitä 360 miljardin euron edestä ja että ne muodostivat yhdessä 44 prosenttia EKP:n taseesta;

G. ottaa huomioon, että sitkeät huhut velkojen uudelleenjärjestelystä ja sen vaikutuksesta rahoitusmarkkinoihin ja talouteen yleensä voivat jälleen lykätä EKP:n poikkeustoimenpiteiden lakkauttamista; katsoo kuitenkin, että valtionvelan hoitoon olisi löydettävä kattava ja pysyvä ratkaisu EKP:n ulkopuolelta;

H. toteaa, että korot pysyivät euroalueella 1 prosentissa koko vuoden 2010, mutta niitä on sen jälkeen nostettu 25 peruspisteellä huhtikuussa 2011 ja uudelleen 25 peruspisteellä heinäkuussa 2011, eli korko on nyt 1,5 prosenttia;

I.   ottaa huomioon, että SEUT-sopimuksen 282 artiklan mukaisesti EKP:n ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta ja että EKP:n olisi tuettava yleistä talouspolitiikkaa tavoitteen saavuttamisen edistämiseksi, ja panee merkille myös Euroopan järjestelmäriskikomitean EKP:n alaisuudessa tekemän työn rahoitusvakauden turvaamiseksi;

Johdanto

1.  pitää myönteisenä, että EKP on toistaiseksi onnistunut huomattavan hyvin säilyttämään YKHI-inflaation lähellä kahta prosenttia useista makrotalouden häiriöistä ja raaka-ainehintojen heilahteluista huolimatta samalla, kun BKT:n kasvu on keskimäärin ollut hidasta unionissa;

2.  tuo julki huolensa koronnostojen vaikutuksista talouskasvuun euroalueella; katsoo, että ne voivat estää jo muutenkin hitaan elpymisen euroalueella, etenkin sen heikoimmissa talouksissa;

3.  korostaa, että kuukausitasolla YKHI-inflaatio on yleensä pysytellyt kahden prosentin yläpuolella vuoden 2010 alusta lähtien, mutta rahapolitiikan kannalta ratkaisevia ovat tulevat inflaatio-odotukset, joiden pysyminen matalina on osoitus EKP:n vahvasta uskottavuudesta ja riippumattomuudesta;

4.  painottaa, että yksityinen velkaantuminen sekä luottokuplat ja joissakin tapauksissa julkinen velkaantuminen lisääntyivät ennen rahoituskriisiä kestämättömästi ja että yksityiset velkakuplat aiheuttivat riskejä; katsoo myös, että julkisen velan lisääntyminen johtui tarpeesta pelastaa yksityinen sektori ja etenkin finanssiala;

5.  katsoo, että YKHI-inflaation ohella varallisuushintojen kehitys ja luotonannon kasvu EU:ssa ja jäsenvaltioissa ovat ratkaisevia ilmaisimia talous- ja rahaliiton ja laajemmin tarkasteltuna koko EU:n rahoitusvakauden seurannassa;

6.  panee merkille, että euroalueella julkisen velan suhde BKT:hen on paljon pienempi kuin Yhdysvalloissa tai Japanissa;

7.  uskoo euroalueen talouden vahvuuteen ja euroon merkittävänä kansainvälisenä valuuttana;

8.  palauttaa mieliin, että SEUT-sopimuksen 282 artiklan mukaisesti EKP:n ensisijaisena tavoitteena on hintatason vakaus ja että tämä edistää rahoitusvakautta ja rahoitusmarkkinoiden riittävää likviditeettiä; huomauttaa, että rahoitusjärjestelmän epävakaudesta aiheutuu hintavakauteen kohdistuva vakava riski keskipitkällä aikavälillä, sillä se vaikeuttaa rahapolitiikan välittymismekanismien toimintaa; pitää myönteisenä Euroopan järjestelmäriskikomitean perustamista 1. tammikuuta 2011 EKP:n alaisuuteen; onnittelee EKP:tä siitä, että se on omaksunut ratkaisevan roolin toteuttaessaan hätätoimia markkinoiden vakauden säilyttämiseksi;

9.  korostaa, että SEUT-sopimuksen 127 artiklan 6 kohdassa määrätään, että neuvosto, joka tekee ratkaisunsa yksimielisesti ja Euroopan parlamenttia sekä Euroopan keskuspankkia kuultuaan, voi erityistä lainsäätämisjärjestystä noudattaen annetuilla asetuksilla antaa Euroopan keskuspankille erityistehtäviä, jotka koskevat luottolaitosten sekä muiden rahoituslaitosten kuin vakuutusyritysten toiminnan vakauden valvontaan liittyvää politiikkaa;

10. korostaa, että joukkovelkakirjojen takaisinosto jälkimarkkinoilla on perusteltua, kun tavoitteena on palaaminen tehokkaasti toimivaan rahapolitiikkaan aikana, jolloin markkinoiden tietyt sektorit eivät poikkeuksellisesti toimi asianmukaisesti; toteaa, että likviditeettiä neutraloivat ohjelmat täydentävät näitä takaisinosto-ohjelmia;

11. on hyvin huolestunut finanssialan uuden kuohunnan sitkeydestä EU:ssa ja makrotalouden merkittävän epävakauden jatkumisesta euroalueen talouksien välillä sekä deflaatiopaineista monissa euroalueen jäsenvaltioissa;

12. muistuttaa, että pitkään jatkunut ja alati paheneva taloudellisen lähentymisen puuttuminen on edelleen rakenteellinen ongelma euroalueen yhtenäisen rahapolitiikan kannalta; korostaa, että rahapolitiikan vaikutuksessa on huomattavia eroja euroalueen jäsenvaltioiden välillä; katsoo, että rahapolitiikan vaikutuksen epäsymmetrisyys pahenee entisestään, jos EKP jatkaa koronnostoa, sillä monissa jäsenvaltioissa lainat indeksoidaan useimmiten lyhytaikaisiin korkoihin; on sen vuoksi vakuuttunut siitä, että tarvitaan EU:n yhteistä julkisen talouden ohjausjärjestelmää;

13. pyytää komissiota perustamaan Euroopan luottoluokitussäätiön ja arvioimaan, millaisia etuja ja haittoja olisi luottoluokitusten väliaikaisesta poistamisesta mailta, joissa toteutetaan EU:n ja IMF:n sopeutumisohjelmaa; pitää valitettavana luottoluokitusten nykyistä harvainvaltaa ja pyytää toteuttamaan toimia, joilla lisätään luottoluokituslaitosten välistä kilpailua ja niiden lukumäärää;

14. kehottaa komissiota ryhtymään tarvittaviin toimiin Euroopan valuuttarahaston perustamiseksi ja varmistamaan näin, ettei IMF:n tarvitse tulevaisuudessa puuttua Euroopan luottopolitiikkaan, jolloin jäsenvaltioiden riippuvuus muista kansainvälisistä laitoksista ja markkinoista pienenee;

15. pitää myönteisenä Viron liittymistä euroalueeseen, sillä se on osoitus yhteistä rahaa koskevan hankkeen elinvoimasta;

16. on huolestunut rahapolitiikan yleisestä kehityksestä ja euron ulkoisesta arvosta, kun useimmissa OECD-maissa maksuvalmiutta on parannettu epätavanomaisin keinoin, mistä on ollut huomattavia heijastusvaikutuksia; katsoo, että aiempaa vakaamman kansainvälisen valuuttajärjestelmän kehittäminen edellyttää kansainvälisen koordinoinnin merkittävää tehostamista;

Kriisinhallinta

17. pitää myönteisenä EKP:n määrätietoista ja ennakoivaa asennetta koko kriisin aikana aina vuodesta 2007 lähtien ja etenkin rahoitusmarkkinoiden kuohuessa vuosina 2007, 2008 ja 2010 ja sittemmin kesällä 2011, jolloin eräät merkittävät EU-taloudet ajautuivat vaikeuksiin eivätkä jäsenvaltiot pystyneet tekemään päätöksiä, mikä on johtamassa siihen, että EKP joutuu toimimaan avoimen poliittisesti nykyistä velkakriisiä torjuessaan;

18. katsoo, että rahapolitiikka on osaltaan vastuussa varallisuuskuplien muodostumisesta, kun pidetään mielessä luotonannon kestämätön kasvu kriisiä edeltäneinä vuosina;

19. panee merkille kriisinhallintaa koskevat EKP:n ehdotukset sekä talouden hallinnan että pankkikriisien ratkaisumekanismin osalta;

20. pitää valitettavana kriisinhallintaa koskevan asianmukaisen EU:n talouspoliittisen kehyksen puuttumista sekä komission ja jäsenvaltioiden – etenkin niiden, joissa tarvitaan uudistuksia – epäröintiä kriisinhallinnassa ja kehottaa neuvostoa ja komissiota ehdottamaan pikaisesti kattavia ja kauaskantoisia toimia, jotka ovat tarpeen euron vakauden turvaamiseksi;

21. on hyvin huolissaan jatkuvasta euroalueen valtion joukkovelkakirjamarkkinoihin kohdistuvasta rasituksesta, mikä näkyy korkoerojen kasvuna kahden viimeksi kuluneen vuoden aikana; katsoo, että nykyisen rahoituskriisin synnyttämästä paniikista aiheutuva turvallisuushakuisuus on aiheuttanut valtavia vääristymiä ja synnyttänyt kalliita negatiivisia ulkoisvaikutuksia; pitää myönteisinä EKP:n pyrkimyksiä kaventaa velkapaperiohjelmansa avulla heikossa asemassa olevien jäsenvaltioiden korkoeroja;

22. panee merkille Kreikan valtionvelan uudelleenjärjestelyn EU-tasolla koordinoidun vapaaehtoisen vaihtotarjouksen avulla; katsoo, ettei 21. heinäkuuta 2011 pidetyssä huippukokouksessa sovittu Kreikan velkataakan keventäminen ole palauttanut maan julkisen velan kestävyyttä;

23. panee merkille, että velkavipua puretaan koko ajan yksityisen sektorin joillakin osa‑alueilla ja useimmissa jäsenvaltioissa, mutta ylivelkaantuminen on yhä erittäin yleistä julkisella sektorilla, osittain juuri rahoituskriisin vaikutusten tasoittamiseksi;

24. muistuttaa, että ennen rahoituskriisin puhkeamista euroalueen julkisen velan suhde BKT:hen laski 72 prosentista vuonna 1999 aina 67 prosenttiin vuonna 2007, kun taas kotitalouksien, yritysten ja finanssialan velkaantuminen lisääntyi tuntuvasti samalla ajanjaksolla; huomauttaa erityisesti, että tuolla ajanjaksolla euroalueen kotitalouksien velkaantuminen kasvoi 52 prosentista 70 prosenttiin BKT:stä ja rahoituslaitosten velat lisääntyivät alle 200 prosentista yli 250 prosenttiin BKT:stä; myöntää, että eräät jäsenvaltiot, kuten Kreikka ja Italia, poikkesivat selvästi tästä yleisestä suuntauksesta;

25. toteaa, että EKP:n velkaantuneisuusaste on kohonnut nopeasti, kun sitä mitataan sen omalla pääomalla suhteessa varoihin, vaikka velkaantuneisuusastetta ei voidakaan soveltaa keskuspankkeihin samalla tavalla kuin liikepankkeihin; toteaa kuitenkin, että vuoden 2011 elokuun puoliväliin mennessä EKP:n tase oli jo supistunut noin 10 prosenttia huipputasostaan, joskin se on sittemmin kasvanut nopeasti; huomauttaa, että vaikka muidenkin keskuspankkien taseet ovat paisuneet huomattavasti, EKP:n velkaantuneisuusaste ylittää muiden vastaavien keskuspankkien velkaantuneisuusasteen lukuun ottamatta niitä pankkeja, jotka ovat toteuttaneet kvantitatiivisia kevennysohjelmia, kuten Yhdysvaltojen keskuspankki tai Englannin pankki;

26. huomauttaa ja pitää myönteisenä, ettei EKP:n taseen kasvu ole johtanut inflaatioon; korostaa EKP:n vahvistuvaa roolia euroalueen pankkien keskusvastapuolena, mikä osoittaa välitystoiminnan siirtyneen tilapäisesti pankkien välisiltä markkinoilta eurojärjestelmään ja eurojärjestelmän hallussa olevien, aikanaan erääntyvien euroalueen omaisuuserien lisääntyneen; palauttaa myös mieliin, että likviditeetin tarjoaminen maksukykyisille pankeille ei välttämättä johda rahan tarjonnan lisääntymiseen, ja toteaa, että poikkeustoimenpiteet ovat väliaikaisia; on vakuuttunut siitä, että kaikki nämä seikat yhdessä ulkoisten tekijöiden kanssa ovat vaikuttaneet inflaation pysymiseen jatkuvasti kahden prosentin tasolla;

27. kiinnittää jälleen huomiota siihen huolestuttavaan ilmiöön, että monet euroalueen pankit ovat liian riippuvaisia EKP:n likviditeettitarjonnasta, kun täysin toimivia pankkien välisiä markkinoita ei ole; panee merkille, että kun vuonna 2010 eurojärjestelmässä hyväksyttiin vakuuksina 488 miljardin euron arvosta omaisuusvakuudellisia arvopapereita, eurojärjestelmän luotto-operaatioissa on tiukennettu huomattavasti omaisuusvakuudellisia arvopapereita koskevia kelpoisuusvaatimuksia, minkä pitäisi ajan mittaan johtaa tämän määrän vähentymiseen;

28. korostaa, että eurojärjestelmässä on kieltäydytty ilmoittamasta menetelmää, jolla arvioidaan niiden arvoltaan alentuneiden omaisuuserien "teoreettinen hinta", jotka kelpaavat sen likviditeettioperaatioihin tehostetun luottotuen yhteydessä; tähdentää, että siksi on mahdotonta todentaa, onko EKP hoitanut finanssipoliittisiksi katsottavia tehtäviä; pyytää sen vuoksi EKP:tä ilmoittamaan kaikki kriisin aikana soveltamansa arvonmääritysmenetelmät;

29. korostaa, että koska euroalueella ei ollut asianmukaista kriisinhallintakehystä, EKP joutui ottamaan riskejä, joihin sillä ei ollut valtuuksia;

30. pyytää EKP:tä lisäämään avoimuutta sen hallussa olevien arvopapereiden laadun ja määrän osalta, mukaan luettuina vakuuksina hyväksytyt omaisuusvakuudelliset arvopaperit sekä muut jälkimarkkinakelpoiset ja ei-jälkimarkkinakelpoiset arvopaperit, joita pidetään rahapolitiikan harjoittamista varten, ja arvopaperit, joita ei pidetä rahapolitiikan harjoittamista varten;

31. toteaa, että rahapoliittiset poikkeustoimenpiteet ovat tarpeen, ja panee merkille niiden väliaikaisen luonteen mutta vaatii luopumaan tällaisista ohjelmista asteittain heti, kun rahoitusmarkkinat ovat vakiintuneet ja valtionvelkakriisi on ratkaistu, kunhan laaditaan yhteisön kehys, jotta rahoitusjärjestelmän epävakaus voidaan saada kuriin; vaatii toimenpiteitä, joilla yhdennetään talouden hallintaa;

32. pyytää EKP:tä sisällyttämään velkapaperiohjelman osaksi diskonttokorkomekanismin, jota voidaan mukauttaa, jos useimmat luottoluokituslaitokset alentavat entisestään tietyn arvopaperin luokitusta, ja jonka avulla varmistetaan, ettei EKP:lle jää liikaa riskialttiita omaisuuseriä; katsoo myös, että EKP:n olisi harkittava mahdollisuutta soveltaa menettelytapaa, jonka mukaan vaaditaan vähintään kaksi luottoluokitusta ennen arvopaperin hyväksymistä vakuudeksi, omaisuusvakuudellisten arvopapereiden ohella kaikkiin muihin vakuuksiin, joiden hyväksyminen edellyttää tällä hetkellä vain yhtä luokitusta, ja pyytää EKP:tä kehittämään oman riskinarviointikehyksensä;

33. korostaa, että EKP:lle itselleen aiheutuvien luottoriskien vuoksi on kiinnitettävä huomiota ehtoihin, joita on asetettu TARGET2-selvitysjärjestelmästä hyötyville pankeille ja yleisemmin EKP:n likviditeetin tarjoamiselle; pyytääkin EKP:tä avoimuuden lisäämiseksi antamaan entistä säännöllisemmin julkista tietoa euroalueen keskuspankkien välisistä rahavirroista TARGET2-järjestelmässä mitattuina ja antamaan oikean käsityksen viimeaikaisesta kehityksestä, jotta näitä virtoja ei virheellisesti katsottaisi pysyviksi siirroiksi ylijäämäisen vaihtotaseen maista alijäämäisen vaihtotaseen maihin;

34. on huolissaan useiden järjestelmän kannalta tärkeiden ja vähemmän tärkeiden euroalueen pankkilaitosten pitkistä laina-ajoista ja suurista valuuttaeroista;

35. katsoo, että nykyisessä hätätilanteessa on kiireellisesti määriteltävä ja julkistettava tiukat lisäehdot, jotka liittyvät EKP:n likviditeetin tarjoamiseen, mukaan luettuina vakavaraisuussäännöt, jotka menevät sisäisiä ja ilmoittamattomia sääntöjä pidemmälle, ja aliarvostus, joka liittyy sen jälleenrahoitusoperaatioita varten hyväksyttyihin vakuuksiin;

36. pyytää EKP:tä kartoittamaan, voitaisiinko pakollisia varantovaatimuksia soveltaa korkokannan ohella lisävälineenä, jolla turvataan rahoitusvakaus elpymistä vaarantamatta;

37. panee merkille, että Yhdysvalloissa ja EU:ssa yksi ennen kriisiä ja sen aikana harjoitetun rahapolitiikan seurauksista on ollut sellaisen jyrkän tuottokäyrän ohjaaminen, joka edistää pankkijärjestelmän nopeaa pääomitusta tallettajien ja lyhytaikaisten luottojen tarjoajien avulla;

38. korostaa johdonmukaista ja kurinalaista asennetta, jonka EKP:llä on ollut vuosien ajan talouden hallinnan lujittamiseen Euroopan edun vuoksi;

Talouden ja finanssialan hallinta

39. kehottaa ottamaan rahoitusjärjestelmässä käyttöön makrotason vakauden valvontavälineitä, jotka on yhdistetty aiempaa tiiviimmin osaksi rahapolitiikkaa ja joissa otetaan huomioon euroalueeseen kuuluvien ja sen ulkopuolisten maiden erot; kehottaa kehittämään edelleen yhdennettyä analyysikehystä, jotta voidaan yhteisesti arvioida makrotason vakauden valvonnan ja rahapolitiikan vaikutuksia, sekä Euroopan järjestelmäriskikomitean makrotason vakauden valvontavälineistöä ottaen huomioon kansalliset, oikeudelliset ja muut rahoitusjärjestelmän erityispiirteet;

40. pyytää lisäämään tuntuvasti uuden finanssivalvontarakenteen käytettävissä olevia resursseja, jotta sen vaikuttavuutta voidaan parantaa, ja pyytää lisäksi analysoimaan jatkuvasti tätä vaikuttavuutta vaikutustenarviointien avulla sekä arvioimaan pitkällä aikavälillä mahdollisuutta perustaa yksi ainoa Euroopan finanssivalvontaviranomainen, jonka alaisuudessa toimisivat nykyiset Euroopan valvontaviranomaiset ja Euroopan järjestelmäriskikomitea;

41. korostaa, että tarvitaan – mahdollisesti komission riveistä tulevaa – unionin valtiovarainministeriä Jean-Claude Trichet’n Aachenissa 2. kesäkuuta 2011 tekemän ehdotuksen mukaisesti; katsoo, että tällaisen ehdotuksen demokraattista legitiimiyttä on käsiteltävä asianmukaisesti; huomauttaa tältä osin, että rahaliitossa finanssipolitiikka ei koske pelkästään jäsenvaltioita, vaan sen vaikutukset ulottuvat usein rajojen yli, ja että tämänhetkinen kriisi on tuonut esille täysin hajautetun finanssipolitiikan rajoitukset; katsoo, että unionin valtiovarainministerin olisi oltava demokraattisesti vastuuvelvollinen Euroopan parlamentille; korostaa, että tällainen lisäaskel kohti finanssiunionia yhteisömenetelmän perusteella edellyttää demokraattisen omavastuullisuuden lisäämistä ja mahdollista perussopimusten muuttamista pitkällä aikavälillä, mutta myöntää, että nykyinen kehys mahdollistaa talouden hallinnan lujittamisen lyhyellä aikavälillä;

42. korostaa, että tarvitaan unionin valtionkassaa, jotta EKP:ltä voidaan siirtää pois sen finanssipoliittisiksi katsottavat tehtävät; katsoo, että tällainen unionin valtionkassa voitaisiin perustaa muuttamalla perussopimuksia;

43. pitää myönteisenä, että Euroopan vakausmekanismi (EVM) on saanut oikeuden ostaa valtion joukkovelkakirjalainoja jälkimarkkinoilta, sillä tämä voisi tuoda EKP:lle helpotusta nykytilanteeseen;

44. pahoittelee tässä yhteydessä, että EVM on perustettu perussopimusten ulkopuolella, ja kehottaa siksi komissiota ehdottamaan yhteisön sääntöihin perustuvaa pysyvää kriisinhallintamekanismia (esimerkiksi Euroopan valuuttarahastoa);

45. painottaa, että on aivan välttämätöntä panna talouspolitiikan ohjauspaketin säännökset nopeasti täytäntöön ja soveltaa niitä; vaatii tässä yhteydessä soveltamaan johdonmukaisesti ja tasapainoisesti Euroopan vakaus- ja kasvusopimusta sekä automaattista menettelyä, jossa määrätään seuraamuksia maille, joiden talousarviot ovat alijäämäisiä;

46. odottaa komission esittävän ennen vuoden 2011 loppua kertomuksen eurooppalaisten joukkovelkakirjalainojen tai euroarvopapereiden yhteistä liikkeeseenlaskua yhteisvastuullisesti koskevan järjestelmän perustamisesta sekä tarvittaessa siihen liittyviä lainsäädäntöehdotuksia;

Ulkoinen ulottuvuus

47. kehottaa komissiota tekemään ehdotuksia euroalueen yhtenäisestä edustuksesta SEUT‑sopimuksen 138 artiklan mukaisesti erityisesti IMF:ssä, koska EKP:llä, IMF:llä ja komissiolla on yhteisiä tehtäviä tietyissä jäsenvaltioissa;

Avoimuus ja vastuuvelvollisuus

48. suosittaa, että EKP lisää toimintansa avoimuutta sen legitiimiyden ja ennakoitavuuden parantamiseksi; toistaa jo kauan sitten esittämänsä vaatimuksen siitä, että yhteenvedot EKP:n neuvoston kokousten pöytäkirjoista julkistetaan;

49. kehottaa tilintarkastustuomioistuimen kertomusten mukaisesti lisäämään avoimuutta ja vastuuvelvollisuutta palvelukseen ottamista koskevia menettelyjä sekä palkkojen ja palkkioiden tarkistusta koskevien päätösten dokumentoinnissa;

50. pitää myönteisenä, että EKP on sitoutunut vastuuvelvollisuuteen Euroopan parlamenttiin nähden, ja korostaa, että EKP:n johto ja koko sen henkilökunta ovat toimineet erittäin rakentavasti yhteispäätösmenettelyssä;

51. kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle ja komissiolle, euroryhmälle ja Euroopan keskuspankille.

(1)

EYVL C 138, 4.5.1998, s. 177.

(2)

Hyväksytyt tekstit, P7_TA(2010)0418.


PERUSTELUT

Näitä EKP:n vuosikertomusta 2010 koskevan mietinnön perusteluja kirjoitettaessa Italian ja Espanjan riskipreemiot ovat kohonneet ennätyksellisen korkealle: nyt 11. ja 12. heinäkuuta ne näyttävät lähestyvän tasoa, jolta ei ole enää paluuta, sillä vain EKP:n interventio on rauhoittanut rahoitusmarkkinat ja tuonut tilanteeseen tilapäistä helpotusta.

Niinpä tänään – ja nimenomaan tänään – on erittäin tärkeää muistuttaa, että euron menestystarina on ollut myös Eurooppa-aatteen menestystarina. Vielä vuonna 1989 muuri jakoi Euroopan kahteen vastakkaiseen leiriin. Tänään euroa käytetään 17 maassa, joiden taustat ovat hyvin erilaiset: Irlanti, Kypros ja Malta ovat olleet osa brittiläistä imperiumia, kun taas Slovakia, Slovenia ja Viro ovat entisiä kommunistimaita ja Itävalta ja Suomi puolueettomia maita, ja Espanjassa, Kreikassa ja Portugalissa on ollut jopa sotilasdiktatuuri. Jos euro pystyy kääntämään tämän kriittisen tilanteen edukseen, saattaa olla, että oven takana on pian kolkuttamassa muitakin Euroopan maita. Vaikka viimeaikaisista jännitteistä voikin saada päinvastaisen kuvan, euro on vuodesta 2008 ollut "vakauden saareke globaalin finanssikriisin myrskyisällä merellä", kuten brittiläinen talousasiantuntija David Marsh äskettäin totesi.

Juuri nyt jännitteiden lisääntyessä Eurooppa-hankkeessa yhteiseen rahaan kiteytyy se, että on tärkeää muistaa, että euro on ainakin 10 ensimmäisen vuotensa aikana ollut kiistaton menestystarina: 1) Ilman euroa globaali finanssikriisi olisi ollut paljon pahempi kaikissa Euroopan maissa – tarvitsee vain pitää mielessä ennen niin vahvan punnan arvon jatkuva aleneminen vuodesta 2008 alkaen ja siihen liittyvä inflaatio. 2) Ilman euroa Pohjois-Euroopan maat eivät olisi elpyneet niin nopeasti kuin ne ovat elpyneet vuodesta 2009 vientivetoisen mallinsa kautta. Jos Saksan markka olisi vielä olemassa, se olisi itse asiassa niin vahva suhteessa dollariin ja muihin valuuttoihin, että tämä haittaisi sen omaa kasvua. 3) Ilman euroa joissakin Euroopan maissa – etenkin niissä, joiden finanssipolitiikka on ollut holtitonta ja joissa ei juurikaan ole pyritty parantamaan kilpailukykyä – olisi ehkä voitu kokea talletuspako. Tästä aiheutuvasta moraalisesta ja taloudellisesta romahduksesta olisi ollut hirvittäviä seurauksia kaikille asianomaisille maille.

Ilman muuta tämänhetkinen tilanne on osittain euron syytä: elleivät joidenkin reunamaiden reaalikorot olisi olleet negatiiviset yhteisen rahan alkuvuosina, varallisuushintakuplat eivät olisi muodostuneet niissä niin suuriksi. Jos tutkijat ovat nykyisin jostakin yksimielisiä, niin siitä, että ilman euroa tämänhetkinen finanssikriisi olisi ollut Euroopassa paljon pahempi. Yhteinen näkemys on sekin, että ilman euroa sisämarkkinat ja ihmisten vapaa liikkuvuus, jotka ovat EU:n suurimpia saavutuksia, olisivat luultavasti olleet tuhoon tuomittuja.

Siitäkin huolimatta rahoitusmarkkinoiden jatkuva myllerrys on nyt viemässä euroaluetta hajoamispisteeseen. Pankkitukea on tarvittu yhdessä jos toisessakin maassa, ja velkakriisi uhkaa nyt levitä yhä suurempiin maihin – Espanja ja Italiakaan eivät ole siltä suojassa.

Euro ei ole epäonnistunut tehtävässään varmistaa kevyt lasku suuresta pankkikriisistä, euro ei ole epäonnistunut ankkurointitehtävässään inflaatiota vastaan, sillä EKP on onnistunut tässä takuuvarmasti, eikä euro ole myöskään epäonnistunut sisämarkkinoita syventävänä yhdentymismekanismina, mistä on osoituksena maiden välisen kauppavaihdon kasvu euron käyttöönoton jälkeen.

Jokin on kuitenkin selvästi mennyt pieleen. Ja ongelmana on kiistatta euroalueen hallinto. Talousteorioissa on opetettu, että yhteisen rahan elinkelpoisuus perustuu sen kykyyn lievittää makrotalouden suuren epävakauden vaikutusta. Ongelmana on ollut myös euroalueen sisäinen kuri ja erityisesti vakaus- ja kasvusopimuksen noudattaminen, sillä sopimusta on vuodesta 1999 lähtien rikottu kymmeniä kertoja monissa maissa, myös Saksassa ja Ranskassa, eikä tästä ole koskaan langetettu sakkoja. Avustamiskieltolauseketta, joka estää EKP:tä ostamasta valtionvelkaa, on niin ikään tulkittu puolivillaisesti. Kaiken tämän vuoksi euroalue on joutunut alttiiksi keinotteluyrityksille, jotka kohdistuvat tehokkuudeltaan ja kilpailukyvyltään heikompien maiden valtionvelkaan. Keinottelulta ei vältytä vastaisuudessakaan, ellei euroalueen talouden hallintaa saada toimimaan. Ilman rahoitusvakautta euroalueen reunamaiden uudistukset ovat mahdottomia ja tehottomia.

Unionin toimielimet ovat toistaiseksi pyöritelleet asiaa kuin kuumaa perunaa voittaakseen aikaa ennen talouden elpymistä, joka voi vahvistaa pankkien taseita, ja toivoneet, että Keski- ja Pohjois-Euroopassa kuuden vuosineljänneksen ajan jatkunut talouskasvu saavuttaisi lopulta euroalueen reunamaat. Tällainen strategia saattaa toimia, mutta siinä on riskinsä. Keinottelu voi viedä strategialta terän ja johtaa euron kuilun partaalle. On kenties aika kyseenalaistaa virallinen kanta, jonka mukaan Kreikalla ei ole maksukykyongelmaa, sillä tämä teesi käy päivä päivältä kestämättömämmäksi: se ei suinkaan hillitse keinottelua vaan ruokkii epävarmuutta muiden maiden sopeutumisohjelmia kohtaan.

EKP käynnisti toukokuussa 2010 velkapaperiohjelman ja otti itselleen melkeinpä finanssipoliittiseksi katsottavia tehtäviä, joilla on jouduttu paikkaamaan unionin yhteisen finanssipolitiikan puutetta. Tällaista strategiaa ei kuitenkaan voida soveltaa loputtomiin, ja se pönkittää niiden asemaa, jotka asettavat kyseenalaiseksi EKP:n riippumattomuuden, joka on yksi yhteisen rahan euron peruspilareista, ja samalla sen keskeisten päätösten avoimuuden. Sen vuoksi mietinnössä pyydetään EKP:n neuvoston pöytäkirjojen julkistamista, joka saattaa vähentää näkemyserojen vaikutusta tiedotusvälineisiin. Pöytäkirjojen julkistamatta jättämistä voidaan pitää merkkinä Euroopan yhdentymisen heikkoudesta, sillä välttämätön henkilökohtainen vastuuvelvollisuus tulkitaan näin edelleen mahdolliseksi jäsenvaltioiden keskinäiseksi kiistakapulaksi.

Euron takia jotkin reunamaat, joissa on perinteisesti alennettu rahan arvoa kilpailukyvyn palauttamiseksi, on pakotettu toteuttamaan ankaria säästötoimia kriisin ratkaisemiseksi. Tämä on kuitenkin oikea ratkaisu, sillä euron on pakko säilyä vakaana valuuttana eikä EU saa ajautua jatkuvaan inflaatioon tai liialliseen taloudelliseen uusjakoon.

Talous- ja rahaliitossa on pidettävä inflaatio kurissa ja suojeltava rahan ostovoimaa. Samalla on torjuttava moraalikatoa, joka voi peittää alleen uudelleenjaon niiden maiden hyväksi, joiden hallitukset kasvattavat rahaperustaa muita nopeammin sallimalla luottokannan hallitsemattoman kasvun. Uudelleenjako vain pahenee, jos EKP hyväksyy liian usein vakuudeksi jäsenvaltioiden liikkeeseenlaskemat velat ja varsinkin jos se ostaa niitä.

Jotta euro voisi jatkossakin olla toimiva hanke, on välttämätöntä luoda selkeä kehys, jossa voidaan auttaa maksukykyongelmista kärsiviä maita ja samalla tarjota kannustimia finanssipoliittiseen vastuuseen ja jäsenvaltioiden kilpailukyvyn jatkuvaan lähentymiseen. Järjestelmä on koko ajan toiminut ainoastaan reagoimalla markkinakuriin ja järjestämällä tukipaketteja vain, kun maa on ollut pulassa.

On kuitenkin olemassa toinenkin keino: edistetään finanssipolitiikan yhdentymistä siirtämällä tarvittaessa täysivaltaisuutta jäsenvaltioilta EU:lle. Matkassa on toki omat mutkansa, joten on tärkeää pitää mielessä, että on olemassa lyhyellä aikavälillä realistisempi keskitie, jossa voidaan yhdistää markkinakuri ja tarvittava ulkoinen budjettikuri jäsenvaltioissa – keskitie, joka voi toimia mutta jota on pohjustettava erittäin huolellisesti.

Euroalueen nykyisistä epäonnistumisista saadaan arvokasta kokemusta, jotta voidaan estää samojen virheiden toistuminen. Tältä osin ehdotetaan perustettavaksi unionin valtiovarainministeriötä ja unionin valtionkassaa, joka voisi laskea liikkeeseen euro-obligaatioita. Tämä ehdotus voi tosin nähdä päivänvalon vasta, kun on toteutettu kauan kaivattu vakaus- ja kasvusopimuksen uudistus, jonka avulla voidaan parantaa euroalueen jäsenvaltioiden tehottoman budjettipolitiikan valvontaa.

Euro-obligaatiot voivat myös toimia merkittävänä rahoituslähteenä maille, joilla on vain vähän velkaa, ja nostaa tuntuvasti rahoituksen hintaa sääntöjä rikkoville maille punaisten ja sinisten obligaatioiden mallin mukaan. Euro-obligaatiot voivat lisäksi pönkittää euroa maailmanlaajuisena varantovaluuttana, sillä tällöin luotaisiin Euroopan laajuiset velkasitoumusmarkkinat, jotka olisivat viisi kertaa Saksan markkinoita suuremmat ja lähes Pohjois-Amerikan markkinoiden kokoiset.

Euron arkkitehdit rakensivat rahaliiton tietoisina siitä, että yhteinen raha loisi epävakautta talous- ja tuotantorakenteiltaan hyvin erilaisiin maihin. Ehkäpä nämä arkkitehdit ajattelivat, että askeleet kohti suurempaa poliittista unionia otettaisiin sitten, kun niiden tarve on suuri. Tänään – euroalueen velkakriisin räjähdettyä käsiin – niiden aika on lopulta tullut.


VALIOKUNNAN LOPULLISEN ÄÄNESTYKSEN TULOS

Hyväksytty (pvä)

11.10.2011

 

 

 

Lopullisen äänestyksen tulos

+:

–:

0:

35

4

3

Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet jäsenet

Burkhard Balz, Udo Bullmann, Pascal Canfin, Nikolaos Chountis, George Sabin Cutaş, Leonardo Domenici, Diogo Feio, Elisa Ferreira, Ildikó Gáll-Pelcz, Jean-Paul Gauzès, Sven Giegold, Sylvie Goulard, Othmar Karas, Wolf Klinz, Jürgen Klute, Rodi Kratsa-Tsagaropoulou, Werner Langen, Astrid Lulling, Arlene McCarthy, Ivari Padar, Alfredo Pallone, Anni Podimata, Antolín Sánchez Presedo, Olle Schmidt, Edward Scicluna, Peter Simon, Peter Skinner, Theodor Dumitru Stolojan, Ivo Strejček, Kay Swinburne, Marianne Thyssen, Ramon Tremosa i Balcells, Corien Wortmann-Kool

Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet varajäsenet

Elena Băsescu, Pilar del Castillo Vera, Sari Essayah, Vicky Ford, Ashley Fox, Sophia in ‘t Veld, Olle Ludvigsson, Thomas Mann, Sirpa Pietikäinen, Gianni Pittella

Oikeudellinen huomautus - Tietosuojakäytäntö