MIETINTÖ tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla 21. toukokuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY (sovitteludirektiivi) täytäntöönpanosta
27.6.2017 - (2016/2066(INI))
Oikeudellisten asioiden valiokunta
Esittelijä: Kostas Chrysogonos
PERUSTELUT – YHTEENVETO TOSISEIKOISTA JA HAVAINNOISTA
I. Tavoite
Sovitteludirektiivin tavoitteena on parantaa vaihtoehtoisten riidanratkaisumenettelyjen saatavuutta ja edesauttaa riitojen sovinnollista ratkaisua edistämällä sovittelun käyttöä ja varmistamalla, että sovittelu ja tuomioistuinkäsittely ovat tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.
Direktiivin 2008/52/EY 11 artiklan mukaan komissio toimittaa Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle direktiivin soveltamisesta kertomuksen, jossa tarkastellaan sovittelun kehitystä koko Euroopan unionissa ja direktiivin vaikutusta jäsenvaltioissa.
Oikeudellisten asioiden valiokunta katsoo, että komission kertomukseen perustuva täytäntöönpanokertomus tarjoaisi oikea-aikaisen tilaisuuden arvioida, millaisia vaikutuksia sovitteludirektiivillä, sellaisena kuin jäsenvaltiot ovat sen panneet täytäntöön, on sen voimaantulosta alkaen ollut kansalaisiin ja yrityksiin, ja antaa konkreettisia suosituksia.
II. Tietolähteet
Tämä valiokunta-aloitteinen mietintö sovitteludirektiivin 2008/52/EY täytäntöönpanosta perustuu eri lähteistä kerättyihin tietoihin. Näitä lähteitä ovat muun muassa seuraavat:
Politiikkayksikkö C:n vuoden 2016 selvityskokoelma, joka laadittiin oikeudellisten asioiden valiokunnan sovitteludirektiivin täytäntöönpanosta 29. marraskuuta 2016 pitämän seminaarin yhteydessä.
Euroopan parlamentin tutkimuspalvelun vuonna 2016 tekemä Euroopan tason täytäntöönpanon arviointi sovitteludirektiivin täytäntöönpanosta ja sen soveltamisesta jäsenvaltioissa vuodesta 2008 lähtien.
Komission vuonna 2016 laatima kertomus Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY soveltamisesta.
Komission vuonna 2013 teettämä sovitteludirektiivin täytäntöönpanoa käsittelevä tutkimus, jota päivitettiin vuonna 2016[1].
III. Tärkeimmät havainnot
Edellä mainittujen tietolähteiden perusteella voidaan todeta seuraavaa:
• Lähes kaikki jäsenvaltiot ovat ulottaneet direktiivin vaatimukset kansallisiin tapauksiin[2].
• Jotkut jäsenvaltioista sallivat sovittelun siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, perhe- ja palvelussuhdelainsäädännön alaiset asiat mukaan lukien, ilman että vero- tai tulliasiat ja hallinto-oikeudelliset asiat sekä valtion vastuu teoista ja laiminlyönneistä, jotka on tehty julkista valtaa käytettäessä, suljetaan nimenomaisesti soveltamisalan ulkopuolelle[3].
• Kaikissa jäsenvaltioissa tuomioistuimet voivat kehottaa asianosaisia käyttämään sovittelua, ja 15 jäsenvaltiossa[4] tuomioistuimet voivat kehottaa asianosaisia osallistumaan sovittelua koskeviin tiedotustilaisuuksiin.
• Alle puolet jäsenvaltioista on sisällyttänyt kansalliseen lainsäädäntöönsä velvollisuuden levittää sovittelua koskevaa tietoa[5].
• Sitovia laadunvalvontakeinoja on otettu käyttöön 18 jäsenvaltiossa[6].
• 19 jäsenvaltiossa[7] menettelysääntöjen kehittäminen ja noudattaminen on lakisääteistä.
• Sovittelijoiden koulutusta edistetään tai säännellään 17 jäsenvaltion[8] kansallisessa lainsäädännössä.
IV. Sovittelun ja tuomioistuinkäsittelyn tasapainoinen keskinäinen suhde
Oikeussuojan saatavuuden periaate on perustavan tärkeä ja saatavuuden parantaminen on yksi tärkeimmistä EU:n politiikan tavoitteista siviilioikeudellisen yhteistyön alalla. Oikeussuojan saatavuuden helpottamiseksi Eurooppa-neuvosto kehotti Tampereella 15. ja 16. lokakuuta 1999 pidetyssä kokouksessaan jäsenvaltioita kehittämään vaihtoehtoisia, tuomioistuinten ulkopuolisia riidanratkaisumenettelyjä. Tehokkaat ja toimivat oikeusjärjestelmät ovat perustavan tärkeitä sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan, taloudellisen vakauden, investointien ja kilpailukyvyn kannalta. Ne lisäävät luottamusta kaupallisiin toimiin, helpottavat riita-asioiden ratkaisua ja auttavat varmistamaan, että on olemassa kaupalliseen toimintaan kannustava riittävä luottamus.
Kasvua oikeudesta -suunnitelman ja Eurooppa 2020 -strategian mukaisesti sovittelua voidaan pitää keinona parantaa oikeusjärjestelmien tehokkuutta ja vähentää pitkien ja kalliiden oikeudenkäyntien kansalaisille ja yrityksille aiheuttamia esteitä. Sovittelu voi näin ollen osaltaan lisätä talouskasvua. Sovittelu voi myös edistää osapuolten hyvien suhteiden säilymistä, sillä sovittelussa ei ole voittajia tai häviäjiä kuten oikeudenkäynneissä, mikä on erittäin tärkeää esimerkiksi perheoikeutta koskevissa tapauksissa.
Esittelijä katsoo, että vaikka pakollinen sovittelu edistäisi sovittelun käyttöä tuomioistuinkäsittelylle vaihtoehtoisena riidanratkaisumenettelynä, se olisi ristiriidassa sovittelun vapaaehtoisuuden kanssa ja perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, jonka mukaan jokaisella on oltava käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Kuten tuomioistuimen tuomio asiassa Alassini[9] osoittaa, vaikka tiettyjen riitojen tuomioistuimen ulkopuolinen riidanratkaisumenettely ei olisi itsessään ongelmallinen, tarvittaisiin joukko suojatoimenpiteitä sen varmistamiseksi, ettei tehokas oikeussuoja vaarannu, mukaan lukien tuomioistuimen ulkopuolisella riidanratkaisulla aikaansaadun päätöksen ei-sitova luonne, tällaisten menettelyjen nopea ja edullinen loppuunsaattaminen sekä turvaamistoimien määräämisen mahdollisuus poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa tilanteen kiireellisyys niitä edellyttää. Sovitteludirektiivin 5 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivi ei vaikuta sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamiseen, jonka mukaan sovittelun käyttö on pakollista tai sovitteluun liittyy erilaisia kannustimia tai seuraamuksia joko ennen oikeudenkäyntiä tai sen aikana, edellyttäen, että tällainen lainsäädäntö ei estä riidan osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Esittelijä katsoo, että sovittelumenettelyihin on sisällytettävä riittävät suojatoimenpiteet sen estämiseksi, että heikommat osapuolet, kuten kuluttajat ja edustuksettomat asianosaiset, jäävät ilman oikeutta saada asia ratkaistua riippumattomassa tuomioistuimessa, tai että he kokevat, että tällaista mahdollisuutta ei ole. Näin ollen on erittäin tärkeää, että sovittelua suosittelevat, edellyttävät ja sen toteuttamiseen osallistuvat osapuolet varmistavat, että heikommat osapuolet eivät sovi riita-asiaa ilman, että he ymmärtävät oikeutensa, ja että vahvemmat osapuolet eivät käytä nopeita riidanratkaisumenettelyjä, sovittelu mukaan lukien, oikeudellisten velvoitteiden välttämiseen tai oikeudellisen asemansa asiattomaan parantamiseen suhteessa muihin osapuoliin.
- [1] http://bookshop.europa.eu/is-bin/INTERSHOP.enfinity/WFS/EU-Bookshop-Site/en_GB/-
/EUR/ViewPublication-Start?PublicationKey=DS0216335. - [2] Vain kolme jäsenvaltiota – Irlanti, Alankomaat ja Yhdistynyt kuningaskunta – on saattanut direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään niin, että sitä sovelletaan ainoastaan rajatylittäviin tapauksiin.
- [3] AT, CZ, EE, EL, ES, IE, PT, SI, SK ja UK.
- [4] CY, CZ, ES, DE, FR, HU, IT, LT, PL, PT, RO ja SK.
- [5] AT, BG, CY, EL, ES, HU, IT, LT, LV, PL, PT, RO, SI ja SK.
- [6] AT, BE, BG, CY, CZ, DE, EE, EL, ES, HU, IT, LT, LV, PL, PT, RO, SI ja SK.
- [7] AT, BE, BG, CY, EL, ES, FI, FR, IE, IT, LT, LV, MT, PL, PT, RO, SE, SI ja SK.
- [8] AT, BE, BG, CY, EL, ES, FI, HR, HU, IT, LT, LV, RO, SE, SI, SK ja UK.
- [9] Unionin tuomioistuin, C–317/08, C–318/08, C–319/08 ja C–320/08 (kappale 2), ECLI:EU:C:2010:146.
EUROOPAN PARLAMENTIN PÄÄTÖSLAUSELMAESITYS
tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla 21. toukokuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY (sovitteludirektiivi) täytäntöönpanosta (2016/2066(INI))
Euroopan parlamentti, joka
– ottaa huomioon tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla 21. toukokuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY (sovitteludirektiivi)[1],
– ottaa huomioon komission kertomuksen Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY soveltamisesta (COM(2016)0542),
– ottaa huomioon sisäasioiden pääosaston selvityskokoelman ”The implementation of the Mediation Directive – 29 November 2016”[2],
– ottaa huomioon komission vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen ”Study for an evaluation and implementation of Directive 2008/52/EC – the ”Mediation Directive””[3],
– ottaa huomioon sisäasioiden pääosaston tutkimuksen ”Rebooting the Mediation Directive: Assessing the limited impact of its implementation and proposing measures to increase the number of mediations in the EU”[4],
– ottaa huomioon Euroopan parlamentin tutkimuspalvelun (EPRS) vaikutusten jälkiarvioinnin yksikön tekemän Euroopan tason täytäntöönpanon arvioinnin sovitteludirektiivistä[5],
– ottaa huomioon sisäasioiden pääosaston tutkimuksen ”Quantifying the cost of not using mediation – a data analysis”[6],
– ottaa huomioon Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 67 artiklan ja 81 artiklan 2 kohdan g alakohdan,
– ottaa huomioon työjärjestyksen 52 artiklan sekä valiokunta-aloitteisten mietintöjen laatimista koskevasta lupamenettelystä 12. joulukuuta 2002 tehdyn puheenjohtajakokouksen päätöksen 1 artiklan 1 kohdan e alakohdan ja liitteen 3,
– ottaa huomioon oikeudellisten asioiden valiokunnan mietinnön (A8-0238/2017),
A. ottaa huomioon, että direktiivi 2008/52/EY on ollut erittäin tärkeä virstanpylväs sovittelumenettelyjen käyttöönoton ja käyttämisen kannalta Euroopan unionissa; ottaa huomioon, että sen täytäntöönpano on kuitenkin vaihdellut huomattavasti eri jäsenvaltioiden välillä sen mukaan, oliko jäsenvaltiossa jo ennen direktiivin antamista käytössä kansallinen sovittelujärjestelmä vai ei, sillä osa jäsenvaltioista on pannut direktiivin säännökset täytäntöön melko kirjaimellisesti, osassa jäsenvaltioista direktiivin saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä aiheutti huomattavia muutoksia olemassa olevaan sovitteluympäristöön (kuten Italiassa, jossa käytetään sovittelua kuusi kertaa enemmän kuin muualla Euroopassa) ja osa jäsenvaltioista katsoi, että niiden nykyinen lainsäädäntö jo vastasi sovitteludirektiiviä;
B. ottaa huomioon, että useimmat jäsenvaltiot ovat ulottaneet niiden toimenpiteiden soveltamisen, joilla ne ovat saattaneet direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään, rajatylittävistä riita-asioista myös kansallisiin tapauksiin – vain kolme jäsenvaltiota on saattanut direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään niin, että sitä sovelletaan ainoastaan rajatylittäviin tapauksiin[7] – ja että tällä soveltamisalan laajentamisella on ollut erittäin myönteinen vaikutus jäsenvaltioiden lainsäädäntöön ja asianomaisiin riitatapaustyyppeihin;
C. ottaa huomioon, että direktiivin saattamisessa osaksi kansallista lainsäädäntöä ilmenneet ongelmat heijastavat suurelta osin eroavaisuuksia kansallisten oikeusjärjestelmien oikeuskulttuureissa; ottaa huomioon, että oikeusalan ammattilaisten eurooppalaisissa verkostoissa on ensin unionin direktiivin antamisen yhteydessä ja sen jälkeen saatettaessa direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöä toistuvasti esitetty, että olisi ensisijaisesti pyrittävä muuttamaan ajattelutapaa kehittämällä sovinnolliseen riidanratkaisuun perustuvaa sovittelukulttuuria;
D. ottaa huomioon, että sovitteludirektiivin täytäntöönpano on tuonut EU:lle lisäarvoa lisäämällä kansallisten lainsäätäjien tietoisuutta sovittelun eduista ja lisäämällä jäsenvaltioiden prosessioikeuden ja erilaisten käytäntöjen yhdenmukaisuutta;
E. ottaa huomioon, että sovittelu tuomioistuinten ulkopuolisena vaihtoehtoisena, vapaaehtoisena ja luottamuksellisena riidanratkaisumenettelynä voi tietyissä tapauksissa olla hyödyllinen väline ylikuormitettujen tuomioistuinjärjestelmien tilanteen helpottamiseksi sillä edellytyksellä, että tarvittavia suojatoimenpiteitä noudatetaan, koska se antaa luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille mahdollisuuden ratkaista riita-asioita tuomioistuinten ulkopuolella nopeasti ja edullisesti – pitäen mielessä, että oikeudenkäyntien liiallinen kesto rikkoo perusoikeuskirjaa – edistäen samalla oikeussuojan saatavuuden tehokkaampaa turvaamista ja edesauttaen talouskasvua;
F. ottaa huomioon, että sovitteludirektiivin 1 artiklassa esitettyjä tavoitteita, jotka koskevat sovittelun käytön edistämistä ja sen varmistamista, että sovittelu ja tuomioistuinkäsittely ovat tasapainoisessa suhteessa toisiinsa, ei selvästikään ole saavutettu, sillä sovittelua käytetään keskimäärin alle yhdessä prosentissa oikeudenkäynneistä suurimmassa osassa jäsenvaltioita[8];
G. ottaa huomioon, että sovitteludirektiivillä ei ole saatu aikaan varsinaista unionin vaihtoehtoisten riidanratkaisumenettelyjen järjestelmää lukuun ottamatta erityisiä säännöksiä, jotka koskevat sovittelumenettelyn aikana tapahtuvaa oikeudenkäyntien määrä- tai vanhentumisaikojen umpeutumista ja sovittelijoiden ja sovittelumenettelyyn osallistuvien henkilöiden luottamuksellisuutta koskevia velvoitteita;
Tärkeimmät päätelmät
1. panee tyytyväisenä merkille, että monissa jäsenvaltioissa sovittelujärjestelmiä on muutettu ja tarkistettu viime aikoina ja että sovellettavaa lainsäädäntöä aiotaan joissakin jäsenvaltioissa tarkistaa[9];
2. pitää valitettavana, että kolme jäsenvaltiota on saattanut direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöä niin, että sitä sovelletaan ainoastaan rajatylittäviin tapauksiin, ja panee merkille kansallisten sovittelujärjestelmien käytännön toimintaa koskevat tietyt vaikeudet, jotka liittyvät lähinnä vastakkainasettelua luovaan perinteeseen ja siihen, että jäsenvaltioista puuttuu sovittelukulttuuri, että suurimmassa osassa jäsenvaltioita sovittelun tuntemus on riittämätöntä, että tiedot siitä, miten rajatylittävissä tapauksissa toimitaan, ovat riittämättömät ja että sovittelijoiden laadunvalvontakeinojen toimivuudessa on ongelmia[10];
3. korostaa, että kaikissa jäsenvaltioissa tuomioistuimet voivat kehottaa asianosaisia käyttämään sovittelua tai ainakin osallistumaan sovittelua koskeviin tiedotustilaisuuksiin; toteaa, että muutamassa jäsenvaltiossa tällaisiin tiedotustilaisuuksiin osallistuminen on pakollista, jos tuomari tekee asiassa aloitteen[11] tai jos laki sitä edellyttää tietyissä riita-asioissa, kuten perheoikeudellisissa asioissa[12]; toteaa lisäksi, että jotkut jäsenvaltiot edellyttävät, että asianajajat kertovat asiakkailleen mahdollisuudesta käyttää sovittelua tai että tuomioistuimelle osoitettavissa hakemuksissa vahvistetaan, onko sovittelua yritetty tai onko olemassa syitä, jotka estäisivät sovitteluyritykset; toteaa kuitenkin, että sovitteludirektiivin 8 artiklassa varmistetaan, että sovitteluun käytetty aika ei estä sovittelun valinneita osapuolia panemasta myöhemmin vireille oikeudenkäyntiä; korostaa, että jäsenvaltiot eivät näytä ottaneen esille mitään erityistä kysymystä tämän kohdan suhteen;
4. toteaa lisäksi, että monet jäsenvaltiot liittävät sovittelun käyttöön taloudellisia kannustimia, joita tarjotaan maksujen alentamisen tai oikeusavun muodossa, tai seuraamuksia, mikäli osapuolet kieltäytyvät perusteettomasti harkitsemasta sovittelua; toteaa, että näissä maissa aikaansaadut tulokset osoittavat, että sovittelulla voidaan ratkaista riitoja kustannustehokkaasti ja nopeasti ilman oikeudenkäyntiä osapuolten tarpeisiin mukautettujen menettelyjen avulla;
5. pitää menettelysääntöjen hyväksymistä tärkeänä työkaluna, jolla sovittelun laatu voidaan varmistaa; panee merkille, että eurooppalaiset menettelysäännöt sovittelijoille ovat tässä yhteydessä keskeiset, koska joko sidosryhmät soveltavat niitä suoraan tai kansalliset tai alakohtaiset menettelysäännöt perustuvat niihin; panee lisäksi merkille, että useimmissa jäsenvaltioissa sovittelijoiden on läpäistävä pakollinen akkreditointimenettely ja/tai sovittelijoista pidetään rekisteriä;
6. pitää valitettavana, että sovittelusta on hyvin vaikeaa saada kattavia tilastotietoja esimerkiksi soviteltujen tapausten lukumääristä, sovittelumenettelyjen keskimääräisestä kestosta ja onnistumisasteesta; panee merkille, että luotettavan tietokannan puuttuessa on hyvin vaikeaa edistää sovittelun käyttöä ja lisätä yleistä luottamusta siihen; korostaa kuitenkin Euroopan oikeudellisen verkoston kasvavaa roolia unionin siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, sillä se parantaa sovitteludirektiivin soveltamista koskevien kansallisten tietojen keruuta;
7. panee tyytyväisenä merkille sovittelun tärkeyden erityisesti perheoikeudellisissa tapauksissa (eritoten oikeusprosesseissa, jotka koskevat lasten huoltajuutta, tapaamisoikeuksia ja lapsikaappaustapauksia), joissa sen avulla voidaan luoda rakentava keskusteluilmapiiri ja varmistaa vanhempien väliset vilpittömät menettelyt; toteaa lisäksi, että sovinnolliset ratkaisut ovat todennäköisesti pitkäkestoisia ja lapsen parhaan edun mukaisia, sillä niillä voidaan sopia lapsen pääasiallisen asuinpaikan lisäksi myös vierailujärjestelyistä ja elatuksesta; korostaa tässä yhteydessä Euroopan oikeudellisen verkoston tärkeää roolia siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa ja sen laatimia suosituksia, joiden tarkoituksena on lisätä perhesovittelun käyttöä rajatylittävissä asioissa, erityisesti lapsikaappaustapauksissa;
8. korostaa, että on tärkeää, että Euroopan oikeusportaaliin kehitetään erillinen rajatylittävää sovittelua perheasioissa käsittelevä osio, jota ylläpidetään ja jossa kerrotaan kansallisista sovittelujärjestelmistä;
9. panee tyytyväisenä merkille, että komissio osarahoittaa erilaisia hankkeita, joilla pyritään edistämään sovittelua ja parantamaan tuomarien ja oikeusalan toimijoiden koulutusta jäsenvaltioissa;
10. korostaa, että sovittelun vapaaehtoisuuteen perustuvasta luonteesta huolimatta on toteutettava lisätoimia, joilla varmistetaan sovittelusopimusten täytäntöönpano nopeasti ja edullisesti perusoikeuksia ja unionin ja jäsenvaltioiden lainsäädäntöä täysimääräisesti kunnioittaen; palauttaa tässä yhteydessä mieliin, että julkisen viranomaisen on yleensä vahvistettava osapuolten jäsenvaltiossa aikaansaaman sopimuksen kansallinen täytäntöönpanokelpoisuus, mistä aiheutuu lisäkustannuksia, mikä on aikaa vievää sovitteluun osallistuville ja mikä voi näin ollen vaikuttaa kielteisesti ulkomaisiin sovitteluratkaisuihin erityisesti pienimuotoisten riita-asioiden tapauksessa;
Suositukset
11. kehottaa jäsenvaltioita tehostamaan toimiaan, joilla kannustetaan sovittelun käyttöön siviili- ja kauppaoikeuden alaan kuuluvissa riita-asioissa, esimerkiksi asianmukaisilla tiedotuskampanjoilla tarjoamalla kansalaisille ja oikeushenkilöille asianmukaista ja kattavaa tietoa menettelyn päälinjoista ja sen ajan- ja rahansäästöön liittyvistä eduista, ja varmistamaan tätä tarkoitusta varten, että oikeusalan ammattilaiset tehostavat yhteistyötään; korostaa tässä yhteydessä, että on tarpeen vaihtaa parhaita käytäntöjä kansallisten lainkäyttöalueiden välillä, mikä asianmukaisilla unionin tason toimenpiteillä tuettuna auttaa lisäämään tietoisuutta sovittelun hyödyllisyydestä;
12. pyytää komissiota arvioimaan, onko tarpeen kehittää sovittelupalveluiden tarjoamista koskevat unionin laajuiset laatuvaatimukset erityisesti yhdenmukaisuuden varmistavilla vähimmäisvaatimuksilla siten, että samalla otetaan huomioon perusoikeus oikeussuojan saantiin ja sovittelukulttuurien paikalliset eroavuudet, keinona edistää entisestään sovittelun käyttöä;
13. pyytää komissiota lisäksi arvioimaan, olisiko jäsenvaltioiden perustettava sovittelutapauksia varten kansalliset rekisterit ja ylläpidettävä niitä; toteaa, että komissio saisi niistä tietoa ja kansalliset sovittelijat voisivat niiden avulla hyödyntää Euroopan laajuisia parhaita käytäntöjä; korostaa, että tällaisia rekistereitä mahdollisesti perustettaessa on noudatettava tinkimättä yleistä tietosuoja-asetusta (asetus (EU) 2016/679)[13];
14. pyytää komissiota tekemään yksityiskohtaisen tutkimuksen ulkomaisten sovittelusopimusten vapaan liikkuvuuden esteistä unionissa ja erilaisista vaihtoehdoista edistää sovittelun käyttämistä luotettavana, edullisena ja tehokkaana tapana ratkaista kansalliset ja rajatylittävät riitatapaukset unionissa ottaen huomioon oikeusvaltioperiaatteen ja kansainvälisen kehityksen tällä alalla;
15. pyytää komissiota säännöksiä tarkistaessaan etsimään ratkaisuja, joilla sovittelun käyttöä voidaan lisätä laajentamalla soveltamisala kattamaan mahdollisuuksien mukaan myös muut siviili- ja hallinto-oikeudelliset asiat; korostaa kuitenkin, että on kiinnitettävä erityistä huomiota vaikutuksiin, joita sovittelulla voi olla tiettyihin sosiaalisiin asioihin, kuten perheoikeuteen; suosittaa tässä yhteydessä, että komissio ja jäsenvaltiot soveltavat ja ottavat käyttöön sovittelumenettelyissä asianmukaiset suojatoimenpiteet heikommille osapuolille aiheutuvien riskien rajoittamiseksi ja suojatakseen heidät siltä, että vahvemmat osapuolet käyttävät väärin menettelyä tai asemaansa, ja tarjoavat asiaankuuluvat ja kattavat tilastotiedot; korostaa, että on myös tärkeätä varmistaa, että kustannuksiin sovelletaan oikeudenmukaisia kriteerejä erityisesti sen vuoksi, että turvataan heikommassa asemassa olevien ryhmien edut; toteaa kuitenkin, että sovittelu saattaa menettää houkuttavuuttaan ja lisäarvoaan, jos osapuolille määrätään liian tiukkoja vaatimuksia.
16. kehottaa puhemiestä välittämään tämän päätöslauselman neuvostolle ja komissiolle sekä jäsenvaltioiden hallituksille ja parlamenteille.
- [1] EUVL L 136, 24.5.2008, s. 3.
- [2] PE 571.395.
- [3] http://bookshop.europa.eu/fi/study-for-an-evaluation-and-implementation-of-directive-2008-52-ec-the-mediation-directive--pbDS0114825/
- [4] PE 493.042.
- [5] PE 593.789.
- [6] PE 453.180.
- [7] Katso komission kertomus Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY soveltamisesta (COM(2016)0542), s. 5.
- [8] PE 571.395, s. 25.
- [9] Kroatia, Viro, Kreikka, Unkari, Irlanti, Italia, Liettua, Alankomaat, Puola, Portugali, Slovakia ja Espanja.
- [10] Katso komission kertomus Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/52/EY soveltamisesta (COM(2016)0542), s. 4.
- [11] Esimerkiksi Tšekin tasavalta.
- [12] Esimerkiksi Liettua, Luxemburg, Englanti ja Wales.
- [13] EUVL L 119, 4.5.2016, s. 1.
TIEDOT HYVÄKSYMISESTÄASIASTA VASTAAVASSA VALIOKUNNASSA
|
Hyväksytty (pvä) |
20.6.2017 |
|
|
|
|
|
Lopullisen äänestyksen tulos |
+: –: 0: |
21 0 2 |
|||
|
Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet jäsenet |
Max Andersson, Joëlle Bergeron, Mady Delvaux, Rosa Estaràs Ferragut, Laura Ferrara, Lidia Joanna Geringer de Oedenberg, Mary Honeyball, Sylvia-Yvonne Kaufmann, António Marinho e Pinto, Emil Radev, Julia Reda, Evelyn Regner, Pavel Svoboda, József Szájer, Axel Voss |
||||
|
Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet varajäsenet |
Daniel Buda, Angel Dzhambazki, Angelika Niebler, Jens Rohde, Virginie Rozière, Tiemo Wölken, Kosma Złotowski |
||||
|
Lopullisessa äänestyksessä läsnä olleet sijaiset (200 art. 2 kohta) |
Gerolf Annemans, Mylène Troszczynski |
||||
LOPULLINEN ÄÄNESTYS NIMENHUUTOÄÄNESTYKSENÄASIASTA VASTAAVASSA VALIOKUNNASSA
|
21 |
+ |
|
|
PPE S&D ECR ALDE VERTS/ALE EFDD |
Daniel Buda, Rosa Estaràs Ferragut, Angelika Niebler, Emil Radev, Pavel Svoboda, József Szájer, Axel Voss Mady Delvaux, Lidia Joanna Geringer de Oedenberg, Mary Honeyball, Sylvia-Yvonne Kaufmann, Evelyn Regner, Tiemo Wölken Angel Dzhambazki, Kosma Zlotowski António Marinho e Pinto, Jens Rohde Max Andersson, Julia Reda Joëlle Bergeron, Laura Ferrara |
|
|
0 |
- |
|
|
|
|
|
|
2 |
0 |
|
|
ENF |
Gerolf Annemans; Mylène Troszczynski |
|
Symbolien selitys:
+ : puolesta
- : vastaan
0 : tyhjää