Sanatarkat istuntoselostukset

Keskiviikko 11. toukokuuta 2005 - Strasbourg

16. Euroopan tulevaisuus kuusikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen

  Puhemies. Esityslistalla on seuraavana julkilausumat Euroopan tulevaisuudesta 60 vuotta toisen maailmansodan jälkeen.

Muistanette, että esitin viime maanantaina julkilausuman toisen maailmansodan päättymisen muistoksi. Samana päivänä vietettiin Eurooppa-päivää, lisäksi samana toukokuun päivänä tuli kuluneeksi vuosi 10 uuden jäsenvaltion liittymisestä unioniin.

Näiden kolmen yhteensattuman takia puheenjohtajakokous päätti järjestää tänään keskustelun Euroopan unionin tulevaisuudesta 60 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sen tarkoituksena on olla muutakin kuin muistojuhla tai katsaus menneisyyteen: se olisi katsaus tulevaisuuteemme menneisyyden muistojemme pohjalta.

Keskustelua ovat alustamassa neuvoston puheenjohtaja Juncker ja komission puheenjohtaja Barroso...

(Suosionosoituksia)

...jotka vierailivat hiljattain Moskovassa osallistuakseen paikalla järjestettyihin tapahtumiin, joissa kunnioitettiin sodan päättymisen muistoa. He osallistuvat nyt tähän keskusteluun, jossa, kuten jo totesinkin — ja haluan korostaa tätä — pyritään pohtimaan tulevaisuuttamme eikä ainoastaan muistelemaan menneitä.

Olemme kiitollisia siitä, että olette molemmat päässeet osallistumaan tähän tilaisuuteen kanssamme. Teidän läsnäolonne vauhdittaa epäilemättä keskustelua. Annan puheenvuoron ensimmäiseksi teille, kuten on tapana.

  Jean-Claude Juncker, neuvoston puheenjohtaja. (FR) Arvoisa puhemies, arvoisa komission puheenjohtaja, hyvät parlamentin jäsenet, toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut 60 vuotta. On tärkeä velvollisuutemme muistella vuoden 1945 toukokuun 8. päivää, joka symboloi kolmannen valtakunnan antautumista, ja haluaisin kiittää Euroopan parlamenttia siitä, että se kunnioittaa tänään toukokuun 8. päivän 1945 muistoa.

Velvollisuutemme muistaa on äärimmäisen tärkeä velvollisuus, ja uskon, että se on erityisen tärkeä niille, jotka ovat syntyneet toisen maailmansodan jälkeen, toisin sanoen minun sukupolveni miehille ja naisille. Kun muistelemme toukokuun 8. päivää 1945, Saksan demokratian antautumista vuonna 1933 ja näiden kahden ajankohdan välistä järkyttävää ajanjaksoa, nuorempana sukupolvena meidän on muisteltava menneisyyttä ja etenkin tapahtumiin osallistuneiden miesten ja naisten sukupolvea hyvin maltillisesti.

Toisen maailmansodan jälkeen – vuonna 1954, 1955 tai myöhemmin – syntyneiden, myös minun, on muisteltava menneisyyttä maltillisesti, sillä me emme olleet todistamassa omin silmin Eurooppaa kohdannutta tragediaa. Toisin kuin meitä edeltänyt sukupolvi, me emme olleet näkemässä keskitysleirejä ja vankiloita, joissa ihmisiä tapettiin, kidutettiin ja nöyryytettiin murtumispisteeseen asti. Toisin kuin he, me emme nähneet sotakenttiä, sillä sielumme tai varsinkaan ruumiimme ei tarvinnut ylittää näitä kenttiä harteillaan kuoleman taakka. Toisin kuin he, me emme voineet eikä meidän tarvinnut seurata Euroopan poikki vaeltaneiden eri maista tulevien vankien pitkiä saattueita, jotka olivat yhtä eurooppalaista hautajaissaattuetta. Me, jotka olemme syntyneet toisen maailmansodan jälkeen, emme ole joutuneet tekemään traagisia valintoja, sen enempää henkilökohtaisia kuin kollektiivisiakaan. Meidän ei ole tarvinnut vastata myöntävästi tai kieltävästi. Me olemme saaneet paistatella sodan jälkeisessä hehkussa, sillä olemme säästyneet tällaisilta traagisilta valinnoilta.

Muistelemalla 8. päivää toukokuuta 1945 vaalimme kollektiivista muistoamme. Se on äärimmäisen tärkeää, kun omakohtaiset muistot ja omakohtaiset kokemukset sodasta ja sen välittömistä jälkiseurauksista – todelliseen elämään perustuva tieto, johon yhdistyy joukko henkilökohtaisia kokemuksia ja jaloja tunteita – ovat tulossa osaksi historiaa kaikkine niine tuntemuksineen, jotka liittyvät tähän historiaan muistojen etäisyyden ja oletettavasti objektiivisten tulkintojen osalta. Tämän Euroopan historian järkyttävän ajanjakson silminnäkijät ovat jättämässä tämän maailman taakseen. On liikuttavaa nähdä venäläisiä sotaveteraaneja kuorma-autojen lavalla Punaisella torilla ja pitkä kulkue ihmisiä, jotka osallistuivat sotaan puolustaakseen itseään ja meitä ja jotka eivät enää pysty kävelemään. Me kaikki tiedämme toisaalta, mikä on heidän määränpäänsä. Velvollisuus muistaa on hyvin tärkeä velvollisuus.

Kun sukupolveni naiset ja miehet muistelevat näitä tapahtumia, he tekevät sen paitsi maltillisesti myös erityisen kiitollisina. Meidän on osoitettava kiitollisuutta ennen kaikkea isiemme ja isoisiemme sukupolvelle, jolla sotakentiltä ja keskitysleireiltä palattuaan ja vankiloista vapauduttuaan olisi ollut kaikki syy luovuttaa ja itkeä kohtaloaan. Sen sijaan se rakensi Euroopan uudelleen ja teki Euroopasta maailman parhaimman maanosan. Osoittakaamme kiitollisuuttamme näistä ihmeellisistä saavutuksista tämän sukupolven miehille ja naisille, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käydä sotaa ja jotka halusivat tehdä rauhan!

(Suosionosoituksia)

Kunnioittaessamme heidän muistoaan ja täyttäessämme tätä tärkeää velvollisuutta muistella meidän on myös kerrottava totuus. Euroopalle 8. toukokuuta 1945 oli vapautumisen päivä.

(DE) 8. toukokuuta 1945 oli myös tappion päivä. Tarkoitan tällä kuitenkin fasismin ja kansallissosialismin tappiota sekä demokratian antautumisen päättymistä vuodesta 1933 jatkuneiden järkyttävien tapahtumien jälkeen. Ennen kaikkea se merkitsee kuitenkin vapautumisen päivää myös Saksalle.

(Suosionosoituksia)

Haluaisin kertoa Saksan kansalaisten valitsemille edustajille, jotka ovat läsnä istuntosalissa, että saksalaiset ovat nyt parempia naapureitamme kuin koskaan aiemmin.

(Suosionosoituksia)

(FR) Kunnioittaessamme toukokuun 8., 9. ja 10. päivää osoitamme todellisuudessa kiitollisuuttamme myös niille ihmisille, jotka yhdistivät vahvuutensa ja voimansa eurooppalaisten kanssa vapauttaakseen Euroopan. Nyt 60 vuoden kuluttua – pikemminkin kuin 60 vuotta myöhässä – haluaisin korostaa, miten valtavan kiitollisia meidän eurooppalaisten on oltava nuorille yhdysvaltalaisille ja kanadalaisille sotilaille, jotka tulivat Eurooppaan valtameren takaa vapauttaakseen sen, emmekä edes tiedä, montako muuta maata he auttoivat vapautumaan. Emme saa ikinä unohtaa sitä.

(Suosionosoituksia)

Ajatuksissani ovat myös puna-armeijan sotilaat. Mitkä olivatkaan sen tappiot! Miten valtavan monen venäläisen elämä jäikään kesken. Yhteensä 27 miljoonaa venäläistä antoi henkensä vapauttaakseen Euroopan! Ei tarvitse tuntea suurta rakkautta – vaikka itse sitä tunnenkin – mahtavaa ja ikuista Venäjän valtiota kohtaan tunnustaakseen, että Venäjä ansaitsee Euroopan kunnioituksen.

(Suosionosoituksia)

Haluaisin osoittaa erityistä kunnioitusta niille Euroopan kansalaisille, jotka pystyivät sanomaan "ei", sillä toiset tunsivat aivan liian usein houkutusta vastata voimattomasti "kyllä". Haluaisin osoittaa tänään kunnioitustani Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisille, jotka pystyivät sanomaan "ei", sillä ilman heidän apuaan mikään ei olisi ollut mahdollista.

(Suosionosoituksia)

Vapauden palauttamisesta toukokuun alussa vuonna 1945 ei kuitenkaan iloittu samassa määrin kaikkialla Euroopassa. Vanhoihin demokratioihimme mukavasti asettuneina me Länsi-Euroopassa pystyimme elämään toisen maailmansodan jälkeen vapaudessa, ja tiedämme hyvin tämän vapauden palauttamisen hinnan. Keski- ja Itä-Euroopassa eläneet kansat eivät kuitenkaan kokeneet 50 vuoteen samantasoista vapauden tunnetta kuin me.

(Suosionosoituksia)

Heidät alistettiin toisten laeille. Baltian maat, joiden liittymiseen Euroopan unioniin suhtaudun myönteisesti ja joille haluaisin korostaa, miten ylpeitä me olemme saadessamme ne joukkoomme, liitettiin vastoin tahtoaan ryhmään, johon ne eivät kuuluneet. Vapauden rauhan (pax libertatis) sijaan niihin alettiin soveltaa Neuvostoliiton rauhaa (pax sovietika). Nämä kansat ja maat, jotka kokivat epäonnen toisensa jälkeen, kärsivät enemmän kuin yksikään toinen Euroopan maa.

(Suosionosoituksia)

Toiset Keski- ja Itä-Euroopan maat eivät saaneet sellaista erityistä itsemääräämisvaltaa kuin me saimme omissa maissamme. Niitä ei vapautettu. Niiden oli kehityttävä toisten määräämän periaatejärjestelmän mukaisesti. Tunnen sydämessäni suurta surua tänään laajentumisesta esitettyjen tylyjen sanojen takia. Toinen maailmansota on kuitenkin lopultakin päättymässä, joten sanon nyt ja täällä, kauan eläköön laajentuminen!

(Suosionosoituksia)

Ilman sotaa tästä sodan jälkeisestä Euroopasta ei olisi koskaan tullut sellaista Eurooppaa, jonka me nykypäivänä tunnemme. Tämä sodan tuhkasta noussut Eurooppa ei olisi koskaan syntynyt ilman niin kutsuttuja Euroopan perustajaisiä – Schumania, Bechiä, Adenaueria, de Gasperia ja muita – jotka sodan jälkeisellä sanonnallaan "ei koskaan enää sotaa" antoivat toivoa ja luottamusta ja jotka laativat toimintaohjelman ensimmäistä kertaa maanosamme historian aikana. Meidän on muisteltava tänään lämpimästi ja kiitollisina niitä ihmisiä, joilla oli rohkeutta sanoa "kyllä" sanottuaan ensin "ei".

He eivät olisi voineet tehdä sitä, elleivät he olisi tunteneet suunnatonta riemua kansojensa jaloista ja ylevistä ajatuksista. Emme vastusta mitenkään kansan tahtoa. Olemme pystyneet rakentamaan Euroopan toisen maailmansodan jälkeen sellaiseksi kuin se nyt on, koska Euroopan kansat eivät halunneet kokea enää koskaan uudelleen sitä tragediaa, jonka Eurooppa kohtasi kahdesti 1900-luvulla.

Meillä on siten ensinnäkin Euroopan perustajaisät, jotka tunnetaan laajasti. Toiseksi meillä on kansat, jotka kasvoivat varjossa ja jotka yhtyivät näihin jaloihin ajatuksiin, ja kolmanneksi meillä on filosofit, ajattelijat ja poliitikot, jotka unohdamme aivan liian usein. Tällaisia ovat Leon Blum, joka uneksi Euroopasta ranskalaisessa vankilassa, mahtava Spinelli, jonka italialaiset fasistit lähettivät vangiksi eräälle Italian saarelle, ja muut nimeltä mainitsemattomat, joille olemme paljosta velkaa. Haluaisin osoittaa kunnioitustani näille ihmisille, myös unohdetuille ja nimettömille, jotka mahdollistivat toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen luomistyön.

(Suosionosoituksia)

Eurooppa oli jakautunut vapaaseen Eurooppaan ja tuhoisalla historiallisella julistuksella, Jaltan sopimuksella, jolla pyrittiin jakamaan Eurooppaa kahtia ikuisiksi ajoiksi, lamaannutettuun Eurooppaan. Sopimuksella pyrittiin jakamaan Eurooppa kahteen osaan, jotka hyvin usein kyräilivät toisiaan ja joiden välille olemme aivan liian usein epäonnistuneet rakentamaan siltoja. Kylmä sota – jota niin rakastettavasti käytetään kuvaamaan erästä toista traagista vaihetta Euroopan historiassa – halvaannutti Euroopan suurimmat toimijat ja esti sen suurimpia lahjakkuuksia esittämästä mitään sellaista, jota ne olisivat esittäneet mahdollisuuden tullen.

Synnyin joulukuussa 1954, mutta sanon mieluummin syntyneeni vuonna 1955. Jos saan eksyä aiheesta tämän verran, kasvoin ennen kaikkea isäni sukupolven saavutuksia kunnioittaen, sillä se oli kokenut järkyttävän kahtalaisen kohtalon, ensinnäkin koska vuonna 1920–1927 syntyneet Luxemburgin kansalaiset värvättiin vastoin tahtoaan Saksan puolustusvoimiin ja toiseksi koska he joutuivat pitämään sotilaspukua, joka ei ollut heidän omansa ja joka palveli muiden päämääriä. On järkyttävä kohtalo joutua pitämään oman vihollisensa sotilaspukua. Samaa voidaan sanoa myös Elsassin ja Lorrainen alueen kansalaisista, joille osoitan kunnioitustani.

Kasvoin kylmän sodan ilmapiirissä, jossa maailmaa näytti olevan helpompi ymmärtää. Maailma oli jakaantunut niihin, jotka olivat meidän puolellamme, ja niihin, jotka olivat meitä vastaan. Emme tienneet, miksi pidimme meidän puolellamme olleista, mutta tiesimme, että meidän oli vihattava muita. Tiesimme, että uhka tuli toiselta puolen, ja toisella puolen olleet uskoivat, että uhka tuli meidän puoleltamme. Miten monia mahdollisuuksia menetimmekään! Miten paljon Euroopassa menetettiinkään aikaa välittömästi sodan jälkeisen aikakauden typerien analyysien tuloksena.

Iloitkaamme tänään siitä, ettei meidän tarvitse enää turvautua kylmän sodan aikaiseen tinkimättömään ajattelutapaan ja että pystymme tekemään rauhan kahden eri Euroopan välillä.

(Suosionosoituksia)

Ajattelen usein Euroopan viisaita miehiä, kuten Churchillia – epäilemättä, koska itse en kuulu heihin. Vuonna 1947, kun ensimmäinen Eurooppa-liikkeen kongressi kokoontui Haagissa ja ehdotti Euroopan neuvoston perustamista, koska Neuvostoliitto ei sallinut muiden Keski- ja Itä-Euroopan maiden osallistua sen enempää Marshallin suunnitelmaan kuin Euroopan neuvoston perustamiseenkaan, suurenmoinen Churchill esitti oman enteellisen tarjouksensa: "Olemme aloittamassa lännessä työtä, jonka aiomme saattaa loppuun idässä". Hyvät parlamentin jäsenet, olkaamme ylpeitä siitä, että olemme saavuttaneet tämän.

(Suosionosoituksia)

Palautan mieliin Victor Hugon vuonna 1949 esittämän ajatuksen: "On tuleva päivä, jolloin ei ole taistelukenttiä, vaan torit ovat avoinna kaupankäynnille ja aatesuunnille. On tuleva päivä, jolloin luodit ja tykinammukset korvataan äänestämällä".

Olkaamme ylpeitä siitä, että voimme sanoa tämän Euroopan kansojen valituille edustajille, Euroopan parlamentille, jonka jäsenet ovat niiden jälkeläisiä, jotka pystyivät vastaamaan kieltävästi, kun "ei" oli ainoa vastaus, ja myöntävästi, kun "kyllä" oli ainoa jäljellä oleva vaihtoehto. Osoittakaamme kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka vastasivat kieltävästi, kun "ei" oli välttämätön vastaus, ja olkaamme ylpeitä kaikista heistä, jotka vastaavat tänään myöntävästi mahtavalle Euroopalle; Euroopalle, joka on nähnyt sovinnon historiallisesta ja maantieteellisestä näkökulmasta. Olkaamme ylpeitä heistä, jotka eivät halua, että Euroopasta tulee vapaakauppa-alue, ja olkaamme ylpeitä heistä, jotka meidän ja miljoonien muiden tavoin uskovat, että Eurooppa on monimuotoinen maanosa, joka on paljon muutakin kuin pelkkä vapaakauppa-alue. Olkaamme ylpeitä Euroopasta, jonka rakensi meitä edeltänyt sukupolvi, ja käyttäytykäämme heidän jälkeläisilleen soveliaalla tavalla.

(Parlamentti osoitti suosiota seisaallaan.)

  José Manuel Barroso, komission puheenjohtaja. (PT) Arvoisa puhemies, arvoisa neuvoston puheenjohtaja, hyvät parlamentin jäsenet, hyvät ystävät, minulle on suuri kunnia saada edustaa komissiota tässä Euroopan kansalaisia edustavan parlamentin tilaisuudessa. Tänään pohdimme menneisyyttä ja katsomme tulevaisuuteen. Olemme täällä muistellaksemme menneisyyttä, antaaksemme tunnustusta ja rakentaaksemme tulevaisuutta.

Tarkastelkaamme ensin menneisyyttä. Suurin maailmanlaajuinen konflikti synnytti erilaisia tuntemuksia kaikissa siitä selvinneissä. Monille se oli helpotuksen lähde, varmastikin myös tyhjyyden lähde ja usein pelon lähde tulevaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Pelättiin, ettei sodan jälkeinen maailma olisikaan parempi – vaan itse asiassa huonompi – kuin sotaa edeltänyt maailma.

Siksi me muistamme. Me muistamme eritoten niiden hävitysten laajuuden, jotka tuhosivat Eurooppaa. Tuskin yksikään maa säilyi vahingoittumattomana. Tässä myös Euroopan sisällissodaksi kutsutussa sodassa kävi selväksi, minkälaisiin epäinhimillisyyksiin ihminen on kykenevä. Me eurooppalaiset olemme usein ylpeitä sivilisaatiomme ja kulttuurimme suurista saavutuksista, Eurooppa-hengen suurista riemuvoitoista, mutta meidän on kuitenkin tunnustettava nöyrästi, että jotkin ihmiskunnan historian kammottavimmista teoista tehtiin Euroopassa 1900-luvulla.

(EN) Meidän on kuitenkin muistettava myös suuret kertomukset vastoinkäymisten voittamisesta ja niin monien eurooppalaisten tekemistä matkoista paremman elämän toivossa. Toiset ylittivät vuoria ja meriä päästäkseen määränpäähänsä ja aloittaakseen onnellisen ja rauhallisen elämän. Toiset löysivät sen yksinkertaisesti palattuaan kotiin. Muistamme ne, jotka eivät saaneet siihen mahdollisuutta; ne, joiden vapaudenvalo sammui lähes heti sen nähtyään; ne, joiden elämä oli jatkuvaa painajaista.

Tunnustakaamme, että vuoden 1945 Euroopan raunioista syntyi kuitenkin jotain merkittävää. Haluan lainata erästä tuon ajan visionääriä, joka puhui Zürichissä vuonna 1946 seuraavasti: "Sanon seuraavaksi jotain, mikä hämmästyttää teitä. Ensimmäinen askel eurooppalaisen perheen luomisessa on kumppanuus Ranskan ja Saksan kesken. Ainoastaan siten Ranskasta voi tulla Euroopan moraalinen ja kulttuurinen johtaja. Eurooppaa ei voida rakentaa uudelleen [...] ilman henkisesti vahvaa Saksaa". Churchill oli oikeassa. On helppoa unohtaa, minkälaista rohkeutta vaatikaan esittää nuo sanat tuohon aikaan. Se, mitä hän sanoi, oli hämmästyttävää.

Vielä hämmästyttävämpiä olivat kuitenkin ne teot, joilla nämä sanat muunnettiin todellisuudeksi. Meidän olisi muistettava Robert Schumanin, Jean Monnet'n, Konrad Adenauerin, Alcide de Gasperin ja muiden poikkeuksellinen päättäväisyys ja se, mitä he saavuttivat jälleenrakentamalla sen sijaan, että olisivat vetäytyneet hautomaan kostoa. Meidän olisi muistettava ja tunnustettava myös transatlanttisten johtajien visiot, sillä he auttoivat jälleenrakentamisen kustannuksissa eivätkä kääntäneet sille selkäänsä.

Pysähtykäämme kuitenkin ennen kuin innostumme liikaa, sillä se, mitä perustajaisät saattoivat alulle, oli merkittävää mutta epätäydellistä. Kuten komissio totesi 9. toukokuuta antamassaan julkilausumassa, miljoonille todellinen vapaus koitti vasta Berliinin muurin sorruttua eikä toisen maailmansodan päätyttyä. Vuoden 1945 jälkeen he menettivät vapautensa ja mahdollisuutensa lähes välittömästi ne saatuaan. Jotkin maat menettivät poliittisen valtansa, toiset menettivät vapautensa. Monille eurooppalaisille sodan päättyminen merkitsi rauhaa ja vapautta, mutta osalle se merkitsi vain rauhaa, ei vielä vapautta.

Emme saa unohtaa, minkälainen Eurooppa oli. Maanosamme koki 60 vuotta sitten juutalaisten kansanmurhan. Noin 30 vuotta sitten useat Etelä-Euroopan maat, myös minun kotimaani, olivat edelleen diktatuurin alaisia. Vielä viitisentoista vuotta siten puolet Euroopan maista eivät vieläkään olleet vapaita ja demokraattisia. Siksi minun on vaikea ymmärtää, miten voimme olla suhtautumatta optimistisesti Euroopan tulevaisuuteen, kun näemme minkälainen Eurooppa on nyt verrattuna vain muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen.

(Suosionosoituksia)

Onneksi se ei kuitenkaan ollut tarinan loppu. Se, mitä Euroopan 1940- ja 1950-luvun johtajat rakensivat, oli eräänlainen valo ja magneetti. Niille, joilla ei ollut toivoa muiden eurooppalaisten nauttimasta rauhasta, vauraudesta ja vakaudesta, se merkitsi valoa läpi pimeiden vuosien. Niille ihmisille ja maille, jotka saivat vapauden ja näkivät Euroopan yhteisön – joksi sitä tuolloin kutsuttiin – edistävänä voimana maidensa muutoksille, se merkitsi poikkeuksellista, voimakasta vetovoimaa.

Minun sukupolvelleni demokratia on aina ollut synonyymi Euroopalle. 18-vuotiaana olin muiden tavoin päättänyt vapauttaa maani kehitystä hidastavasta, autoritaarisesta ja taantumuksellisesta hallituksesta. Siksi minä ja monet sukupolveni ihmiset ihailevat erityisesti Tšekin, Viron, Unkarin, Latvian, Liettuan, Puolan ja Slovakian sekä Romanian ja Bulgarian kansalaisten merkittäviä toimia demokratian turvaamiseksi ja sitä, miten he yhdistävät Euroopan ydinajatuksen demokratian ajatukseen. Euroopan unionin ja sen toimielinten olisi otettava ja ne ottavat vastaan valtavan ylpeinä nämä uudet jäsenvaltiot ja kansat, kuten myös Maltan ja Kyproksen kansat.

Tämä muutosprosessi on siten tunnustamisen ja kunnioittamisen arvoinen. Miksikö? Siksi, että se tuntuu ajoittain lähes unohtuneen. Uudessa Euroopassa, jossa me elämme, vapauden ja yhteisten arvojen Euroopassa vakaita perustuksia on nykyään helppoa pitää itsestäänselvyytenä.

(FR) Siksi meidän on todettava: Euroopan unionin ei saa olla oman menestyksensä uhri. On todellakin poikkeuksellinen saavutus saada yhdentymään niin monta jäsentä, joita yhdistää yhteinen hanke. Meitä kaikkia kohtaa aivan poikkeuksellinen haaste. Olen vakuuttunut siitä, että tämä pian 27 maata ja 500 miljoonaa ihmistä kattava valtaisa hanke pannaan täytäntöön huolimatta niistä myrskyisistä kausista, joita väistämättä ilmaantuu ajoittain.

Toisinaan sen täytäntöönpano tapahtuu niin rauhallisesti, että vaarana on, että unohdamme sitä edeltäneen ajan. Jatkossa Eurooppaa ravistelevat sotaisat konfliktit näyttävät rajoittuvan historian kirjoihin. Ne olivat kuitenkin otsikoissa niinkin hiljattain kuin 10 vuotta sitten, jolloin muutamissa Balkanin maissa syyllistyttiin joukkomurhiin.

Voimme sanoa "ei koskaan enää!" omassa maanosassamme. Se on helppo sanoa, mutta Euroopan historia osoittaa, että meidän on tehtävä töitä rauhan eteen emmekä saa pitää rauhaa itsestäänselvyytenä. On selvää, että näkymät tuskin ovat kovin valoisat, sillä nykypäivän Euroopassa on ongelmia ja pelkoja. Berliinissä Saksan demokraattisen tasavallan aikoinaan parlamentikseen kutsumassa suuressa rakennuksessa on kaiverrettuna sana Zweifel, joka tarkoittaa epäilystä. Etenkin nuorilla on epäilyksensä ja pelkonsa. Heidän pelkonsa ovat vakavia: he pelkäävät, löytävätkö he työpaikan; he pelkäävät entistä kilpaillumpaa maailmaa, jota toisinaan pidetään haasteena. Pelkona on kuitenkin, löytääkö työpaikka vai ei, eikä löytääkö kotimaansa vai ei.

Nykyisessä tilanteessa on järkevää yrittää löytää tehokkaat keinot markkinoiden yhdentämiseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi riippumatta siitä, ovatko ongelmat todellisia vai ainoastaan näennäisiä. Kyse ei ole toistensa vastapuolia tai vihollisia olevien kilpailijoiden aseellisesta konfliktista. Siksi meidän on noudatettava meitä edeltäneiden sukupolvien esimerkkiä näiden pelkojen kohtaamisessa. Meidän on osoitettava samaa mielikuvitusta ja samaa rohkeutta. Meidän on pidettävä mielessä, että kunnianhimoinen kumppanuutemme Euroopassa on ollut innoittajana rauhanomaisille vallankumouksille, jotka ovat tuoneet vapauden ja demokratian miljoonille eurooppalaisille!

Euroopan – kuuden, kymmenen, kahdentoista, viidentoista ja nyt kahdenkymmenenviiden jäsenvaltion Euroopan – antama esimerkki on ollut todellinen vaikuttava voima Etelä-Euroopan, latinalaisen Amerikan ja myöhemmin Keski- ja Itä-Euroopan demokratiakehityksessä. Muistakaamme, että vapaus on vaikuttava voima, jolla vauhditetaan kasvua, työllisyyttä ja investointeja ja jolla annetaan entistä useammille eurooppalaisille mahdollisuus parempaan elämään.

Yhteiskunnissamme vallitseva demokratian ja uudenaikaisuuden henki on osoitus valmiudestamme keksiä maanosamme uudelleen. On kyse sitten sisämarkkinoista tai ulkorajoista, sisäisen yhteenkuuluvuuden edistämisestä tai kestävän kehityksen ja ympäristön suojelusta, solidaarisuuden ulottuvuudesta tai oikeuden ulottuvuudesta maailman kaikissa neljässä kolkassa – sillä emme tavoittele Eurooppaa, joka rajoittuu itseensä – Euroopan unioni rakentaa Eurooppaa jatkuvasti. Se tekee niin konkreettisissa vaiheissa, joilla parannetaan kansalaistemme jokapäiväistä elämää. Perustuslakisopimuksen ratifioinnilla lujitetaan näitä toimia ja asetetaan perusteet yhä merkittävämmille edistysaskelille tulevaisuudessa.

Muistelkaamme siksi tänään järkyttävää sotaa ja sen seurauksia. Tulevaisuuteen keskittyvissä toimissamme meidän olisi saatava inspiraatiomme meitä edeltäneiden johtajien ja kansalaisten visionaarisesta päämäärästä ja päättäväisyydestä, joka on johtanut sovinnosta yhteistyöhön ja yhteistyöstä Euroopan unioniin!

(Suosionosoituksia)

  Hans-Gert Poettering, PPE-DE-ryhmän puolesta. – (DE) Arvoisa puhemies, arvoisa neuvoston puheenjohtaja, arvoisa komission puheenjohtaja, hyvät parlamentin jäsenet, vuonna 1945 – 60 vuotta sitten – Eurooppa oli tuhoutunut taistelukenttä. Julma sota oli vaatinut yli 55 miljoonan ihmisen hengen, miljoonat ihmiset – lukemattomat miljoonat – revittiin juuriltaan, miljoonista tehtiin pakolaisia tai ajettiin pois kodeistaan. Vanhemmat olivat menettäneet poikansa, naiset aviomiehensä, lapset isänsä. Vuoden 1945 maaliskuun lopussa minun isäni, joka oli rivisotilaana armeijassa, oli kateissa. Vasta paljon myöhemmin saimme kuulla hänen olleen kaatuneiden joukossa. En koskaan nähnyt häntä.

Vuonna 1945 monet Euroopan kaupungeista oli tuhottu. Sen talous oli pirstaleina. Kaikkialla maailmassa nimi Eurooppa loi pelkoa ja kammoksuntaa. Siitä, kuka on vastuussa toisen maailmansodan käynnistymisestä, ei ole epäilystäkään: Saksan laiton kansallissosialistinen hallitus kasvatti rotukiihkonsa ja vallanjanonsa kaikkiin muihin Euroopan kansoihin kohdistuneiden aggressioiden helvetiksi. Juutalaisten kansanmurha oli sen rikoksista suurin. Kansallissosialistinen totalitarismi johdatti koko Euroopan tuhoon. Lopulta myös Saksan kansalaiset olivat sen uhreja, sillä vuonna 1945 voittajia oli todella harvassa.

Voittajien sijaan oli onnellisia ja onnettomia henkiinjääneitä; edelliset lännessä ja viimeksi mainitut Keski- ja Itä-Euroopassa. Amerikkalaisten kauaskatseisella tuella uusi elämä palautui läntiseen maanosaamme vapauden, ihmisarvon kunnioittamisen, demokratian ja oikeuteen perustuvan markkinatalouden hengessä. Kuten meitä juuri muistutettiin, Winston Churchill luonnosteli vision Euroopan yhdysvalloista – ja saanen lisätä, että Eurooppa ei voisi koskaan olla ehyt ilman Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Vuoden 1945 jälkeen Eurooppa heräsi uudelleen henkiin, ja elpyminen alkoi sen Atlantin rannikolta. Sen kansat, jotka olivat uupuneita mutta onnellisia siitä, että ne pystyivät aloittamaan jälleen alusta vapaina, lähentyivät toisiaan. Robert Schuman muistetaan ja häntä kunnioitetaan aina siitä, että hän kääntyi saksalaisten puoleen ja pyysi heitä liittymään tähän uuteen alkuun. Ilman ranskalaisten jalomielisyyttä Eurooppa olisi jäänyt pelkäksi epätodelliseksi ajatukseksi – ja saanen lisätä, että nyt kun Euroopan unioni saa jälleen uuden alun yhteisen perustuslakisopimuksen myötä, Euroopalle on entistäkin tärkeämpää, että Ranskalla on tässä rakentava rooli.

(Suosionosoituksia)

Myös Keski-, Itä- ja Kaakkois-Euroopan kansat olivat täynnä toivoa uuden alkamisesta vuonna 1945. Yhteisen eurooppalaisen kulttuurialueemme ihmisinä hekin toivoivat saavansa uuden mahdollisuuden elää vapaudessa ja rauhassa. Heidän oli koettava karvaasti, että rauha ilman vapautta merkitsi vain osittaista vapautusta epäoikeudenmukaisen totalitarismin ikeestä. Heidän toiveensa murskautuivat, kun Neuvostoliitto otti vallan itselleen. Vaikka kansallissosialistinen totalitarismi kukistettiin vuonna 1945, stalinistinen totalitarismi jakoi Euroopan kahtia, ja sen epäoikeudenmukaisia sääntöjä alettiin soveltaa Keski-, Itä- ja Kaakkois-Euroopan kansoihin. Toivo jäi kuitenkin kytemään myös toisen maailmansodan vähemmän onnellisiin selviytyjiin – toivo yhteisestä henkisesti, moraalisesti ja poliittisesti uudistuneesta Euroopasta, jonka kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus hyvinvointiin. He antoivat lopulta muodon tälle toivolle rauhanomaisessa vallankumouksessa, jota kutsuttiin ilmaisulla Solidarność. Kesti kuitenkin vuosikymmeniä ennen kuin muuri purettiin.

(Suosionosoituksia)

Olen ollut parlamentin jäsen siitä alkaen, kun parlamentin ensimmäiset suorat vaalit järjestettiin vuonna 1979, ja tämänpäiväinen keskustelumme – jota käymme yhdessä arvokkaasti ja sen ansaitsemalla vakavuudella – on minulle tilaisuus iloita siitä, että Eurooppa on nyt yhdentynyt ja että meillä on seurassamme myös kahdeksan Keski-Euroopan maan jäseniä, joilla on samat oikeudet kuin meillä.

(Suosionosoituksia)

Eurooppa vapautui totalitarismin kaksinkertaisesta taakasta vuonna 1989. Vuosi 1989 opetti meille sen, minkälainen voima eurooppalaisilla arvoilla on meille kaikille ja miten voimallisesti meidän on seurattava rohkeiden miesten ja naisten antamaa esimerkkiä, jos haluamme säilyttää vapautemme. Vuoden 1989 jälkeen Eurooppa pystyi taas hengittämään molemmilla keuhkoillaan, kuten kuolematon Paavi Johannes Paavali II asian ilmaisi.

(Suosionosoituksia)

Länsi-Euroopan kansat olivat tehneet arvokasta ja korvaamatonta työtä valmistellakseen kyseistä päivää, ja heidän saavutuksensa tulee säilymään. Yhteisiin arvoihin perustuvan ja ihmisarvoa kunnioittavan Euroopan unionin perustaminen ja ylikansallisen unionin luominen vapaassa yhteisössä, jolla on omat sitovat lait, olivat vastaus sodan päättymisen tarjoamaan mahdollisuuteen. Euroopan yhdentyminen on rauhan ja vapauden hanke.

Kaikilla eurooppalaisilla on nyt mahdollisuus ja velvollisuus edetä uudelleen yhdentyneen Euroopan viitoittamaa tietä. Olemme nyt sitoutuneita rakentamaan yhdessä Eurooppaa, joka puolustaa arvojaan kaikkien kansalaistensa puolesta. Eurooppa voi vastata sodankäyntiin ja totalitarismiin enää yhdellä tavalla: etenemällä kansojen ja valtioiden yhteisen Euroopan unionin tietä peräänantamattomasti, noudattamalla sisäistä vakaumustaan ja tunnustamalla sen moninaisuuden, joka tekee Euroopasta vahvan ja kauniin. Parhaillaan käytävä keskustelu Euroopan unionin perustuslakisopimuksesta merkitsee meille valtavaa mahdollisuutta muistuttaa itseämme näistä perusasioista, sillä ensimmäistä kertaa Euroopan historiassa arvomme ja ajatuksemme on vahvistettu perustuslaissa.

Eurooppa ei ole pelkästään poliittinen rakennelma, vaan se on henkinen elinalue. Siksi järkyttävään sotaan, jonka päättymistä kunnioitamme tänään kiitollisina, oli annettava moraalinen vastaus: "ei ikinä enää" vapaudettomuudelle, joka johtaa sotiin; "ei ikinä enää" sodalle, joka ryövää ihmisiltä vapauden. Tämä antaa sysäyksen uuden Euroopan rakentamiselle; Euroopan, joka torjuu totalitarismin, kansallisen ylimielisyyden ja egalitaarisen epäinhimillisyyden; Euroopan, joka ei salli yhdenkään valtioistaan hallita muita; Euroopan, joka tunnustaa selvästi jokaisen yksittäisen ihmisen arvokkuuden ja eri yhteiskunnallisten ryhmien ja kansojen etutasapainon; Euroopan, joka perustuu kunnioitukseen ja monimuotoisuuteen ja joka saa vahvuutensa tästä monimuotoisuudesta; demokratian ja oikeuden Euroopan.

Euroopan kansojen ja valtioiden välisessä sisäisessä sovittelussa on edistytty valtavasti. Haluamme saattaa loppuun tämän sisäisen sovinnon – se on välttämätöntä – ja haluamme saada aikaan sovinnon Venäjän kansan ja Venäjän federaation kansojen kanssa. Nyt alkavalla historian ajanjaksolla Euroopan on kuitenkin pyrittävä entistä voimakkaammin saamaan aikaan sovinto maailmassa ja meitä ympäröivän maailman kanssa. Euroopan sodista tuli aikoinaan maailmansotia. Euroopan yhdentymisen on hyödytettävä koko maailmaa. Voimme olla kiitollisia parlamentin jäsenille – ja kiitän etenkin kollegaani Elmar Brokia, joka on laatinut päätöslauselman, jossa tuodaan huomenna julki meidän arvomme.

Tällä hetkellä muistelemme kaikkia toisen maailmansodan uhreja ja kaikkea siihen liittyvää kärsimystä ja hävitystä. Muistutamme mieliin, miten tiiviisti rauha ja vapaus kuuluvat yhteen ja että meidän on palveltava työllämme ihmiskuntaa varsinkin edistämällä kulttuurien välistä vuoropuhelua.

Jos tämä vuoropuhelu maailman kanssa tuottaa hedelmää, puolustamme arvoja, jotka kannattelevat meitä tulevaisuuteen. Tämä sodan päättymisen muistopäivä voi siten antaa meille uuden tehtävän ja saada meidät osallistumaan yhdessä paremman maailman – rauhanomaisemman ja vapaamman maailman – rakentamiseen.

(Voimakkaita suosionosoituksia)

  Martin Schulz, PSE-ryhmän puolesta. – (DE) Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet, kun pohdimme 8. päivää toukokuuta 1945 ja muistelemme, mitä tuolloin tapahtui, ajattelemme sekä sitä edeltänyttä että sen jälkeistä aikaa. Parlamentin saksalaisten jäsenten on mahdotonta muistella kyseistä päivää muistamatta samalla omaa kansallisuuttaan. Ryhmässä, jonka puolesta puhun, on myös saksalaisia parlamentin jäseniä, ja he edustavat maata, joka halusi tätä sotaa, joka valmistautui tähän sotaan, joka johti tätä sotaa ja joka organisoi sen säälimättömästi.

Puhun kuitenkin myös erään sellaisen maan jäsenten puolesta, joka joutui ensimmäisenä Saksan armeijan uhriksi, nimittäin Puolan. Edustan myös sellaisten maiden parlamentin edustajia, jotka olivat etupäässä liittolaisia – tällaisia ovat Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska – ja ilman niiden yhteistä voimanponnistelua Hitleriä ei olisi voitettu. Vieressäni istuu Poul Nyrup Rasmussen, joka oli useiden vuosien ajan Tanskan pääministeri. Hitler valtasi ja miehitti maan yhdessä yössä, ja oma isäni oli yksi miehittäjistä.

Puhun myös sellaisten maiden jäsenten puolesta, jotka kärsivät diktatuurista vielä pitkään toisen maailmansodan päätyttyä. Ryhmäni jäsenenä on myös eräs juristi, joka puolusti Francon hallituksen uhreja, ja eräs toinen jäsen, joka oli itse uhri ja jota kidutettiin salaisen poliisin vankityrmässä. Jotkut ryhmäni jäsenistä ovat Portugalista ja Kreikasta, ja nuorina miehinä ja naisina he – arvoisa komission puheenjohtaja, teidän tavoin – riemuitsivat, kun diktaattorit karkotettiin heidän maastaan. Ryhmääni kuuluu myös ystäväni Józef Pinior, joka puhuu seuraavaksi ryhmäni puolesta ja jota on kidutettu kommunistijärjestelmän vankiloissa siitä syystä, että hän on ammattiyhdistysliikkeen jäsen ja sosiaalidemokraatti.

Minulle on etuoikeus saada puhua kaikkien näiden ihmisten puolesta ja kiitän tästä etuoikeudesta Euroopan unionia. Me kaikki olemme tästä kiitollisia niille miehille ja naisille, joiden oli otettava 8. toukokuuta 1945 jälkeen vastuu yhdentymisestä, jonka he saavuttivat. Kuten neuvoston puheenjohtaja totesi tänään, ihmisten oli otettava opikseen 8. päivästä toukokuuta 1945, ja tehdyt päätelmät olivat oikeita. Euroopan unionin historia, Euroopan 8. toukokuuta 1945 jälkeinen historia on menestyskertomus. Tämä historia sai alkunsa raunioista ja vakaasta päättäväisyydestä olla käymättä koskaan enää sotaa. Ajatusta "ei koskaan enää" ei vain heitetty ilmaan. Siitä kehittyi rakenteita, joiden puitteissa me nykyään teemme työtä, joista me nykyään hyödymme, joiden ansiosta voin edustaa juutalaista uskoa tunnustavia jäseniä, joiden ansiosta ryhmässäni voi olla islaminuskoisia parlamentin jäseniä taikka jäseniä, jotka ovat kärsineet, ja jäseniä, jotka ovat oppineet niiltä, jotka ovat kärsineet. Niiden avulla voimme löytää yhteisen perustan vahvistamalla erään asian: meidän on opittava 8. päivästä toukokuuta se, että tämä ajatus "ei koskaan enää" kantaa vain, jos taistelemme sen puolesta uudelleen joka päivä. Taistelumme demokratiamme ja Eurooppamme puolesta jatkuu joka päivä.

Muistelkaamme tänään tapahtumien syitä, edeltänyttä aikaa, jolle on luonteenomaista eräs näkemys. On ainutlaatuista ihmiskunnan historiassa, että valtio määrittelee itsensä siten, että sen tehtävänä on muiden kansojen ja rotujen tuhoaminen. Koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ei ole ollut toista valtiota, joka on perustellut olemassaoloaan toteamalla, että valtiomme tehtävänä on hävittää juutalaiset, slaavit, romanit ja vammaiset. Se on ainutlaatuista ihmiskunnan historiassa. Tämä on kolmannen valtakunnan erityispiirre. Natsit halusivat, ettei Euroopan juutalaisista jää jäljelle mitään.

Muutama viikko sitten vierailin Jerusalemissa sijaitsevassa Yad Vashem -museossa. Laskeuduin maan alla sijaitseville käytäville ja halleihin, joissa kerrotaan miljoonien uhrien kohtaloista. Oppaanani toiminut Yad Vashem -museon johtaja kertoi minulle: "Laskeudun joka päivä tähän helvettiin ja näen heidät – yksistään kuvat, ne ovat yhtä helvettiä." Sen jälkeen nousin portaat ylös ja kävelin käytävän läpi uuteen museoon, jossa avautuu laaja lasi-ikkuna, ja siinä auringonvalossa kylpee Jerusalemin kaupunki. Yad Vashem -museon johtaja totesi: "Joka päivä, kun poistun tuosta helvetistä ja näen tämän näyn, tiedän, etteivät he onnistuneet. Me olemme elossa. Me selviydyimme toisin kuin natsit".

Jokainen muisto, jokainen muistopäivä, jokainen nimi, jonka luemme ääneen, on voitto näistä rikollisista, jotka halusivat, ettei mitään jää jäljelle. Jos muistamme heidät, juutalaisten kansa, romanit, poliittisista syistä tapetut ja vammaiset, he kaikki jäävät jäljelle. He pysyvät muistoissamme, ja näin ollen he elävät.

(Suosionosoituksia)

Niin monia uhreja ja niin monia nimiä. Anne Frank oli eräs nuori juutalaistyttö, jonka ainoa rikos oli se, että hän oli nuori juutalainen Amsterdamissa. Muistelkaamme tällaisena päivänä Anne Frankia. Sophie Scholl oli eräs nuori saksalainen opiskelija, jonka ainoa rikos oli se, että hän oli oikeamielinen, ja hänet teloitettiin 18-vuoden ikäisenä jaettuaan natsihallinnon vastaisia lentolehtisiä. Mielessäni on myös Krzysztof Baczynski, eräs nuori puolalainen runoilija, jonka saksalainen tarkka-ampuja ampui kuoliaaksi. Vain kolme nimeä 55 miljoonasta uhrista! Nämä kolme nimeä edustavat kuitenkin kaikkia muita uhreja. Saanen toistaa, kolme nimeä, joita muistelemme ja jotka edustavat kaikkia niitä, joita meidän olisi muisteltava.

Viimeviikkoina olemme usein kyselleet, mikä on Euroopan unionin tarkoitus, ja meiltä on kysytty sen tarkoitusta. Unionin tarkoitus kuvastuu tämänpäiväisissä puheenvuoroissamme. Tähän päivään asti jatkuneet yhdentymistoimet, joilla torjutaan kahtiajakoa, halveksutaan rasismia, suljetaan kaikki antisemitistit, rasistit ja natsit demokraattisen yhteisön ulkopuolelle, stigmatisoidaan nämä rikolliset, ilmoitetaan heidän teoistaan ja muistetaan ne – tämä muodostaa Euroopan unionin, isiemme ja isoisiemme rakentaman Euroopan unionin moraalisen ja henkisen perustan.

Tällä välin Eurooppa on luonut perinnön. EU ei ole enää mikään uusi liitto. Se on nyt 60 vuotta vanha, sillä se syntyi periaatteessa 8. toukokuuta 1945. Meidän on hoidettava perintöä jo nyt, jos haluamme antaa sen eteenpäin. Jos välitämme tästä perinnöstä – ja kun pidetään mielessä, että velvollisuutemme on muistaa, että kolmas valtakunta oli ihmiskunnan moraalinen aallonpohja, mistä olemme myös tehneet oikeat päätelmät perustamalla tämän unionin – meidän eurooppalaisten poliitikkojen tehtävänä on mahdollistaa se, että istuntosalin yleisölehterillä istuvilla nuorilla miehillä ja naisilla on edessään valoisampi tulevaisuus kuin heidän isillään ja isoisillään.

(Jatkuvia suosionosoituksia)

  Graham Watson, ALDE-ryhmän puolesta. – (EN) Arvoisa puhemies, brittiläinen runoilija John Donne on todennut: "Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa: jos meri huuhtaisee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti".

Tuolloin oli vuosi 1624, mutta kansat ja valtiot ovat jatkaneet 300 vuoden ajan sodankäyntiä eri puolilla maanosaamme. Tribalismi eli heimoutuminen ja vihanpito ovat osa Euroopan rumaa perintöä. Jollemme olleet oppineet sitä aiemmin, "sodan, jolla päätetään kaikki sodat" olisi pitänyt osoittaa meille järjestäytyneen sodankäynnin hyödyttömyyden ja traumat. Herääminen tästä painajaisesta johti kansainliiton perustamiseen, mutta silti jatkoimme tieteellisen kehityksen hedelmien käyttämistä ruokkiaksemme niillä joukkotuhoaseita. Kun toinen maailmansota päättyi Euroopassa 8. toukokuuta 1945, yli 40 miljoonaa ihmistä oli kuollut.

Kyynikko voisi sanoa, että 1900-luvun eurooppalaiset ovat hitaita oppimaan. Tarvittiin kaksi veristä sotaa ja tuhoutunut maanosa, ennen kuin opimme, että yhdentynyt Eurooppa on enemmän kuin osiensa summa.

Me kaikki emme kyenneet saavuttamaan edes tuolloin rauhan ja vapauden tavoitteitamme. Useimmille eurooppalaisille vuoden 1945 toukokuu merkitsi heidän maansa vapautumista natsivallasta ja vapauden ja uudelleenrakentamisen uutta alkua. Ne, jotka olivat väärällä puolen rautaesirippua, huomasivat, että yhden hirmuvalta korvattiin pian toisen hirmuvallalla. Sen jälkeen vielä kahdelta sukupolvelta evättiin se vapaus, josta me nyt nautimme. Leipzigin Karl Marxin yliopiston opiskelijana vuonna 1976 näin tämän kaiken omin silmin.

Historialliset näkökulmamme ovat väistämättä erilaiset. Tässä keskustelussa on kuitenkin pohdittava tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Iloitkaamme siitä, että Eurooppa on yhdentynyt rauhanomaisesti ja että voimme istua yhdessä samassa salissa hallitusten yhteisten ylikansallisten elinten kanssa päättämässä yhteistä etua koskevista kysymyksistä.

Euroopan unioni perustettiin keskinäisen riippuvuussuhteen sanelemasta pakosta ja Neuvostoliitto hajosi lopulta samasta syystä. Aloitimme hiilestä ja teräksestä, jotka ovat sodan jälkeisen Euroopan rakennuspalikoita. Loimme yhteismarkkinat, jotka ovat perusta sellaiselle hyvinvoinnille, josta vanhempani eivät edes osanneet uneksia. Yhteensä 300 miljoonaa eurooppalaista otti käyttöön yhtenäisvaluutan uuden vuosisadan alussa.

Samalla kun juhlimme 60 vuotta kestänyttä rauhaa, huomaamme, että Eurooppa on päässyt pitkälle ottamalla pieniä askelia kansojemme välisen solidaarisuuden lujittamiseksi. Ei ole epäilystäkään siitä, että Euroopan unioni on ollut menestys: vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta on tullut osa yleistä oikeudellista ja yhteiskunnallista rakennetta. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että näin tulee aina olemaan, ja olemme nyt vedenjakajalla, jolla tarkoitan perustuslakisopimusta. Pystymmekö kehittymään ja lujittamaan tätä ennennäkemätöntä rauhan, vakauden ja hyvinvoinnin aikakautta, vai sulaako se silmiemme edessä ja korvaako sen uusi kansallinen kilpailuhenki ja uhkapeli?

Eräs Financial Times -lehden kolumnisti muistutti meitä viime viikolla siitä, miten ohut on sivilisaation pinta ja miten äkkiä ihmisen omantunnon ääni vaimenee, kun sitä kehotetaan unohtamaan oikeusvaltioperiaate ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Tällainen haaste jäsenvaltioillamme on edessään, kun niitä kehotetaan ratifioimaan perustuslakisopimus.

Rauhanomaisen ja vauraan Euroopan lähtökohtana on aina ollut se, että vahvuus perustuu lähentymiseen ja yhteisiin toimivaltuuksiin. Yhteistyö on kasvanut kaupallisista toimista sosiaalipolitiikan, työllisyyden, maahanmuuton, oikeuden, poliisiyhteistyön ja ulkopolitiikan aloille. Keski- ja Itä-Euroopan vallankumoukset ovat poistaneet harteiltamme Jaltan ikeen, mutta meitä odottavat uudet haasteet. Tällaisia haasteita ovat esimerkiksi elintarvikkeiden, vaatteiden ja asuntojen turvaaminen maailman kasvavalle väestölle, samalla kun yhä useammat ovat pakotettuja muuttamaan sodan, nälän tai yksistään epätoivon tieltä. Muita haasteita ovat otsonikerroksessa oleva aukko, jäävuorten sulaminen, merenpinnan nousu tai ilmastonmuutos. Kansainvälisesti järjestäytynyt rikollisuus on eräs uhka, sillä eräät rikollisryhmät ovat nykyään vaikutusvaltaisempia kuin muutamat kansalliset hallitukset, ja ne aiheuttavat monille kurjuutta käymällä kauppaa huumeilla, käsiaseilla ja ihmisillä sekä tekemällä yhteistyötä terroristien kanssa. Maamme eivät pysty kohtaamaan yhtäkään näistä haasteista yksin. Jotta voimme antaa kansalaisillemme sen turvallisuuden, hyvinvoinnin ja mahdollisuuden, jota ne odottavat hallitukselta, meidän on toimittava yhdessä. Meidän on tehtävä yhteistyötä myös Yhdysvaltojen ja Kanadan kanssa, joiden kansalaisille olemme niin paljon velkaa ja joiden arvot me valtaosin hyväksymme – ei ainoastaan yhteisten haasteiden takia vaan jotta he tuntisivat olonsa miellyttävämmäksi uuden ja entistä vaikutusvaltaisemman Euroopan rinnalla.

Euroopalla on mahdollisuus toimia toivon lähteenä ja suvaitsevuuden, monimuotoisuuden ja vakauden esimerkkinä maailmassa, jossa nämä ominaisuudet ovat edelleen harvinaisia. Voimme vaatia oikeuksien julistusta tai voimme nähdä oikeuksiemme hiipuvan. Voimme ratifioida Euroopan unionin perustuslakisopimuksen ja asettaa luottamuksemme demokratiaan ja hallituksen vastuuvelvollisuuteen tai voimme edelleenkin jättää liikaa valtaa valitsemattomien käsiin. Voimme ojentaa ystävällisen kätemme riistetyille tai voimme tuudittautua haavekuviin hyvinvoinnista. Voimme toivottaa Romanian, Bulgarian, Turkin ja Länsi-Balkanin maat tervetulleiksi, ja tunnustaa, että Euroopan on oltava monimuotoinen ja moniarvoinen, tai voimme edelleenkin suhtautua toisiimme vihamielisesti ja epäluuloisesti. Lähentyminen ei ole ainoastaan tavoite vaan se on taloudellinen ja poliittinen välttämättömyys. On aika luopua kansallisia etuja painottavasta ajattelutavasta ja jatkaa entistä tiiviimpää lähentymistä. Yhteistyö on oikea tapa edetä, sillä sen avulla voimme vastata maailmanlaajuisiin haasteisiin yhdessä.

Euroopalla on johtava rooli uuden maailmanjärjestyksen aikakaudella. Se merkitsee vakauttavaa voimaa ja virstanpylvästä muille maille ja kansoille. Kauppa ja yhteistyö voivat tuoda muillekin samat edut kuin meille, ja siksi ryhmäni suhtautuu myönteisesti suhteiden lujittamiseen Venäjän ja Kiinan kansantasavallan kanssa. Meidän pitäisi kuitenkin oppia historiasta se, ettemme saa tarjota välineitä autoritaaristen hallitusjärjestelmien tukemiseksi. Liberaalit ja demokraatit ovat huolestuneita neuvoston joidenkin toimintalinjojen suunnasta: amerikkalaisten päihittäminen laskevien hintojen hollantilaisessa huutokaupassa, jossa kaupitellaan ihmisoikeusstandardeja, olisi häväistys Euroopan kansojen niin ankarasti tavoittelemaa arvoa kohtaan.

Aivan samaan tapaan kuin yksikään ihminen ei ole saari, myöskään yksikään maa ei ole saari. Halussamme olevasta hauraasta maailmasta ja sen asukkaista huolehtiminen on yhteinen tehtävämme. Euroopan olisi oltava esimerkkinä erilaisuuden kunnioittamisessa ja tartuttava haasteeseen.

(Suosionosoituksia)

  Daniel Marc Cohn-Bendit, Verts/ALE-ryhmän puolesta. – (FR) Arvoisa puhemies, synnyin kuukausi ennen vuotta 1945. Vanhempani lähtivät Saksasta 72 vuotta sitten. Vuonna 1933 isäni työskenteli juristina ja puolusti Secours rouge -järjestöä ja hänet oli määrä pidättää. Synnyin tasan yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun liittolaiset nousivat maihin Normandiassa. Olen vapautuksen lapsi. Tässä armeijan hyökkäyksessä vapautettiin Eurooppa, ja se antoi vanhemmilleni mahdollisuuden saada lapsi, "vapauden lapsi".

Siksi muistomme – minun muistoni – on päällystetty kauhukuvilla. Auschwitzin, anus mundin, kauhut osoittivat, minkälaiseen pahuuteen ihmiskunta on kykenevä. Kolima, anus mundi, osoitti, mihin kaikkein julmin poliittinen ideologia on kykenevä. Oradour-sur-Glane osoitti, mihin sotilaallinen miehitys voi johtaa. Katyn osoitti, että vapautus ja tuhoaminen voivat tapahtua samanaikaisesti. Puna-armeija surmasi Puolan koko älymystön estääkseen puolalaisia liittymästä yhteen ja luomasta omaa itsenäistä valtiota. Tuonkin jälkeen olemme syyllistyneet joukkomurhiin, jotka eivät ole verrattavissa keskenään mutta jotka ovat silti yhtä kuolettavia ja julmia. Siirtomaasotien yhteydessä on tehty joukkomurhia, ja Srebrenican joukkomurhasta on kulunut tasan 10 vuotta.

Näiden joukkomurhien seurauksena miehet ja naiset, jotka eivät kuulu poliittiseen puolueeseeni mutta joiden merkityksen Euroopan rakentamisen onnistumiselle tunnustan – sillä he onnistuivat siinä – olkoon kyse De Gaullesta, Adenauerista, Willy Brandtista, Helmut Kohlista tai François Mitterrandista – sen ei ole väliä – saivat aikaan jotain poikkeuksellista. Ne meistä, jotka ovat syntyneet vuoden 1945 jälkeen, ovat Euroopan lapsia, mutta me olemme myös totalitarismin vastaisuuden lapsia. Eurooppa luotiin totalitarismin torjumiseksi, jotta se ei enää nosta päätään sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan. Lainaan tässä yhteydessä erästä laulua, joka lienee tuttu muutamille: ei ole lopullista pelastajaa, ei jumalaa, ei kuningasta, ei johtajaa, ei kommunismia, ei uusliberalismia. Ihmiskunnalla ei ole vapauttavaa ideologiaa. On olemassa vain eräs hyvin pieni ja hauras asia, jota monet ihmiset halveksivat ja jota kutsutaan yksinkertaisesti demokratiaksi.

(DE) Hyvät ystäväni, hyvät parlamentin jäsenet, saksalaisten on aina joko helppoa tai vaikeaa puhua aiheesta "60 vuotta sodasta". Saksa koki sekä kansallissosialismin sen kaikkine julmuuksineen että kommunistisen totalitarismin. Saksakin on siten eräs Euroopan symboli, ja jos meidän sukupolvellamme on jokin velvollisuus, velvollisuutemme on kertoa totuus. En tarkoita tällä sitä, että parlamentille olisi nyt kerrottava, mitkä Euroopan poliittiset tehtävät ovat, sillä voimme tehdä sen joka päivä. Olen huolissani siitä, miten vakavasti me suhtaudumme velvollisuuteemme vastustaa totalitarismia. Jos todellakin aiomme ryhtyä toimiin sen puolesta, emme voi emmekä saa unohtaa ihmisoikeuksia ja ihmisarvon kunnioittamista minkäänlaisen reaalipolitiikan takia.

(Suosionosoituksia)

Meidän on keskusteltava venäläisten kanssa mutta meidän on keskusteltava myös Tšetšeniasta. Meidän on keskusteltava rikoksista. Meidän on keskusteltava kiinalaisten kanssa, mutta meidän on keskusteltava siitä, miten Kiinassa sorretaan ihmisiä. Emme voi sanoa yksinkertaisesti "poistetaan vain kiellot" ja siirtyä seuraavaan aiheeseen asialistalla. Mitä siitä, vaikka kiinalaiset ovat saaneet aseita. Mitä siitä, vaikka heille myydään muutama Transrapid. Kun Euroopan historia on tällainen, emme yksinkertaisesti voi tehdä niin!

(Suosionosoituksia)

Koska olemme sitoutuneita kertomaan totuuden ja koska uskomme Eurooppaan, meidän on muistettava tulevaisuuden Eurooppaa kehittäessämme ja organisoidessamme, minkälainen Eurooppa aikoinaan oli ja minkälaiseksi se ei enää koskaan saa tulla.

Tällaisina aikoina – kun ajattelen Euroopan historiaa näistä näkökulmista – olen ylpeä voidessani kampanjoida sellaisen perustuslakisopimuksen puolesta, johon sisältyy totalitarismin vastaisen Euroopan perintö. Olen vakuuttunut siitä, että me voitamme. Tästä perustuslakisopimuksesta tulee totta Euroopassa. Minä uskon siihen, ja se on velvollisuutemme lapsiamme kohtaan, jotka perivät sen, mitä vanhempamme ovat meidän huomaamme uskoneet.

(Suosionosoituksia)

  Francis Wurtz, GUE/NGL-ryhmän puolesta. – (FR) Arvoisa puhemies, neuvoston puheenjohtajan Junckerin hieno puhe yhdessä myöhemmissä puheenvuoroissa esiin tuotujen erityisten painopisteiden kanssa ovat selvästi ristiriidassa ryhmien enemmistön antaman, natsien antautumisen 60-vuotispäivää koskevan päätöslauselmaesityksen kanssa, jonka sisältö on valtava pettymys ja aiheuttaa huolta. Olen vakuuttunut siitä, että valtaosa kokouksessamme edustettuina olevista poliittisista ryhmistä, niin miehet kuin naisetkin, tuntevat olonsa epämukavaksi lukiessaan tätä tekstiä, jossa on muutettu historiaa enemmän tai vähemmän.

Kun parlamentin kaltainen toimielin hahmottelee Euroopan ja kaikkien liittolaisten – Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Neuvostoliiton – Hitlerin vastaisen koalition yhteisen voiton jälkeisen nykymaailman perustamishetkeä, jokainen sana on merkityksellinen. Olen valmis lyömään vetoa siitä, että monet miehet ja naiset odottavat näkevänsä tämäntyyppisessä julistuksessa seuraavantyyppisiä asioita: "8. toukokuuta 1945 oli Euroopan vapautumisen päivä." Sehän on totuus; sinä päivänä Neuvostoliiton armeija puuttui ratkaisevasti sotaan.

Väheksymättä mitenkään Stalinin aikaista vainoa monet eurooppalaiset olisivat epäilemättä halunneet, että kun näemme erilaista nostalgian kaipuuta kolmanteen valtakuntaan, sanomme, että natsien hirmutekojen puolustelu osoittamalla sormella Stalinin hallinnon tekemiin rikoksiin ei ole hyväksyttävää sen enempää henkisestä kuin moraalisestakaan näkökulmasta, ja – kun pidetään mielessä sota, jonka johdosta Baltian tasavallat ja Venäjä ovat ajautumassa riitaan – meidän olisi muistettava, että myös natsi-Saksa oli osaltaan vastuussa Baltian maiden tragediasta.

Hyvät parlamentin jäsenet, selvennän yhtä asiaa: kaikki nyt esittämäni perusteet ovat peräisin ranskalaisessa Le Figaro -sanomalehdessä edellispäivänä julkaistusta kirjoituksesta, jonka on laatinut entisen liittokanslerin Helmut Kohlin entinen neuvonantaja Michael Mertes. He ovat osa poliittista perhettämme, Euroopan kansanpuolueen (kristillisdemokraatit) ja Euroopan demokraattien ryhmää. Luojan kiitos! Siinä todetaan lopuksi, että me hävisimme sodan, ja esitetään eräs ajatus, jota kehotan teitä pohtimaan: se, miten me hahmottelemme menneisyyttä, kertoo meille enemmän nykyisistä asenteistamme kuin itse menneisyydestä.

Nyt kun Euroopan unioni kuulee kansalaisiaan perustuslakisopimusluonnoksesta, miten kansalaiset tulkitsevat laajentuneen Euroopan käsitettä, jossa kyseenalaistetaan heti alkuun Eurooppa-vision ja maailman kulmakivi, joka luotiin 8. toukokuuta 1945, nimittäin se, että natsismi ei ollut sen enempää vertaansa vailla oleva diktatuuri kuin hirmuvaltakaan, vaan se merkitsi pikemminkin koko yhteiskunnan täydellistä luhistumista?

Me olemme valmiita keskusteluun, jossa ei jätetä yhtään kiveä kääntämättä, riippumatta siitä, keskitytäänkö siinä stalinismin rikoksiin, saksalais-neuvostoliittolaiseen sopimukseen synkästä muistosta tai Baltian maiden historiaan. Meillä ei ole kuitenkaan minkäänlaista syytä vähätellä natsismia, sillä – jos meitä on ylipäätään muistutettava siitä – sen tarkoituksena oli tuhota ali-ihmiset ja laajentaa herrarodun elintilaa joukkosodankäynnillä. Tästä syystä meillä on oikeus odottaa, että 8. päivää toukokuuta 1945 koskevassa Euroopan parlamentin tekstissä olisi painotettu aivan muita asioita. Olisiko ollut liikaa osoittaa tässä yhteydessä kunnioitusta niille nimettömille sotilaille, joilla ei ollut muuta päämäärää kuin elää ja toimia kunniallisena miehenä tai naisena ja jotka osallistuivat vastarintaan henkensä uhalla, ja monet heistä uhrasivat henkensä vapautemme puolesta. Vain sana – vain yksi sana – Hiroshiman ja Nagasakin kauhuista ja tämän kukistetun maan kymmenistä tuhansista kuolleista ei varmastikaan olisi ollut liikaa.

Tässä tapauksessa Euroopan parlamentti on epäonnistunut täydellisesti tekemään sovinnon historian kanssa. Lisäksi ryhmäni kieltäytyy yksimielisesti kannattamasta tätä päätöslauselmaa, joka on kaukana 25, 27 tai 30 jäsenvaltion Euroopan unionia koskevasta käsitteestämme.

Jätän viimeisen sanan eräälle eurooppalaiselle johtajalle, joka 20 vuotta sitten löysi oikeat sanat kuvaamaan 8. päivää toukokuuta 1945 maassa, jossa niiden esittäminen avoimesti oli äärimmäisen vaikeaa. Puhun Saksan entisestä liittopresidentistä Richard von Weizsäckeristä. Lainaan hänen sanojaan.

(DE) "Meillä on lujuutta katsoa totuutta silmään niin hyvin kuin osaamme ilman kaunistelua ja ilman vääristelyä. [...]

Eräs asia on käynyt päivä päivältä selvemmäksi, ja meidän on sanottava se tänään meidän kaikkien puolesta: 8. toukokuuta oli vapautumisen päivä. Se vapautti meidät natsien epäinhimillisyydestä ja hirmuvallasta."

(Suosionosoituksia)

  Maciej Marian Giertych, IND/DEM-ryhmän puolesta. – (PL) Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet, toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939, kun Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät kotimaahani Puolaan ja miehittivät sen. Puola jaettiin osiin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen seurauksena, joka oli allekirjoitettu Moskovassa vain viikkoa aiemmin. Puolaa eivät valloittaneet natsi- ja kommunistipuolueiden taistelujoukot vaan naapurimaiden armeijan tavalliset sotajoukot, toisin sanoen Saksan Wehrmacht, Luftwaffe ja Kriegsmarine sekä puna-armeija. On syytä lisätä, että Saksaa hallitsi tuolloin kansallissosialistinen puolue, jota johti valtakunnankansleri Hitler, ja se oli päässyt valtaan saksalaisten äänestäjien demokraattisella päätöksellä. Neuvostoliittoa hallitsivat Stalin ja kommunistinen puolue, joka oli päässyt valtaan vallankumouksen jälkeen.

Juhlimme nyt Saksan antautumisen 60-vuotispäivää. Saksa antautui 8. toukokuuta 1945, ja tämä päivämäärä symboloi natsi-Saksan laittomien tekojen päättymistä miehitetyissä maissa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut niiden rikosten päättymistä, jotka alkoivat Neuvostoliiton hyökättyä Puolaan vuonna 1939. Voitimme sodan Saksaa vastaan mutta hävisimme sodan Venäjää vastaan. Tämän takia meidät alistettiin vieraalle vallalle, vieraalle taloudelliselle järjestelmälle ja vieraalle ideologialle.

Taistelimme toisessa maailmansodassa kaikilla rintamilla ja olimme läsnä, kun ensimmäiset ja viimeiset luodit ammuttiin. Vuodesta 1941 myös Neuvostoliitto oli liittolaisemme sodassa Saksaa vastaan. Tunnustamme Venäjän roolin natsi-Saksan lyömisessä ja maan sodassa kokemat valtavat miestappiot. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että Venäjä toimi ikään kuin se olisi valloittanut Puolan. Lisäksi maat, jotka olivat läntisiä liittolaisiamme sodassa Saksaa vastaan, olivat myös Neuvostoliiton liittolaisia, ja ne antoivat suostumuksensa orjuutuksellemme Jaltassa. Olimme pakotettuja vapauttamaan itsemme pienin askelin aloittamalla maatalouden yksityistämisestä, minkä jälkeen vapautimme kirkon, turvasimme pienten ja keskisuurten yritysten hyväksymisen ja lopulta ammattiyhdistysliikkeiden perustamisvapauden sekä ilmaisunvapauden ja poliittisen vapauden.

Ainoa apu, jota saimme tässä yhteydessä muulta maailmalta, tuli kilpavarustelun muodossa, jonka Yhdysvallat voitti ajan kuluessa, ja etenkin Reaganin menestyksekkään "tähtien sota" -ohjelman muodossa, joka heikensi Neuvostoliiton asemaa. Amerikkalaisten joukkojen läsnäololla Euroopassa ja Naton toiminnalla on varmistettu, että Länsi-Eurooppa on pystynyt nauttimaan rauhasta viimeisten 60 vuoden ajan. Myös Keski- ja Itä-Euroopan maat, jotka ovat joko Naton jäseniä tai jotka ovat tehneet rauhankumppanuuksia, ovat nyt alkaneet hyötyä näistä eduista. Jokainen meistä toivoo rauhaa ja vapautta sekä tulevaisuutta, joka on muotoiltu toiveidemme mukaisesti.

Minun sukupolveni jäsenet, jotka kokivat toisen maailmansodan omakohtaisesti, eivät ole keskuudessamme enää pitkään, ja meidän onkin varmistettava, että tulevat sukupolvet muistavat totuuden tästä sodasta. Meistä puolalaisista on hyvin murheellista, että niin monet läntiset tiedotusvälineet käyttävät edelleen ilmaisuja, joita me pidämme loukkaavina, kuten "puolalaiset keskitysleirit" tai jopa "puolalaiset kaasukammiot ja krematoriot". Brittiläisellä Guardian-lehdellä oli otsaa käyttää julkaisussaan näitä ilmaisuja. On totta, että osa näistä kuolemantehtaista sijaitsi Puolan alueella, mutta ne olivat silti saksalaisia eivätkä puolalaisia. Kaikki saksalaiset eivät ole vastuussa näistä asioista, ja tunnustamme, että Saksan kansa on etääntynyt häpeällisestä natsiperinnöstä, mutta haluamme varmistaa, etteivät tulevat sukupolvet yhdistä Puolaa natsien tekemiin rikoksiin, sillä Puola ei ollut niistä vastuussa.

Vastaavasti Venäjän kansa ei ole vastuussa Stalinin aikakaudella tehdyistä rikoksista, toisin sanoen karkotuksista, vankileireistä, Katynissä tehdystä kansanmurhasta ja Keski- ja Itä-Euroopan maiden alistamisesta. Näistä rikoksista olivat vastuussa Neuvostoliiton kommunistijohtajat, ja myös itse venäläiset kärsivät alistamisesta. Haluamme tehdä sovinnon Venäjän kansan ja valtion kanssa, mutta odotamme heidän irtaantuvan yksiselitteisesti kommunistisesta perinnöstä. Saksan ja Venäjän, toisin sanoen toisen maailmansodan aloittaneiden maiden, nykyiset johtajat ovat kuitenkin antaneet saksalaiselle Bild-sanomalehdelle yhteisen haastattelun, jossa he pyrkivät kiinnittämään huomiota vain niiden keskinäisiä suhteita ja niiden kärsimiä menetyksiä korostaviin kysymyksiin.

Pyrimme parhaillaan luomaan naapurisuhteita sekä Saksan että Venäjän kanssa. Jo vuonna 1961 Puolan piispat lähettivät saksalaisille piispoille kuuluisan kirjeen, jossa todetaan; "me annamme anteeksi ja pyydämme anteeksiantoa". Omaksumme saman lähestymistavan suhteissamme Venäjään, mutta anteeksianto ja sovinto eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän olisi unohdettava. Siksi vaadimme, ettei tulevaisuudessa enää koskaan turvauduta kansanmurhaan tai toisen maan alistamiseen, hyökkäykseen tai sotaan.

  Wojciech Roszkowski, UEN-ryhmän puolesta. – (PL) Arvoisa puhemies, yksittäisillä valtioilla on ollut hyvin erilaisia kokemuksia toisesta maailmansodasta, joten tämänpäiväinen keskustelumme on ehkä kaikkein tärkein Euroopan identiteetistä viime vuosien aikana käydyistä keskustelusta. Jos haluamme aidosti liittyä yhteen ja muodostaa yhteisen eurooppalaisen henkisen yhteisön, meidän kaikkien on pyrittävä ymmärtämään täydellisesti Euroopan kansojen historiallisia kokemuksia. Se edellyttää, että puhumme täysin avoimesti muutamista kysymyksistä.

Päätöslauselma, jolla juhlistetaan sodan päättymisen 60-vuotispäivää, on laadittu vaikean kompromissin tuloksena, ja se on kokonaisuutena tarkka kuvaus sodan seurauksista. Siitä puuttuu kuitenkin viittaus sodan käynnistymisen ja loppumisen välillä olevaan yhteyteen tai niihin näkemyksiin, joita parhaillaan kaupitellaan Venäjällä. München ja Tšekkoslovakian jako olivat Hitlerin ensimmäisiä aggression ilmentymiä, mutta Molotov-Ribbentrop-sopimus merkitsi kieltämättä todellista alkua sodalle. Puola joutui kolmannen valtakunnan ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön uhriksi syyskuussa 1939, ja tämän jälkeen Saksa hyökkäsi Norjaan, Tanskaan, Belgiaan, Alankomaihin, Luxemburgiin, Ranskaan, Jugoslaviaan ja Kreikkaan ja Neuvostoliitto Suomeen, Liettuaan, Latviaan ja Viroon. Omasta vapaasta tahdostaan Stalin ei liittynyt liittoutuneisiin sodassa Saksaa vastaan. Päinvastoin hän kieltäytyi tekemästä yhteistyötä Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Vasta kun Hitler oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, hän varmisti brittiläisten ja amerikkalaisten tuen liittymällä uuteen koalitioon, joka lopulta kukisti kolmannen valtakunnan.

Vaikka puna-armeija olikin pääsyyllinen sotaan, neuvostojärjestelmään ei tehty mitään muutoksia. Pakkotyöleirit jatkoivat laajentumistaan, ja niiden vaatimien ihmishenkien määrä on verrattavissa sodassa kuolleiden neuvostokansalaisten määrään. Kolmen suuren välinen yhteistyö perustui siten vain näennäisesti yhteisiin arvoihin, ja siksi sen ylläpitäminen osoittautui mahdottomaksi sodan päätyttyä. Juuri ennen kuolemaansa Roosevelt myönsi, ettei Yhdysvallat voi harjoittaa kauppaa Stalinin kanssa, sillä tämä oli rikkonut jokaisen antamansa lupauksen. Tämä tunnustus tuli kuitenkin liian myöhään. Eurooppa oli jakaantunut, ja Itä-Eurooppa oli ajautui Stalinin totalitarismin käsiin. Eräs näistä maista oli Puola, joka vastusti Hitleriä ensimmäisenä jopa silloin, kun Stalin oli Hitlerin liittolainen. Puolan asejoukot olivat kooltaan vain neljännes liittolaisten joukoista, ja maa menetti suhteellisesti eniten ihmishenkiä sodan aikana.

Venäjä on nykyään valitettavasti haluton tunnustamaan Neuvostoliiton sodanaikaisen kaksitahoisen roolin. Presidentti Putin on palannut Stalinin aikaiseen tulkintaan toisesta maailmansodasta ja sen jälkiseurauksista ja väittää, että Molotov-Ribbentrop-sopimus oli tavallinen kansanvälinen sopimus. Venäjä on kieltänyt virallisesti Stalinin hyökkäyksen Puolaan vuonna 1939, Katynissä tehdyn kansanmurhan ja Neuvostoliiton Baltian maiden miehityksen. Se on jopa väittänyt, että Jaltan konferenssin ansiosta Puolaan saatiin demokratia.

Tunnettu venäläinen kirjailija Viktor Jerofejev kirjoitti hiljattain, että Venäjä on riittävän valaistunut ollakseen tekemättä eroa Stalinin totalitarismin ja Hitlerin hallinnon välillä. Jos Venäjä on todellakin valaistunut, on kaikki syy toivoa, että se pystyy tekemään sovinnon Euroopan kanssa. Stalinin maineen palauttamiseen tähtäävien toimien olisi kuitenkin oltava meille kaikille varoitusmerkki.

Miksi tämä on niin tärkeää juuri nyt? Presidentti Putin on sanonut, että Venäjän ja Saksan välisellä sovinnolla voitaisiin näyttää esimerkkiä Euroopalle. Valitettavasti kaikki sovinnot, jotka perustuvat Stalinin tulkintaan historiasta, saavat hälytyskellot soimaan, ja ne soivat erityisten äänekkäästi Varsovassa, Vilnassa, Riiassa ja Tallinnassa.

Sekä Puolan kansa että Keski-Euroopan muut kansat katsovat, että on mahdotonta saavuttaa rauhaa ja sovintoa Euroopassa, jos Saksan ja Venäjän välillä sijaitsevat kansat jätetään yhtälön ulkopuolelle tällä tavoin. Parlamentin on ymmärrettävä, että me Puolassa ja Keski-Euroopassa tunnemme olomme epämukavan ahtaaksi, kun Länsi-Euroopan supervallat ja Venäjä kättelevät päidemme yllä.

Puhetta ryhtyi johtamaan
varapuhemies MAURO

  Philip Claeys (NI). – (NL) Arvoisa puhemies, on hyvin tärkeää, että kunnioitamme tällaisella hetkellä toisen maailmansodan päättymistä 60 vuotta sitten. On myös hyvä asia, että tässä yhteydessä korostetaan jälleen kerran, ettei vapautta ja demokratiaa saisi pitää itsestäänselvyytenä vaan että niitä on pidettävä yllä aktiivisesti. Kansallissosialismin hirmutyöt ovat musta sivu Euroopan historiassa, ja edelliset puhujat olivat oikeassa huomauttaessaan, ettei siihen juurikaan ole mitään lisättävää.

On kuitenkin valitettavaa, että Länsi-Eurooppa osoittaa niin vähän huomiota sille historialliselle tosiasialle, että 60 vuotta sitten annettiin virallinen hyväksyntä Itä-Euroopan kansojen luovuttamiselle Neuvostoliiton miehittäjille, diktatuurisille kommunistijärjestelmille, joiden hirmuteot ja rikokset ovat verrattavissa natsien järjestelmään. Puna-armeija oli jo Varsovassa vuonna 1944 odottamassa yksinkertaisesti, että natsit tukahduttavat kansannousun. Kuusikymmentä vuotta sitten kaikkialla lännessä ylistettiin ja kunnioitettiin Joseph Stalinia, tyrannia, joka oli jo tuolloin tappanut miljoonia ihmisiä ja joka vapautetun lännen ummistaessa silmänsä jatkoi useiden miljoonien ihmisten tappamista niin Neuvostoliitossa kuin sen ulkopuolellakin.

On itse asiassa korkea aika, että Venäjä seuraa Saksan esimerkkiä ja asettaa menneisyyden oikeisiin kehyksiin. Virallisesti puna-armeija vapautti Viron, Latvian ja Liettuan kaltaiset maat. Latvian presidentti Vaira Vike-Freiberga on kuitenkin huomauttanut, ettei vuosi 1945 tuonut Baltian maille minkäänlaista vapautta, päinvastoin. Lainaan hänen sanojaan: "Se merkitsi orjuutta, se merkitsi miehitystä, se merkitsi alistamista ja Stalinin terroria".

Moskovassa muutama päivä sitten vierailleet Euroopan johtajat eivät juurikaan nähneet vaivaa käsitelläkseen tätä todellisuutta, ja se, mikä merkitsi vapautusta länsieurooppalaisille 60 vuotta sitten, merkitsi toista Golgataa itäeurooppalaisille sillä erolla, että uusi diktatuuri pystyi luottamaan niin monien länsieurooppalaisten poliitikkojen, tiedotusvälineiden, älymystön ja monien muiden aktiiviseen tukeen ja myötätuntoon, ja on käynyt ilmi, monet näistä kuuluivat itse asiassa Neuvostoliiton salaisen palvelun palkkalistoille. Onkin ehkä osuvaa tarkastella näitä asioista, kun niistä on kulunut 60 vuotta. Ehkä Eurooppa ei pysty jättämään menneisyyttä kokonaan taakseen, jollemme järjestä eräänlaista Nürnbergin kommunismioikeudenkäyntiä, ei kuitenkaan vanhojen haavojen avaamiseksi vaan sen varmistamiseksi, ettemme koskaan unohda menneisyyttä lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuden takia.

Olen järkyttynyt siitä, että Euroopan komission jäsen julkaisee verkkosivuillaan kuvia, joissa hän osoittaa ihailevansa Fidel Castron kaltaista henkilöä. Olen järkyttynyt siitä, että älymystö ja poliitikot kieltävät edelleenkin tai vähättelevät islaminuskoisten ääriryhmien ilmaantumista. Jean-François Revel puhui jo totalitarismin houkutuksesta – la tentation totalitaire. Jos toisen maailmansodan hirmuteoista on opittava eräs asia, se on se, että totalitarismille ei saa milloinkaan antaa toista mahdollisuutta.

  Szájer, József (PPE-DE). – (HU) "Muistoissa esi-isien taistelut kaikki rauhaksi muuttuvat, yhteiset asiat järjestyvät: siinä suuret tehtävät". Sata vuotta sitten syntynyt suuri unkarilainen runoilija Attila József muistuttaa meitä siitä, että meillä, Euroopan valtioilla, jotka olemme käyneet monta sotaa keskenämme, on monia yhteisiä asioita järjestettävänä.

Komission jäsen Frattini totesi Vytautas Landsbergisille ja minulle hiljattain kirjoittamassaan kirjeessä, että teidän historianne on myös meidän historiaamme. Kun juhlimme maailmansodan päättymistä Euroopassa, emme saa unohtaa, että sodan päättyminen antoi jokaiselle Euroopan valtiolle jotakin erilaista. Onnekkaimmille valtioille se merkitsi pitkään kestäneen kärsimyksen loppumista ja mittaamattoman tuhon päättymistä 60 vuotta sitten. Kumarrumme kaikkien niiden edessä, jotka uhrautuivat rauhan puolesta. Toinen puoli Eurooppaa joutui kuitenkin kohtaamaan toisen pahansuovan diktatuurin, joka aiheutti yhtä paljon kärsimystä ja tuhoa. Yö toisensa perään ilman päivänvaloa, miehitys toisensa perään ilman itsenäisyyttä, epäinhimillinen diktatuuri toisensa perään ilman vapautta.

Takanani istuu Slovakian edustaja, Zita Pleštinská, jonka unkarilaista isää, István Kányaia, vainosivat sekä natsit että fasistit, ja hänen isänsä kärsi yhdeksän vuotta Neuvostoliiton keskitysleirien helvetissä. Se, joka vapauttaa viattoman vangin yhdestä vankilasta ja lukitsee hänet toiseen, on vankilan vartija, ei vapauttaja. Vanki ei pidä häntä vapauden antajana vaan vapauden riistäjänä. Monen Euroopan valtion kiihkeästi kaipaama vapaus koitti 50 vuoden kuluttua 8. toukokuuta 1945. Viimeinen askel otettiin 1. toukokuuta 2004, ja se merkitsi Jaltan maailmanjärjestyksen loppua. Todellisuudessa toinen maailmansota loppui 1. toukokuuta 2004. Näin ollen olisi sopivampaa juhlia sodan päättymistä täällä jälleenyhdistyneen Euroopan pääkaupungissa eikä Moskovassa.

Euroopan valtiot katsoivat saman muurin eri puolia: piikkilanka-aita jakoi meidät kahtia puolen vuosisadan ajan. Kestimme sen, mitä ei voi kestää, kestimme järjestelmän, jonka loi Neuvostoliiton puna-armeija, joka pysyi vallassa edistyksellisen sosialistiaatteen nimissä tehdyn viattomien ihmisten vapauttamisen, kansanmurhan, luokkapuhdistuksen ja etnisen puhdistuksen, murhaamisen, kiduttamisen, karkottamisen ja kansalaisoikeuksien riistämisen jälkeenkin. Järjestelmä, jonka Neuvostoliiton kommunistiliike pakotti Keski-Euroopan valtiot omaksumaan, oli välitön seuraus suunnitelmasta, josta Stalin puhui 19. elokuuta 1939 politbyroolle esitellessään Molotov-Ribbentrop-sopimusta. Hän totesi: "Viimeisten 20 vuoden kokemus on osoittanut, että rauhan aikana koko Euroopassa on mahdotonta ylläpitää kommunistista liikettä, joka on tarpeeksi vahva, jotta bolshevikkipuolue voi ottaa vallan. Tällaisen puolueen diktatuuri on mahdollista ainoastaan suuren sodan seurauksena".

Valtiomme nousivat tällaista bolshevikkipuolueiden diktatuuria vastaan monta kertaa: vuonna 1956 Berliinissä, lokakuussa 1956 Unkarissa ja Poznañissa, vuonna 1968 Tšekkoslovakiassa ja vuonna 1980 Puolassa. Länsi oli tyytyväinen vallankumouksiimme ja tunsi myötätuntoa meitä kohtaan, mutta sieti sen, että Neuvostoliitto kukisti ja teki verisesti lopun näistä vapauden tahdonilmauksista. Hyvät kollegat, meidän historiamme on myös teidän historiaanne. Tästä huolimatta me, Neuvostoliiton miehityksestä vuosikymmen sitten vapautuneet valtiot, emme ole saaneet myötätuntoa lähihistoriassamme. Sodan jälkeen Länsi-Eurooppa ryhdistäytyi ylpeästi ja alkoi menestyä rauhan tultua. Vaikka se ei ollut meidän syytämme, meidät jätettiin tämän prosessin ulkopuolelle. Tähän perustuu nykyinen tilanne, jossa Euroopan onnellisemmalla puolella ja jopa täällä parlamentissa on ihmisiä, jotka haluavat luoda itselleen pääomaa pelottelemalla omia kansalaisiaan uusien jäsenvaltioiden halvoilla kansalaisilla, ihmisillä, joiden maat joutuivat taloudelliseen kriisiin, koska ne pakotettiin soveltamaan tehotonta sosialistista talousjärjestelmää.

Monet ihmiset Länsi-Euroopassa eivät ymmärrä, miksi viisikärkisestä punaisesta tähdestä, kuten hakarististä, on tullut vihan ja sorron symboli. Meidän historiamme on myös teidän historiaanne. Kuusikymmentä vuotta sitten Euroopan valtiot kukistivat yhdessä natsivallan. Tämä häväisty poliittinen luokka hävisi. Yhtäkään korttelia ei ole nimetty Hitlerin mukaan eikä patsaita pystytetty natsimurhaajien muistoksi. Puoli vuosisataa myöhemmin Neuvostoliitto ja kommunistinen järjestelmä hajosivat. Myös Jugoslavian kommunistiliike, joka jatkoi omaa tietään ilman Neuvostoliiton miehitystä, kärsi häpeällisen tappion. Kaatuneen kommunistijärjestelmän seuraajat ovat kunnioitusta vaativia taitavia liikemiehiä, niin sanotusti vastuullisia politiikkoja. Venäjällä Stalinin patsaita on pystytetty uudelleen ja Neuvostoliiton miehitykseen viitataan jälleen kerran vapauttamisena. Näyttää siltä, että he haluavat kuulla yhä vähemmän kommunistisen diktatuurin kauheuksista.

Arvoisa parlamentti, emme saa syyllistyä kaksinaismoraaliin. Auschwitz, Katynin metsän joukkomurha, natsimiehitys ja kahdesti tapahtunut Baltian maiden neuvostomiehitys, epäoikeudenmukaiset diktatuurit, jotka jakoivat Euroopan osiin sen etujen vastaisesti, väkipakolla ja sopimuksilla piirretyt rajat, kokonaisten kansakuntien karkottaminen, murhat, kidutukset, ihmisten vammauttaminen, kansalaisoikeuksien riistäminen, väestönsiirrot, kansakuntia erottavat muurit, ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen oikeuksien polkeminen, nämä ovat kaikki suuria vääryyksiä riippumatta siitä, kuka niihin syyllistyi.

Sodan taistelujen päättymisestä on kulunut 60 vuotta, ja on aika kohdata nämä kysymykset. Neuvostoliiton armeijan valtava uhrautuminen ansaitsee kunnioitusta ja arvostusta. Miehitysarmeija ei kuitenkaan ansaitse kunnioitustamme, se pakotti oman sortavan diktatuurinsa Euroopan yhteen osaan. Niin kauan kun emme pysty kutsumaan julmuutta julmuudeksi, murhaa murhaksi, niin kauan kuin mittaamme syntiä synnillä, sota jatkuu mielissämme eivätkä haavat parane. Jeesus sanoo, että totuus vapauttaa meidät. Euroopan yhdentyminen antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Entiset voittajat ja häviäjät, sortajat ja sorretut, yhdessä me voimme rakentaa yhteisen, demokraattisen Euroopan, joka perustuu kristilliseen perinteeseen juurtuneeseen ihmisarvoon sekä toivoon valoisammasta tulevaisuudesta ja tulevista onnellisimmista sukupolvista. Kuulkaamme Attila Józsefia, kuulkaamme runoilijaa ja järjestäkäämme yhteiset asiat!

  Józef Pinior (PSE). – (PL) Hyvät parlamentin jäsenet, Euroopan parlamentti muistelee tänään toisen maailmansodan, historian kauheimman sodan loppumisen 60. vuosipäivää. Sota vaati miljoonien ihmisten hengen, johti juutalaisten kansanmurhaan ja syöksi Euroopan julmuuksien, taloudellisen tuhon ja moraalisen rappion syvyyksiin. Meidän on painettava päämme tuon ajan muistoksi ja kunnioitettava tämän sodan uhreja.

Hyvät parlamentin jäsenet, vaikka yhteisessä muistissamme on tiettyjä ratkaisevia hetkiä, joiden ansioista meidän on mahdollista rakentaa yhdessä poliittista yhteisöä, jokainen Euroopan kansakunnista muistaa 1900-luvun omalla tavallaan. Syy tähän on, että valtiomme ja kansamme ovat kokeneet erilaisia historiallisia ja poliittisia tapahtumia. On kuitenkin yksi meidät yhdistävä tekijä, sillä me kaikki muistamme sodan vaatimat uhrit ja ponnistelun vapauden ja demokratian puolesta. Näiden asioiden muisto tarjoaa perustan yhteiselle eurooppalaiselle identiteetillemme. Muistelemme tänään niitä, jotka joutuivat natsiterrorin uhreiksi kolmannen valtakunnan miehittämissä maissa. Kunnioitamme myös holokaustin uhreja, toisin sanoen toisen maailmansodan aikana Euroopassa toteutetun juutalaisten kansanmurhan uhreja. Tämän rikoksen kaltaista ei ole koko ihmiskunnan historiassa. Muistelemme liittoutuneiden voittoa kolmannesta valtakunnasta, erityisesti Yhdysvaltojen osaa Euroopan vapauttamisessa. Muistelemme kaikkia niitä sotilaita, jotka kuolivat natsismin torjumiseksi maailmasta, ja 14 miljoonaa puna-armeijassa taistellutta sotilasta. Muistelemme kaikkien osapuolten toisessa maailmansodassa kärsimiä tappioita, samoin kuin sodan aikana Stalinin uhreiksi joutuneita. Viimeksi mainitun symboliksi on tullut noin 22 000 Puolan kansalaisen ja sotavangin joukkomurha Katynissa ja muilla Neuvostoliiton leireillä sekä vankiloissa keväällä 1940. Osoitamme kunnioitusta niille, jotka taistelivat vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta, ja muistelemme erityisesti sankarillista vastarintaliikettä, joka taisteli fasismia ja miehitystä vastaan monissa eri maissa. Tämän liikkeen ihanteet ja sen jäsenten myöntyväisyys itsensä uhraamiseen yksipuolisessa sodassa ovat nykyisin meidän todellista perintöämme, josta voimme kaikki olla ylpeitä ja joka toimii hienona esimerkkinä Euroopan nuorisolle.

Haluaisin tänään muistella Varsovan gheton vastarintaliikettä ja niitä, jotka kuuluivat Juutalaiseen taistelujärjestöön ja tarttuivat aseisiin 19. huhtikuuta 1943 puolustaakseen juutalaisghettoa, jonka miehittäjät olivat perustaneet Varsovaan. Vaikka heillä ei ollut sotilaallisesti toivoa voitosta taistellessaan sodan keskellä ja natsien hallitseman Euroopan sydämessä, heidän taistelullaan oli kuitenkin syvempi merkitys. Nykyisin pidämme heidän sankaruuttaan voimakkaimpana koskaan nähtynä inhimillisen rohkeuden osoituksena ja rakentamamme Euroopan yhtenä moraalisena perustana. Juutalaisen taistelujärjestön manifestissa todettiin, että me taistelemme teidän vapautenne ja oman vapautemme puolesta, teidän ihmisarvonne ja oman ihmisarvomme, teidän sosiaalisen ja kansallisen kunnianne ja arvonne sekä oman sosiaalisen ja kansallisen kunniamme ja arvomme puolesta.

Hyvät parlamentin jäsenet, muistamme, että sodan loppuminen ei tuonut todellista vapautusta, itsenäisyyttä ja demokratiaa kaikille Euroopan kansakunnille. Sodan loppuminen merkitsi Keski- ja Itä-Euroopalle sekä Baltian maille uusia sorron muotoja sekä itsemääräämisoikeuden ja demokratian puuttumista. Se merkitsi myös perusihmisoikeuksien loukkauksia Neuvostoliiton kyseiseen Euroopan osaan asettaman totalitaarisen status quon alaisuudessa, itsenäisyyden menetystä Virolle, Liettualle ja Latvialle sekä niiden sulauttamista Neuvostoliittoon. Koko 1900-luvun ajan sosialistit, sosiaalidemokraatit ja demokraattinen vasemmisto vastustivat johdonmukaisesti kaikkia diktatuurin muotoja ja kaikkea epädemokraattista hallintoa. Olemme poliittinen liike, joka on aina ollut demokratian ja ihmisoikeuksien puolella, niin Baltian maissa kuin Itä- ja Keski-Euroopassa ja Etelä-Euroopan maissakin, joissa diktaattorit nousivat valtaan toisen maailmansodan jälkeen, nimittäin Portugalissa, Espanjassa ja Kreikassa.

Hyvät parlamentin jäsenet, puhun tänään Euroopan parlamentissa Strasbourgissa, maaperällä, jossa näkyvät sotien ja Euroopan romahduksen arvet. Esi-isämme kohtasivat tällä maalla vastakkaisten puolten sotilaina. Nyt kohtaamme toisemme kansalaisina ja yhdentyvää Eurooppaa edustavina Euroopan parlamentin jäseninä. 1950-luvulta lähtien Euroopan yhdentyminen ja Euroopan yhteisön rakentaminen ovat olleet vastauksemme sotaan. Euroopan maiden välisten konfliktien yli päästiin Euroopan toimielinten perustamisprosessissa, ja näin on yhä tänäänkin. Nykyinen Euroopan unioni on tulos kolmesta suuresta demokraattisesta prosessista, joita ovat fasismin sodassa kärsimä tappio, Etelä-Euroopan diktatuurien kaatuminen 1970-luvun lopulla ja demokratian voitto Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Baltian maissa.

Euroopassa luodaan kansainvälisen järjestyksen mallia rauhan ja yhteistyön pohjalta ja yhteisöä kehitetään seuraavien asioiden mukaisesti: ihmisarvon kunnioituksen periaate, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeudet, myös vähemmistöjen oikeudet.

Nykyistä 25 jäsenvaltion Euroopan unionia rakentavilla monilla kansoilla on taustallaan paljon erilaisia historiallisia kokemuksia. Euroopan perustuslain ratifiointi merkitsee, että voidaan perustaa yhdentynyt Eurooppa, jonka tavoitteita ovat maailmanlaajuinen rauha, oikeus ja solidaarisuus. Euroopasta voi myös tulla ihmiskunnan toivon kannalta erityisen otollinen alue, kuten perustuslain johdannon eräässä fraasissa todetaan. Olemme käyneet yhdessä pitkän tien sodan, totalitaaristen hallintotapojen ja inhimillisen kurjuuden koettelemasta Euroopasta demokraattiseen Eurooppaan, jossa Euroopan unionin vapaat kansat kehittävät yhdessä eurooppalaista tulevaisuutta.

  Jan Jerzy Kułakowski (ALDE). – (PL) Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet, kuusikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Euroopan tulevaisuus riippuu paljolti siitä, miten kaksi perusehtoa täyttyy. Ensimmäinen on, että toisen maailmansodan aikana tapahtuneiden asioiden kulku tunnustetaan yleisesti, ja toinen on, että yhteinen visio Euroopan yhdentymisestä kehitetään tämän historian pohjalta.

Tavat, joilla ihmiset muistavat historian, voivat vaihdella riippuen siitä, johtiko sodan loppuminen heidän tapauksessaan yleiseen vapautukseen. Puolalaiset muistavat joukon ratkaisevia päivämääriä, jotka tekivät toisesta maailmansodasta heille kokonaisuudessaan traagisen tapahtuman. Ensimmäinen näistä päivämääristä on 1. syyskuuta 1939, jolloin Hitler hyökkäsi Puolaan. Tämä päivämäärä merkitsi alkua painajaismaisen miehityksen, riiston ja keskitysleirien ajalle, jolloin miehittäjät tekivät kaikkensa Puolan kansakunnan ja kansan tuhoamiseksi. Se oli kuitenkin myös maanalaisen valtion ja yhteiskunnan sankarillisten tekojen aikaa. Toinen puolalaisten muistama päivä on 17. syyskuuta 1939. Vaikka tällä päivämäärällä valitettavasti on vähemmän vastakaikua Länsi-Euroopassa, se on meistä sekä tuskallinen että hyvin merkittävä, koska tuona päivänä Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan. Hyökkäys tapahtui Hitlerin ja Stalinin välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen seurauksena, joka vahvisti Puolan toisen jaon. Muihin päivämääriin kuuluvat vuosi 1943, jolloin tulivat ilmi Katynissa vuonna 1940 tehdyt rikokset, toisin sanoen kymmenien tuhansien puolalaisten upseerien ja virkamiesten teurastus Stalinin käskystä vain, koska he palvelivat Puolan valtiota, ja vuodet 1943 ja 1944, jolloin oli kaksi sankarillista kansannousua. Ensimmäinen oli Varsovan gheton kansannousu, joka päättyi veriseen häviöön tai pikemminkin tuhoon, ja toinen oli Varsovan kansannousu, jota neuvostojoukot katselivat Veikselin oikealta rannalta ryhtymättä mihinkään. Viimeinen puolalaisten muistama päivämäärä on vuosi 1945, sillä silloin pidettiin Jaltan konferenssi. Konferenssi johti rautaesiripun syntyyn, joka jakoi Euroopan 44 vuodeksi ja eristi kotimaani Puolan Euroopan demokratiasta ja yhdentymisestä. Tämän haluan todeta siitä, miten me muistamme historian.

Haluan myös korostaa perustavaa asiaa, joka liittyy Euroopan yhdentymistä koskevaan yhteiseen visioon. Muistamme järjestelmien toteuttamat rikokset ja näiden järjestelmien vaatimat uhrit. Näiden muistojen ei pidä eivätkä ne saa missään olosuhteissa jakaa kansakuntia ja kansoja. Tähän viestiin perustuu Solidaarisuus, puolalainen yhteiskunnallinen liike, joka käynnisti Itä-Euroopan vapautumisen ja joka myös juhlii 25. vuosipäiväänsä tänä vuonna. Solidaarisuus-liike oli liikkeelle paneva voima suhteiden uudelleen solmimisessa Euroopan kahden puolen välillä, Euroopan, jonka Jaltalla tehdyt päätökset olivat jakaneet. Minulla on tähän asiaan pohjautuva neuvo: haluan todeta ehdottomasti, että solidaarisuuden on oltava yhteistä tulevaisuuttamme ohjaava periaate.

Lopetan vetoamalla kaikkiin jäseniin, jotta he äänestäisivät tämän päätöslauselman puolesta.

  Tatjana Ždanoka (Verts/ALE). – (EN) Arvoisa puhemies, mielestäni rauhallisen ja vauraan Euroopan on perustuttava ihmisoikeuksien kunnioitukseen. Tästä syystä en voi äänestä jäsen Brokin päätöslauselman puolesta. Useilla päätöslauselman väitteillä luotaisiin oikeusperusta ihmisoikeuksien rikkomiselle, ja ne johtaisivat suuriin epäoikeudenmukaisuuksiin kotimaassani Latviassa samoin kuin sen naapurimaassa Virossa.

Päätöslauselmaesityksessä todetaan, että Itä-Euroopan maat olivat Neuvostomiehityksen alaisina useita vuosikymmeniä. Latvian ja Viron tapauksissa tällaisella lähestymistavalla olisi vaarallisia seurauksia yli puolelle miljoonalle ihmiselle, jotka asettuivat sinne noiden vuosikymmenten aikana. Virolainen Toomas Ilves selitti vastikään Baltic Times -lehdessä, mitä tämä väite merkitsisi: "sen myötä vähemmistöjen suojelu Baltian maissa muuttuisi järjettömäksi". Tämän lisäksi Latvian parlamentti suostui kaksi viikkoa sitten ottamaan jatkokäsittelyyn julistuksen, jossa pyydetään Euroopan parlamentilta vapautusta velvoitteesta tunnustaa ulkomaisia kansalaisia ja heidän jälkeläisiään, jotka siirrettiin Latviaan miehityksen aikana.

Isäni oli neuvostoarmeijan laivastoupseeri, joka osallistui Hitlerin armeijan ja hänen paikallisten liittolaistensa, Arājsin, Cukursin ja muiden, voittamiseen. Hitlerin armeija ja hänen paikalliset liittolaisensa olivat vastuussa yli 80 000 latvianjuutalaisen, myös isäni isovanhempien, tuhoamisesta. Tämän lisäksi isäni erotettiin armeijasta Stalinin määräysten mukaisesti, koska hän oli juutalainen. En koskaan hyväksy väitettä, että isäni olisi miehittäjä, enkä koskaan voi olla samaa mieltä siitä, että äitini, Riikaan Pietarista vuonna 1950 tullut Venäjän ortodoksi olisi kotiutettava, kuten Latvian julistusehdotuksessa todetaan. Tässä Euroopan parlamentin päätöslauselmassa tehdyllä väitteellä rohkaistaan Latvian lainsäätäjiä vahvistamaan kyseinen julistus hyvin pian. En halua, että Baltian maista tulee toinen Balkan. Me parlamentaarikot olemme täydessä vastuussa lausumistamme sanoista.

  Giusto Catania (GUE/NGL). – (IT) Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet, päivämäärä 8. toukokuuta 1945 julisti toisen maailmansodan loppua, mutta se oli myös päivämäärä, joka sinetöi fasististen diktatuurin ja natsidiktatuurin lopun Euroopassa. Tuona päivänä Eurooppa vapautui autoritaarisuuden ikeestä ja tuo päivä julisti myös alkua uudelle Euroopalle, joka pyrkii kohti rauhaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Miesten ja naisten vastarinta, tämän Euroopan institutionaalisen ja moraalisen perustan rakentaneet partisaanit vapauttivat Euroopan. Stalingradissa taistelleet vapauttivat Euroopan, sen vapauttivat amerikkalaiset ja kanadalaiset liittoutuneiden joukot, samoin kuin neuvostoarmeija. Tuota päivää voidaan pitää peruskivenä, jolle uusi Eurooppa rakennettiin.

Tämä historiankirjoituksen sivu joutuu kuitenkin valitettavasti liian usein revisionistisen turmelun ja hyökkäysten kohteeksi, ja jopa tämän keskustelun pilaa selvä revisionistinen yllyke. Sekoittamalla erottamattomasti yhteen 8:nnen toukokuuta 1945 ja stalinismin rikokset häiritsemme Euroopan vapauttamisen muistelua. Haluan puhua selvästi tässä asiassa: poliittisten uskomusten, henkilökohtaisen tiedon ja kulttuurisen kehityksen yhteydessä minulla ja ryhmälläni ei ole mitään vaikeuksia tuomita vakaasti stalinismin kauhut. Ihmiset pyrkivät tässä keskustelussa kuitenkin salaa herättämään henkiin Nolten teoriat, joissa natsismia ja kommunismia eikä ainoastaan stalinismia pidetään samanarvoisina.

Todellisuudessa rauhan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden arvoja uhkasivat tuolla lyhyellä vuosisadalla stalinismin lisäksi yhtä lailla kolonialismi, imperialismi ja uusliberalismi Algeriasta Vietnamiin, Belgradin pommituksesta Sabran ja Shatilan joukkomurhiin sekä Santiago del Chilen tapahtumiin 11. syyskuuta 1973.

Meidän on kohdeltava historiaa oikein, koska menneisyyden muisto on oleellinen asia, joka antaa meille mahdollisuuden pärjätä tulevaisuudessa ja rakentaa tämän Euroopan ulottuvuuksia. On vain yksi tapa vahvistaa Eurooppaa: meidän on poistettava sana "sota" sanastostamme. Euroopan on toimittava aktiivisesti rakennettaessa rauhanomaista maailmaa, joka ulottuu Irakista Afganistaniin ja Palestiinaan. Euroopan on oltava rohkeampi ja vaikutusvaltaisempi. Meidän on käännettävä kuuluisa latinankielinen sananlasku toisinpäin ja vakuutettava si vis pacem para pacem eli "jos tahdot rauhaa, valmistaudu rauhaan". Tämän on oltava lähtökohtamme.

  Nigel Farage (IND/DEM). – (EN) Arvoisa puhemies, mietin joskus, mitkä ovat perusteet Euroopan unionin olemassaololle. Ne eivät varmasti voi olla taloudellisia, koska emme elä suurten kaupan tariffien maailmassa ja koska talous on nykyisin varmasti maailmanlaajuinen. Syyt eivät voi olla demokraattisia, koska tämä parlamentti on Euroopan unionin ainoa demokraattinen elementti, ja se on miltei hyödytön.

Jos olisi kuitenkin yksi Euroopan unionia puoltava väite, joka saisi minut muuttamaan mieleni, se olisi väite, että Euroopan unioni toisi ja takaisi meille rauhan. Kaikki tämä perustuu kuitenkin väärien oletusten sarjaan. Demokraattiset kansallisvaltiot eivät aiheuttaneet ensimmäistä ja toista maailmansotaa. Jos katsotaan historiassa taaksepäin huomataan, että kypsät demokratiat eivät ryhdy sotimaan keskenään.

On myös väärin ja suhteellisen virheellistä väittää, että EU on ylläpitänyt rauhaa Euroopassa viimeiset viisikymmentä vuotta. Minkä sodan se on lopettanut? Aikoiko Portugal hyökätä Italiaan 1970-luvun puolivälissä? Minkä mahdollisen sodan se olisi voinut lopettaa? Jos viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana jokin on taannut rauhan, se on varmasti ollut Nato, joka on esimerkki hallitustenvälisestä yhteistyöstä.

Puhemies Borrell jauhaa Euroopan jälleenyhdentymisestä. Joskus mietin, mistä hän edes puhuu. Tärkeä asia on, takaako EU rauhan. Takaako yhdentyminen rauhan? Niin ei tapahtunut Jugoslaviassa, Neuvostoliitossa tai Yhdysvalloissa, jossa, kuten muistatte, käytiin yksi ihmiskunnan historian katkerimmista ja verisimmistä sisällissodista. Jos jatkamme tämän hankkeen kaupittelemista Euroopan kansoille valheena, on todennäköistä, että nostamme esiin ja aiheutamme katkeria ajatuksia ja äärinationalismia. Meidän on kerrottava Euroopan kansoille totuus pyrkimyksistämme ja annettava heille vapaat ja oikeudenmukaiset kansanäänestykset. Muussa tapauksessa olemme matkalla katastrofiin.

  Ģirts Valdis Kristovskis (UEN). – (LV) Hyvät parlamentin jäsenet, kuusikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen voin todeta vakuuttuneena, että Euroopan unioni on paras valtioiden välinen yhteistyömuoto, joka on tähän mennessä koettu vanhalla mantereella. Euroopassa vuoropuhelu on syrjäyttänyt sodat, mutta kuitenkaan ei ole vielä saavutettu sovittelua, historiallisen totuuden syvää ymmärrystä tai valtioiden ja poliitikkojen etujen yhteenkietoutumista.

Muistelemme kuitenkin nyt yhdessä yhtä ihmiskunnan suurinta voittoa natsi-ideologiasta. Muistamme fasismin uhreja ja painamme päämme kuolleiden sotilaiden muistoksi. On todellakin tyydyttävää, että koko Euroopan parlamentin poliittinen kirjo on kyennyt yhtymään toisen maailmansodan päättymistä koskevaan päätöslauselmaan ja että parlamentti käsittelee ensimmäistä kertaa samanaikaisesti sekä natsi- että kommunistihallintoa ja tuomitsee ne. Hyvät parlamentin jäsenet, yhteisessä julistuksessamme todettiin selvästi, että ilman historiallista totuutta ei voi olla sovintoa ja että ainoastaan vahva Eurooppa pystyy tarjoamaan keinon päästä menneisyyden perinnön yli, jonka perustalla on epäoikeudenmukaisuuksia ja pakkovallan alla pidettyjen kansakuntien viisikymmentä vuotta kestänyt sosiaalinen, poliittinen ja taloudellinen heikkeneminen. Valitettavasti julistuksessamme ei todettu kaikkea. Myöskään Jean-Claude Junckerin eilen Moskovassa esittämää toteamusta ei voida hyväksyä. Hän sanoi, että näiden ongelmien ratkaisu on tulevien sukupolvien asia. Vain vaikutusvaltaiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. George Bush totesi muutama päivä sitten Riiassa aivan oikein: "Jaltan sopimus noudatteli Münchenin sopimuksen ja Molotov-Ribbentrop-sopimuksen epäoikeudenmukaista perintöä. Jälleen kerran kävi niin, että kun vaikutusvaltaiset hallitukset neuvottelivat, pienten kansakuntien vapaus oli jostain syystä uhrattavissa. Tämä yritys uhrata vapaus vakauden vuoksi jätti maanosan kuitenkin jakaantuneeksi ja epävakaaksi." Lähes viisikymmentä vuotta kestänyt Euroopan kylmä sota vahvistaa hänen toteamuksensa. Jokainen Euroopan parlamentissa tietää, että Nato, Pohjois-Atlantin liitto, luotiin edesauttamaan Euroopan turvallisuutta ilmapiirissä, jossa pelättiin totalitaarisen, kyynisen ja vihamielisen neuvostohallinnon hyökkäystä. Tämä vahvistaa sen toisasian, että toisen maailmansodan jälkeen länsi ei luottanut Stalinin kaltaiseen liittolaiseen. Stalinin luoma pahan imperiumi oli mahdoton hyväksyä, vaikka sitä ennen oli juhlittu yhteisesti voittoa natsi-ideologiasta.

Hyvät parlamentin jäsenet, kun ajattelemme Euroopan tulevaisuutta, meidän olisi pidettävä tarkasti mielessä juuri toteamani asiat. On kulunut kuusikymmentä vuotta toisesta maailmansodasta, ja Eurooppa liittolaisineen muovaa tulevaisuuttaan. Valitettavasti Venäjä, Neuvostoliiton manttelinperijä, antaa yhä lausuntoja, joissa kielletään sen vaikutusvalta Itä-Euroopan maihin ja kotimaani Latvian sekä Liettuan ja Viron miehitys. Tämä historiallisen totuuden torjuminen, kommunistihallinnon rikosten tahallinen peittely, on nöyryyttävää. Se on järjestelmän uhrien väheksymistä ja se tapahtuu kuitenkin nykypäivänä. Venäjä pyrkii käyttämään mahdollisuuksia maailmanlaajuisen julkisen mielipiteen manipulointiin. Venäjä pitää yllä julkista huomiota, joka kohdistuu muiden maiden kansalaisiin liittyvään ongelmaan Latviassa, ja liioittelee asiaa, mutta samalla se jatkaa totalitaarisen neuvostohallinnon uhrien ja heidän lähimpien sukulaistensa ihmisoikeuksien rikkomista kieltämällä heidän kärsimyksensä ja menetyksensä. Senkaltainen Venäjän asenne ei edesauta millään tavalla sovinnon luomista Venäjän ja Itä-Euroopan maiden välille, jotka ovat saaneet vapautensa takaisin. Kommunismin rikosten yleistä tuomitsemista ja päätöslauselmaa niiden seurauksista tarvitaan Euroopan tulevan vakauden vuoksi. Vetoan teihin, että äänestätte päätöslauselman puolesta!

  Jana Bobošíková (NI). – (CS) Hyvät parlamentin jäsenet, EU:n kansakuntien historia ei todellakaan ole ollut helppo. Sen kuluessa nämä kansakunnat ovat taistelleet toisiaan vastaan, pettäneet toisensa ja suorittaneet julmuuksia toisiaan kohtaan. Juuri eurooppalaiset keksivät ajatuksen arjalaisen rodun ylivertaisuudesta, muiden rotujen lopullisesta tuhoamisesta ja kaasukammioista. Tämän lisäksi muu osa Euroopasta pysyttäytyi taustalla, eikä tehnyt mitään, kun tämä tapahtui.

Valitettavasti joudun sanomaan, että emme ole vielä tehneet tilejä selviksi tuon ajanjakson kanssa. Kuusikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen on parlamentin jäseniä, jotka kieltäytyvät äänestämästä juutalaisten joukkotuhon tuomitsevien päätöslauselmien puolesta ja vertaavat toistuvasti toisen maailmansodan uhrien kärsimyksiä sodan suunnittelijoiden kärsimyksiin sekä vääristelevät menneisyyttä eivätkä pysty erottelemaan kunnolla kaikkien aikojen järkyttävimmän konfliktin syitä ja seurauksia.

Jäsenvaltioiden ja Euroopan toimielinten useiden johtavien edustajien hiljattaiset puheet sodan loppumisen 60. vuosipäivän kunniaksi ovat paljastaneet heidän hullaantumisensa ajatukseen, että vaurauden ja rauhan aikakautemme on Euroopan unionin historian suora lopputulos. Tulevien sukupolvien vuoksi meidän ei pitäisi unohtaa, että tämä on hyvin kaukana totuudesta. Euroopan rauhaa voidaan yhtä hyvin perustella Yhdysvaltain joukkojen läsnäololla Euroopan maaperällä ja vaurautta voidaan perustella Aasian ja Yhdysvaltain talouskasvulla sekä maailmanlaajuisen kaupan lisääntymisellä. Vapaudesta voidaan puolestaan todeta, että monissa Euroopan maissa, myös kotimaassani, tapahtui vallankumous ilman vähäisintäkään apua Brysselistä.

Olen jonkin verran huolissani siitä, että saavuttamamme demokratia ja vauraus ovat nyt uhattuina. Euroopan mahdollisuudet toimia maailmanlaajuisesti heikkenevät käsittämättömän ja epäoikeudenmukaisen Euroopan perustuslain myötä, joka hyödyttää tiettyjä maita toisten kustannuksella. Poliitikkojen ja todellisen maailman välinen etäisyys on Euroopan tulevaisuuden vaarantava lisätekijä, koska yksittäisten jäsenvaltioiden kansalaiset ymmärtävät yhä vähemmän Euroopan unionin toimielinten ja niiden edustajien käyttämästä kielestä. Mihin Eurooppa päätyy, jos sen kansa ei ymmärrä johtajiaan? Tuleeko siitä helppo saalis pahimmanlaatuiselle populismille vain siksi, ettei kukaan ymmärrä sitä?

Olen vakaasti sitä mieltä, ettei yksikään tiedotusvälineiden kampanja koskaan pysty lisäämään kansalaisten luottamusta ajatukseen yhteisestä Euroopasta. Tämä voidaan tehdä ainoastaan toteuttamalla käytännöllisiä ja helposti ymmärrettäviä toimia, jotka tarjoavat ratkaisuja todellisiin ongelmiin. Euroopan unionin johtajien kyvyttömyys edistää kasvua ja pelkurimainen, euronationalistinen lähestymistapa talousasioihin ovat kaikkea muuta kuin riittävä vastaus maailmanlaajuisen talouden koviin tosiasioihin.

Edustan sellaisen maan kansalaisia, joka kärsi rautaesiripun vuoksi, ennen kuin se romahti 15 vuotta sitten. Näemme kuitenkin nykyisin, kuinka uusia esirippuja yritetään rakentaa ympäri Eurooppaa Yhdysvaltain, kiinalaisten tekstiilien, halvan työvoiman ja monien turvapaikanhakijoiden pitämiseksi ulkopuolella. Sulkeutuminen maailmasta ei ratkaise Euroopan kohtaamia ongelmia.

Kun otetaan huomioon kansalaisten mielenkiinnon puute ja taloudellinen taantuma, on selvää, että Euroopan unionin nykyinen hallintotapa on kestämätön, jos Euroopasta halutaan tehdä kilpailukykyinen.

Mielestäni EU:n johtajilla olisi oltava rohkeutta myöntää itselleen ja kansalaisille, että uudelleen elvytetty Lissabonin strategia ja epäoikeudenmukainen Euroopan perustuslaki ovat vain umpikuja, eivätkä ne johda suurempaan oikeudenmukaisuuteen, vapauteen tai vaurauteen. Ainoa oikea vastaus maailmantalouden ja maailmanpolitiikan nykytilanteeseen on olla avoin, rajoittaa puuttumista talousasioihin, alentaa veroja, antaa kansallisvaltioille mahdollisuus toimia joustavammin ja koordinoida asioita Euroopan unionissa järkevällä tavalla, ainoastaan välttämättömiksi todetuissa yhteyksissä.

  Puhemies. Olen vastaanottanut työjärjestyksen 103 artiklan 2 kohdan mukaisesti käsiteltäväksi jätetyn päätöslauselmaesityksen⁽¹⁾.

Keskustelu on päättynyt.

Äänestys toimitetaan torstaina.

Kirjallinen lausuma (142 artikla)

  Pedro Guerreiro (GUE/NGL). – (PT) Tämä natsien fasismista saadun voiton 60. vuosipäivän muistelu on käynnistänyt vastenmielisen revisionismin ja historiallisen vääristelyn. Osa sitä on ulkoasiainvaliokunnan käsittelyyn tuoma päätöslauselmaesitys, jota on mahdoton hyväksyä.

Tämä historian kauhea vääristely ei todellakaan ole hyväuskoista, vaan sen tarkoitus on toteuttaa eräitä tiettyjä tavoitteita.

Tarkoitus on mitätöidä Neuvostoliiton antama ratkaiseva tuki ja sen kansan loistokas taistelu natsien fasistiarmeijan ja hallinnon tappokoneiston tuhoamiseksi, samoin kuin sen tärkeä rooli imperialistisen valtauksen torjumisessa sodanjälkeisenä aikana.

Tämän päätöslauselmaesityksen tarkoitus on peitellä ja halventaa kommunistien loistavaa ja sankarillista osaa fasismin vastaisessa taistelussa.

Sen tarkoitus on vähätellä natsien toteuttamia kauheuksia, miljoonia keskitysleireillä kuolleita, miljoonia tapettuja miehiä, naisia ja lapsia sekä kokonaisten maiden systemaattista tuhoamista.

Sen tarkoitus on peitellä sitä tosiasiaa, että Hitlerin valtaannousua tukivat saksalainen pääoma ja osaltaan myös huomattavat kapitalistiset pyrkimykset, jotka ruokkivat loppuun asti toivetta siitä, että natsien sotakoneisto tuhoaisi päävihollisen, Neuvostoliiton.

Samoin kuin kuusikymmentä vuotta sitten, sen tarkoitus on puolustaa jotakin, mitä ei voida puolustella, nimittäin imperialistista ja militaristista vihamielisyyttä ja kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan toteutettua hyökkäystä.

Se ei onnistu!

(1) Ks. pöytäkirja.