Sanatarkat istuntoselostukset

Torstai 16. maaliskuuta 2006 - Strasbourg

16.3. Rankaisemattomuus Afrikassa ja erityisesti Hissène Habrén tapaus (keskustelu)

  Puhemies. Esityslistalla on seuraavana keskustelu kuudesta päätöslauselmaesityksestä, jotka koskevat rankaisemattomuutta Afrikassa ja erityisesti Hissène Habrén tapausta⁽¹⁾.

  Raül Romeva i Rueda (Verts/ALE), esittäjä. – (ES) Arvoisa puhemies, Afrikassa tarjoutuu jatkuvasti uusia mahdollisuuksia tehdä sovinto usein veren tahraaman menneisyyden kanssa.

Rauhanpyrkimysten kannalta on olennaista, että rankaisemattomuutta vastustetaan yksiselitteisesti. Tämä puolestaan tarkoittaa, että totuus on saatava esiin, oli se kuinka tuskallista tahansa, ja että oikeuden on toteuduttava. Pinochet'n ja Milosevicin oikeudenkäynneissä oli puutteita, ja ne jäivät surullisella tavalla kesken, mutta ne ovat selkeä merkki suunnasta, jota kohti Afrikankin olisi kuljettava. Charles Taylor, Mengistu Haile Mariam ja Hissène Habré ovat esimerkkejä entisistä diktaattoreista, jotka on saatava vastaamaan teoistaan kansalliselle ja kansainväliselle oikeudelle.

Käytössä on jo monia järjestelyjä epäiltyjen vastuuseen saattamiseksi. Tällaisia ovat rikoksiin ja julmuuksiin syyllistyneitä varten perustetut väliaikaiset tuomioistuimet, jollaisia on muun muassa Ruandassa ja Sierra Leonessa. Varojen ja joissain tapauksissa poliittisen tahdon ja valmiuksien puuttumisen vuoksi tuomioistuimet ovat kuitenkin ikävä kyllä usein tehottomia ja riittämättömiä.

Rankaisemattomuuden vastustaminen on epäilemättä osa Euroopan unionin ihmisoikeustyötä. Meidän on muistettava, että kansanmurhat ja räikeimmät ihmisoikeusrikkomukset jäisivät usein rankaisematta ilman kansainvälistä rikostuomioistuinta, joka on vahvistanut lainsoveltamisperusteeksi henkilökohtaisen vastuun.

Kehotammekin niitä Afrikan unionin jäsenvaltioita, jotka eivät vielä ole ratifioineet Rooman perussääntöä, tekemään sen ja hyväksymään mahdollisimman pian kansallisen toimintasuunnitelman perussäännön täytäntöön panemiseksi.

Olisi ylimielistä Euroopan taholta – eikä se ole tarkoitukseni – moittia Afrikkaa, sillä meillä itsellämmekin on monia avoimia tai ratkaisemattomia tapauksia entisten diktaattorien rankaisemattomuudesta tai puutteellisista oikeudenkäynneistä. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että niin Euroopan kuin Afrikankin on tartuttava tähän tehtävään maailmanlaajuisesti.

Ilman totuutta, oikeutta ja uhrien saamia korvauksia rauha voi olla vain haave, mutta rankaisemattomuutta vastustamalla voimme jonain päivänä saavuttaa tuon haaveen.

  Jürgen Schröder (PPE-DE), esittäjä. – (DE) Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, Tšadin entistä diktaattoria Hissène Habréta ei pitäisi tarkastella erillisenä tapauksena, vaan hänet olisi nähtävä osana Afrikan kokonaisuutta. Entisten diktaattoreiden rankaisemattomuus on nimittäin edelleen yleistä Afrikassa. Tarvitsee vain mainita Liberian Charles Taylor ja Etiopian Mengistu Haile Mariam. Afrikan diktaattorien hallinto on ollut todella väkivaltaista. He ovat sortaneet omaa kansaansa ja säilyttäneet valta-asemansa kidutuksen, murhien ja tyrannian keinoin. Yhteistä heille kaikille on myös se, että he ovat onnistuneet pakenemaan toisiin Afrikan valtioihin rangaistuksetta, eikä heitä ole vaadittu missään vastuuseen.

Tätä emme kuitenkaan enää voi hyväksyä, sillä uhrit perheineen ovat kamppailleet pitkään sellaisen oikeudenkäynnin puolesta, jossa diktaattorit joutuisivat vastuuseen teoistaan. Olenkin todella tyytyväinen siihen, että Hissène Habrén tapauksessa on edistytty niin paljon. Belgialainen tuomari antoi syyskuussa 2005 kansainvälisen vangitsemismääräyksen, jonka ansiosta Hissène Habré joutui kotiarestiin Senegalissa marraskuussa.

Senegal on kuitenkin painottanut, että Hissène Habré on tuomittava afrikkalaisessa tuomioistuimessa ja että Afrikan unionin on päätettävä asiasta. Viimeisimmässä kokouksessaan tammikuussa Afrikan unioni nimitti komitean, jonka on määrä ilmoittaa heinäkuussa, millainen kyseisen tuomioistuimen olisi oltava.

Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, Hissène Habrén saattamiseksi oikeuden tuomittavaksi on mielestäni monia vaihtoehtoja. Järkevin niistä olisi se, että hänet luovutettaisiin Belgiaan, sillä hänen tapauksensa voitaisiin käsitellä nopeasti oikeudenmukaisessa eurooppalaisessa tuomioistuimessa. Kansainvälinen rikostuomioistuin voisi myös käsitellä tapauksen. Väliaikainen afrikkalainen tuomioistuin edellyttäisi sen sijaa suunnattomasti poliittista tahtoa, eikä sen perustaminen varmaankaan olisi mahdollista ilman valtavaa määrää rahaa, aikaa ja hallinnollista työtä.

Nyt on Afrikan unionin vastuulla tehdä kaikkensa, jotta Hissène Habrén tapauksen käsittely saatetaan viimein päätökseen oikeudessa. Jos Belgiaan luovuttaminen ei kuitenkaan tule kyseeseen, Afrikan unionin on annettava tarkka suunnitelma siitä, miten afrikkalainen tuomioistuin pystyy käsittelemään asian mahdollisimman nopeasti.

Olisin iloinen, jos tästä tulisi ennakkotapaus ja Hissène Habrén tapaus käsiteltäisiin tuomioistuimessa. Lukuisat uhrit vaativat sitä.

  Ana Maria Gomes (PSE), esittäjä. – (PT) Arvoisa puhemies, me eurooppalaiset olemme tyrmistyneitä siitä, etteivät Slobodan Milosevicin organisoimasta kansanmurhasta selviytyneet saaneet nähdä sitä, että hänet olisi tuomittu Haagissa.

Afrikassa ihmisoikeuksia rikkovien hallitsijoiden ja sotarikollisten uhreilla on oikeus saada oikeutta ja he haluavat oikeutta, oli sitten kyseessä Hissène Habré, Charles Taylor, Mengistu Haile Mariam tai Robert Mugabe.

Ihmisoikeuksien alivaliokunnassa puhui muutama päivä sitten tšadilainen asianajaja. Hän korosti tätä seikkaa monia vuosia Senegalissa maanpaossa eläneen diktaattori Hissène Habrén tapauksessa. Hän kannatti sitä, että Habré luovutettaisiin Belgiaan, jossa tuomioistuin etsii häntä uhrien pyynnöstä. Asianajaja selitti myös, että luovuttaminen on välttämätöntä, sillä Afrikan unionilla ei valitettavasti vielä ole tarvittavia mekanismeja eikä etenkään poliittista tahtoa tuomita rikollista, joka on vastuussa 40 000 maanmiehensä poliittisesta murhasta ja vielä useampien kiduttamisesta ja vangitsemisesta. Hän totesi lisäksi, että Senegalin viranomaiset eivät siirtäneet asiaa Afrikan unionille siksi, että oikeus tapahtuisi ja Afrikan kunnia säilyisi, vaan siksi, ettei oikeutta tapahtuisi ja että näin loukattaisiin vielä entisestään Hissène Habrén tuomitsemista vaativia uhreja.

Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, vierailin äskettäin Senegalissa. Keskustelin siellä ihmisoikeusaktivistien, Senegalin parlamentin jäsenten ja toimittajien kanssa. Kaikilla oli ikävä kyllä sama käsitys: EU:lla on Afrikkaa koskevia velvollisuuksia. Siksi olemme hyväksyneet tänään tämän päätöslauselman. Toivottavasti tämä johtaa siihen, että Portugalin poliitikot käyttävät vaikutusvaltaansa ja pyrkivät lopettamaan kaikkien mainittujen afrikkalaisten rikollisten rankaisemattomuuden.

  Erik Meijer (GUE/NGL), esittäjä. – (NL) Arvoisa puhemies, Afrikan valtioiden juuret eivät ole Afrikan kansoissa itsessään vaan Euroopan siirtomaaherruudessa. Ulkomaalaiset piirsivät valtioiden rajat ja hajottivat sellaisia kansanryhmiä, jotka olisivat halunneet pysyä yhdessä, ja yhdistivät sellaisia kansoja, joiden historia, kulttuuri, kieli ja uskonto olivat hyvin erilaisia. Nämä kansat eivät pysty mieltämään viranomaisia omikseen.

Käytännössä tästä muodostuu vakava uhka demokratialle. Tällaiset tilanteet tarjoavat paljon mahdollisuuksia niille, jotka suosivat yhtä kansanosaa ja alistavat samalla väkivallan keinoin toista ryhmää. He pystyvät pitämään epävakaita valtioitaan koossa vain hirmuvallalla. Tällaisissa olosuhteissa vain väkivaltaiset keinottelijat kykenevät pysyttelemään vallassa edes jonkin aikaa. Vastaavia tilanteita on joka puolella Afrikkaa, mutta etenkin siellä, missä arabimuslimeja ja muita kuin islamilaisia kansanryhmiä on yhdistetty samaan valtioon. Sudania koettelevat tragediat, jatkuvat sisällissodat ja pakolaisvirrat ovat kaikkien tiedossa.

Hyväksyimme eilen Sudanin naapurimaata Tšadia koskevan päätöslauselman. Hissène Habré oli aikoinaan tuon aution maan johtaja, ja ulkomaailma hyväksyi hänet muitta mutkitta. Hän pysyi vallassa osassa maata vuoteen 1990 saakka, jolloin hän joutui pakenemaan Senegaliin. Poliittiselle oppositiolle ei ole tilaa edes hänen lähdettyään. Ihmiset näkevät nälkää ja aseistetut ryhmät pitävät heitä pelon vallassa. Naapurimaat puolestaan yrittävät saada hallintaansa osan maasta. Charles Taylor pakeni Liberiasta Nigeriaan. Mengistu Haile Mariam pakeni Etiopiasta ja asuu nyt Zimbabwessa. Heidän kaltaisensa olisi syytä saattaa oikeuden tuomittaviksi. He saattaisivat jopa estää Afrikan tulevia poliitikkoja muuttumasta väkivaltaisiksi diktaattoreiksi.

Ruandan tilanne ei ole täysin tähän verrattavissa. Jotkut pitävät vähemmistössä olevien tutsien tämänhetkistä valta-asemaa oikeudenmukaisena rangaistuksena siitä, että enemmistössä olevat hutut yrittivät karkottaa ja tappaa ikiaikaiset sortajansa. Nykytilanteen jatkuminen pitkään – sillä meidän on otettava huomioon se mahdollisuus, että tilanne jatkuu hamaan tulevaisuuteen – ruokkii jatkossakin sitkeää keskinäistä vihanpitoa. Siksi emme saisikaan niputtaa kaikki näitä maita yhteen, vaan meidän pitäisi tarkastella perusteellisesti niissä tehtyjä julmuuksia.

  Marios Matsakis (ALDE), esittäjä. – (EN) Arvoisa puhemies, rankaisemattomuuden vastustamisen olisi oltava yksi unionin ihmisoikeuspolitiikan kulmakivistä. Periaate sopii enemmän kuin hyvin Afrikkaan, jossa on tapahtunut kammottavia ihmisoikeusrikkomuksia, joskus valtavissa mittasuhteissa. Rikosten tekijät joutuvat valitettavasti vain harvoin oikeuden tuomittaviksi, eivätkä uhrit useinkaan saa minkäänlaisia todellisia korvauksia.

On ensiarvoisen tärkeää, että Charles Taylorin, eversti Mengistun ja Tšadin vilpillisen maanpaossa elävän entisen presidentin Hissène Habrén kaltaiset surullisenkuuluisat henkilöt tuomitaan kansainvälisesti tunnustetussa tuomioistuimessa niistä julmuuksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan, joihin heidän väitetään syyllistyneen.

On todella häpeällistä ja suorastaan hävytöntä, että esimerkiksi Zimbabwen, Nigerian ja Senegalin hallitukset estävät edelleen oikeutta tapahtumasta tarjoamalla turvapaikan näille rikoksista epäillyille. Olen sitä mieltä, että jos kyseisten maiden hallitukset eivät ota huomioon päätöslauselmamme vaatimuksia, EU:n ja koko kansainvälisen yhteisön on harkittava siirtymistä voimakkaampiin rauhanomaisiin toimiin tilanteen korjaamiseksi.

  Karin Scheele, PSE-ryhmän puolesta. – (DE) Arvoisa puhemies, keskustelemme tänään rankaisemattomuudesta Afrikassa. On jo todettu, miten tärkeä laitos kansainvälinen rikostuomioistuin on. Keskustelumme koskee kuitenkin myös erityisesti Tšadin entistä diktaattoria. Habré hallitsi Tšadia vuodesta 1982 vuoteen 1990 asti. Vakavat ihmisoikeusrikkomukset ja suuren mittaluokan väkivaltaisuudet omaa kansaa kohtaan olivat tyypillisiä hänen yksipuoluejärjestelmälleen. Yhdysvallat ja Ranska tukivat Habréta pitkään, sillä ne pitivät hänen hallintoaan suojana Gaddafia vastaan. Ronald Reaganin presidenttikaudella Habré sai merkittävästi sotilaallista ja puolisotilaallista apua CIA:n välityksellä.

Tämä on myös todettava. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettemme saisi moittia muita maanosia, vaan meidän on myös ymmärrettävä, että läntiset suurvallat tukivat vuosikausien ajan eri puolilla maailmaa vallassa olleita julmia diktaattoreita. Nyt on mietittävä, miten Habrén rankaisemattomuus saadaan lopetettua. Olen tyytyväinen siihen, että etsitään afrikkalaista ratkaisua. Jollei sellaista löydy, Habré olisi luovutettava Belgian viranomaisille, jotta julman diktaattorin rankaisemattomuudesta tehdään loppu.

  Urszula Krupa, NI-ryhmän puolesta. – (PL) Arvoisa puhemies, tänään käymämme keskustelu ihmisoikeusrikkomuksista liittyy diktatuurista ja julmista hallintotavoista syytettyjen useiden Afrikan valtioiden entisten päämiesten rankaisemattomuuteen.

Parlamentin päätöslauselmassa esitetty kysymys liittyy erityisesti Tšadin tasavallan entiseen presidenttiin Hissène Habréen, joka on vastuussa 40 000 poliittisesta murhasta ja 200 000 kidutustapauksesta. Päätöslauselmassa mainitaan myös Libyan ja Etiopian diktaattorit ja esimerkkitapausten joukossa ovat Sierra Leonen, Ruandan ja Kongon demokraattisen tasavallan konfliktit, joista viimeksi mainitussa kolme miljoonaa ihmistä menetti henkensä kuusi vuotta kestäneen selkkauksen aikana.

Afrikan poliittisen tilanteen analysointi herättää kysymyksiä niistä syistä, joiden vuoksi Afrikan valtaeliitin ja todella epäinhimillisellä tavalla kohdeltujen kansanjoukkojen välille syntyy konflikteja. On syytä pitää mielessä, että siirtomaavallat määräsivät pitkälle Afrikan valtaeliitin kokoonpanosta ja asemasta samoin kuin sitä koskevista muutoksista. Kuten suurimmassa osassa siirtomaayhteiskuntia, myös Afrikassa eliitti muodostettiin eurooppalaisen mallin mukaisesti kommunistienkin puuttuessa asiaan. Tämä oli ratkaisevaa valtaan tulleen eliitin hallinnollisen ja älyllisen luonteen muotoutumisen kannalta. Siirtomaavallat keskittyivät työvoiman riistoon ja raaka-aineiden vientiin. Ne rajoittivat tahallisesti poliittista toimintaa ja samalla siirtomaiden talouden kehittymistä. Valtaeliitti, joka sai tilaisuuden kouluttautua Euroopan ja Amerikan yliopistoissa, omaksui samalla hallintotavan, jossa budjettivaroja ohjattiin sotilasmenoihin, hallinnon paisuttamiseen, ulkomaanmatkoihin ja valtuuskuntiin, mutta myös henkilökohtaisten palvelijoiden palkkoihin, näyttävään elämäntapaan, ylellisiin taloihin ja autoihin, toisin sanoin elämäntapaan, joka oli todella kaukana niistä oloista, joissa suurin osa nälkää näkevistä afrikkalaisista eli. Taloudellista riippuvuutta lisäsi se, että tärkeimmät teollisuudenhaarat toimivat ulkomaisen pääoman voimin ja olivat myös ympäristöä saastuttavia. Afrikan talouden heikkeneminen jatkuu edelleen, mihin on syynä kaupankäynnin epätasapaino. Kehitysmahdollisuuksien hyödyntämisen sijaan on toimittu siten, että köyhät maat ovat järjestään velkaantuneet.

Kannatamme päätöslauselmaa, jossa vaaditaan rikollisten hallitsijoiden asettamista vastuuseen. Afrikan väestön kokonaistilannetta on kuitenkin mitä pikimmiten parannettava varmistamalla samalla kestävä kehitys, minkä toteutumista haittaavat edellä mainitut olosuhteet.

  Benita Ferrero-Waldner, komission jäsen. (EN) Arvoisa puhemies, olemme erittäin tyytyväisiä siihen, että rankaisemattomuudesta on keskusteltu. Komissio on sitoutunut torjumaan rankaisemattomuutta kaikin sen käytössä olevin niin poliittisin kuin rahoituksellisinkin keinoin.

Kuten tiedätte, olemme kansainvälisissä yhteyksissä ilmaisseet johdonmukaisesti tukevamme kansainvälistä rikostuomioistuinta niin yhteisessä kannassamme kuin toimintasuunnitelmassammekin. Euroopan unioni on lisäksi jäsenvaltioidensa kautta kansainvälisen rikostuomioistuimen ja sen budjetin suurin maksaja. Tuomioistuimen uskottavuus ja mahdollisuudet toimia tehokkaasti riippuvat pitkälti siitä, hyväksyykö kansainvälinen yhteisö sen yleisesti. Siksi yritämmekin todella tehdä tuomioistuimesta aidosti maailmanlaajuisen kannustamalla mahdollisimman monia valtioita ratifioimaan Rooman perussäännön. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että Euroopan unioni ja 77 AKT-valtiota sopivat siitä, että tarkistettuun Cotonoun sopimuksen otetaan mukaan sitoumus ratifioida perussääntö ja panna se täytäntöön. Tämä on myönteinen edistysaskel.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä alkoi heinäkuussa 2004 tutkia rikoksia, joiden epäillään tapahtuneen Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Ugandassa vuoden 2002 jälkeen. Näiden ilmoitusten jälkeen Ugandassa annettiin pidätysmääräyksiä, mikä on selvä osoitus siitä panoksesta, jonka kansainvälinen rikostuomioistuin voi ja aikoo antaa rankaisemattomuuden torjumiseksi Afrikan mantereella. Lisäksi maaliskuussa 2005 YK:n turvallisuusneuvosto – EU:n ja muiden toimijoiden ahkeran lobbauksen jälkeen – hyväksyi päätöslauselman, jolla Darfurin tilanne saatetaan kansainvälisen rikostuomioistuimen käsiteltäväksi.

On valitettavaa, ettei Hissène Habrén tapausta voitu ratkaista Senegalissa. Olen kuitenkin tyytyväinen Afrikan unionin tammikuussa 2006 tekemään päätökseen nimittää merkittävien afrikkalaisten oikeusoppineiden komitea, joka ryhtyy selvittämään asiaa. Komitealla näyttää olevan melko suuret valtuudet. Erityisesti kannattaa huomioida, että komitea noudattaa "rankaisemattomuuden täydellisen torjumisen periaatteita".

Toivon, että oikeuden vaatimukset täyttävä ratkaisu löydetään pian. Kuten jotkut teistä totesivat, Hissène Habrén tapauksen lisäksi on keksittävä käytännöllinen tapa saattaa tätä nykyä Nigeriassa maanpaossa oleva Charles Taylor oikeuden tuomittavaksi.

EU tukee taloudellisesti Sierra Leonen ja Ruandan kansainvälisten rikostuomioistuinten toimintaa. Valmisteilla on lisäksi Kongon demokraattista tasavaltaa koskeva laajamittainen hanke, jolla on tarkoitus vahvistaa työtämme kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Totean lopuksi, että valtioilla on kansainvälisen lain nojalla velvollisuus luovuttaa kansainvälisistä rikoksista syytetyt. Tällaisia rikoksia ovat rikokset ihmiskuntaa vastaan, sotarikokset ja kansanmurhat. Siksi onkin ensisijaisesti asianosaisten valtionpäämiesten tehtävä varmistaa, että näin tapahtuu Hissène Habrén, Charles Taylorin ja Mengistu Haile Mariamin tapauksissa. Kansainvälisen rikostuomioistuimen aseman tärkeys näkyy silloin, kun valtiot kieltäytyvät täyttämästä näitä velvollisuuksiaan. Siksi onkin tärkeää, että Euroopan unioni tukee myös jatkossa Rooman perussäännön maailmanlaajuista ratifiointia ja toimeenpanoa.

  Puhemies. Keskustelu on päättynyt.

Äänestys toimitetaan välittömästi.

Kirjallinen lausuma (työjärjestyksen 142 artikla)

  Filip Andrzej Kaczmarek (PPE-DE). – (PL) Rankaisemattomuus on oikeuden pahin vihollinen. Hirvittävät rikokset, joista ketään ei rangaista, rikolliset, jotka luottavat rankaisemattomuuteen ja viettävät usein vielä loisteliasta elämää – kaikki tämä johtaa kuoleman ja ihmisten kärsimyksen banaalistumiseen. Afrikan kansat ovat kärsineet todella paljon hallitsijoidensa alaisuudessa. Velvollisuutemme on auttaa heitä, eikä apu tarkoita pelkkää materiaalista apua, vaan korkeampiin arvoihin, kuten oikeustajuun, liittyvää apua. Nykyaikaistumisen myötä pahat ihmiset aiheuttavat muille entistä enemmän vahinkoa. Nykyaikaistumisen pitäisi myös tarkoittaa nopeampaa ja tehokkaampaa oikeuskäsittelyä niille, jotka käyttävät valtaansa räikeästi väärin. Syytesuoja ja etuoikeudet on otettu käyttöön ihmisten suojelemiseksi viranomaisten väärinkäytöksiltä, ei valtaa väärin käyttävien suojelemiseksi.

Anteeksianto voi tulla korkeilta moraaliauktoriteeteilta, mutta todellista anteeksiantoa ei ole ilman katumusta. Ikävä kyllä rikolliset, joilta puuttuu yksilön vastuun taju ja jotka eivät tunnusta muiden oikeutta tuomita heidän toimintaansa, ovat harvoin niin kypsiä, että tuntisivat katumuksen kaltaisia tunteita. Siksi meidän onkin tuettava kaikkia toimia, joiden avulla heidät saadaan vastaamaan kysymykseen siitä, miksi he tappoivat, miksi he raiskasivat ja miksi he kiduttivat. Kyseessä ei ole kosto, vaan hyvän ja pahan välisen tasapainon palauttaminen. Ilman tällaista perustavaa tasapainoa ihmiskunnan kohtalo on jatkuvasti uhattuna muuallakin kuin Afrikassa.

(1) Ks. pöytäkirja.