Euroopan parlamentin
toiminta
Kohokohdat 1999-2004

 
Euroopan parlamentti
EU:n uudistaminen
Katsaus taaksepäin:
ennen ja jälkeen Nizzan
Tulevaisuuskonventti
Institutionaalinen järjestelmä
Politiikat
Laajentuminen
Kansalaisoikeudet
Oikeus- ja sisäasiat
Ulkosuhteet
Ympäristö / Kuluttajansuoja
Liikenne / Aluepolitiikka
Maatalous / Kalastus
Talous- ja rahapolitiikka
Työllisyys- ja sosiaali-
politiikka / Naisten oikeudet
Sisämarkkinat / Teollisuus / Energia / Tutkimus
 

EPP-ED PSE Group ELDR GUE/NGL The Greens| European Free Alliance UEN EDD/PDE


Unionin uudistaminen laajentumisen edellä

Euroopan parlamentti päättää vaalikautensa toivoen ja vaatien unionin syvällistä uudistamista. Tämä oli parlamentin toiveena jo vaalikauden alkaessa vuonna 1999. Juuri viime vaalien edellä voimaan tullut Amsterdamin sopimus ei vastannut parlamentin odotuksia, kuten ei myöskään sitä seurannut Nizzan sopimus. Parhaillaan käsiteltävänä olevan perustuslakiluonnoksen laatimisessa on noudatettu parlamentin ehdottamaa menetelmää, ja se sisältää monia parlamentin jäsenten tekemiä esityksiä. Amsterdamin ja Nizzan sopimusten puutteiden korjaaminen on kuitenkin edellyttänyt viiden vuoden sitkeää uurastusta.

Vastavalitut Euroopan parlamentin jäsenet totesivat jo marraskuussa 1999 antamassaan päätöslauselmassa, että "laajentumisen tulee olla tilaisuus ja kannuste unionin syvempään uudistamiseen" ja että "näin laajan uudistuksen lykkääminen laajentumisen jälkeen tehtäväksi voi tehdä prosessista vain vaikeamman ja epävarmemman".

Laajentuneen 25 tai 30 jäsenvaltion unionin toimivuus edellyttää toimielinuudistuksia, joihin ei kuitenkaan vielä ryhdytty Amsterdamin sopimuksessa. Parlamentin jäsenet katsoivat, että uudistusten toteuttaminen oli aloitettava ennen laajentumista. Ellei unionin toimintaa tehostettaisi ja kehitettäisi avoimemmaksi ja demokraattisemmaksi, se halvaantuisi. Oli korkea aika siirtyä suljettujen ovien takana pidetyistä diplomaattisista neuvotteluista avoimiin keskusteluihin Euroopan parlamentin sekä jäsenvaltioiden ja ehdokasvaltioiden kansanedustuslaitosten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Monimutkaiset sopimustekstit, joita oli kasaantunut jo lähes puolen vuosisadan ajan, oli vihdoinkin saatettava ymmärrettävämpään muotoon.

Vähitellen yhteisöstä unioniksi

Euroopan yhdentyminen on syventynyt sopimus sopimukselta. Taloudellisesta yhteistyöstä on siirrytty epäröivin askelin kohti poliittista ja institutionaalista yhteistyötä. Vuonna 1951 allekirjoitetulla Pariisin sopimuksella luotiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY), joka sai ylikansallisen päätösvallan kahdella sodanjälkeisen Euroopan kannalta ratkaisevan tärkeällä talouden alalla. Pelisäännöt olivat tuolloin selvät ja toiminnan laajuus vielä selkeästi määritelty. Kolme vuotta myöhemmin tehty aloite yhteistyön laajentamisesta puolustuspolitiikan alalle sen sijaan kariutui. Oli epäilemättä liian aikaista tavoitella yhteistyötä arkaluonteisissa puolustuspoliittisissa kysymyksissä. Euroopan oli yhdennyttävä ensin - ja ennen kaikkea - taloudellisesti.

Vuonna 1957 allekirjoitettiin Rooman sopimus, jossa määrättiin kaupan esteiden vähittäisestä purkamisesta ja yhteismarkkinoiden luomisesta. Yhdentymisessä edettiin hiilen ja teräksen tuotannosta kilpailu-, maatalous- ja liikennepolitiikkaan. Aluksi kehitys oli nopeaa, aina 1960- luvun puoliväliin saakka. Maatalouspoliittiset kysymykset alkoivat kuitenkin hiertää yhä enemmän. Syntyi epäluuloisuutta, joka esti tehokkaasti yksimielisen päätöksenteon.

Yhdentymiskehityksen toista voimakasta aaltoa jouduttiinkin sitten odottamaan aina vuoteen 1986 asti, jolloin allekirjoitettiin ns. yhtenäisasiakirja. Tavaroiden, palvelujen, pääomien ja henkilöiden vapaata liikkuvuutta yhteismarkkinoilla haittasivat edelleen monenlaiset tekniset esteet, joista pyrittiin vapautumaan. Yhtenäisasiakirjan suuri ansio oli määräenemmistöpäätöksenteon palauttaminen ja lainsäädäntövallan antaminen Euroopan parlamentille kaikissa sisämarkkinoihin liittyvissä kysymyksissä. Uutena tavoitteena oli toteuttaa sisämarkkinat vuoden 1992 loppuun mennessä. Samalla yhteisön toiminta laajeni uusille aloille: aluepolitiikkaan, tutkimukseen, ympäristökysymyksiin ja talous- ja rahapoliittiseen yhteistyöhön.

Tähän asti Euroopan yhdentymisessä oli keskitytty ennen kaikkea yhteisön sisäiseen toimintaan. Lähiympäristössä tapahtuneet mullistukset muuttivat kuitenkin asetelmaa rajusti. Saksojen yhdistyminen vuonna 1990 ennakoi itäblokin hajoamista ja useiden naapurimaiden paluuta demokratiaan. Euroopan yhteisön jäsenvaltiot neuvottelivat vuonna 1991 uudesta sopimuksesta, jolle asetettiin kaksi päätavoitetta: taloudellisten saavutusten vakiinnuttaminen ja yhteisön aseman vahvistaminen kansainvälisessä politiikassa. Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin syntynyt Maastrichtin sopimus oli kuitenkin oikeudelliselta ja institutionaaliselta kannalta katsoen epäonnistunut - keinotekoinen ja epätasapainoinen.

Maastrichtin sopimus viitoitti tietä yhteisvaluuttaan ja uusille yhteisen politiikan aloille: teollisuus, Euroopan laajuiset verkostot, kuluttajien suojeleminen, terveys ja koulutus. Sopimus on politiikan ja toimielinten logiikkaa vaaliva pilari, jossa keskeinen asema on komissiolla sekä parlamentilla, joka käyttää tietyillä aloilla lainsäädäntövaltaa yhdessä neuvoston kanssa. Hallitusten välinen yhteistyö heijastuu kahdessa muussa pilarissa, eli ulkopolitiikassa ja oikeus- ja sisäasioissa. Euroopan parlamentti ei juuri osallistu näiden alojen käsittelyyn, ja useimmat päätökset tehdään yksimielisesti. Uudessa Euroopan unionin luomuksessa ja yhteisissä toimielinjärjestelyissä alettiin vastedes soveltaa lukuisia menettelyjä ja erilaisia määräyksiä käsiteltävstä asiasta riippuen.

Jumissa Amsterdamin satamassa

Järjestelmän epätasapaino, monimutkaisuus ja keskeneräisyys olivat niin ilmeisiä, että hallitusten ja valtioiden päämiehet sopivat Maastrichtissä uuden kokouksen järjestämisestä järkeistääkseen valintoja ja varmistaakseen unionin toimivuuden parantamisen. Tuloksena oli Amsterdamin sopimus, joka tehtiin vuonna 1997 ja joka tuli voimaan 1. toukokuuta 1999.

Amsterdamin sopimus onnistui puolittain. Yhteispäätösmenettelyä yksinkertaistettiin ja laajennettiin 20 uudelle alalle, mikä jälleen kerran vahvisti hieman parlamentaarista demokratiaa unionin mittakaavassa. Perussopimuksiin sisällytettiin poliisi- ja rajatoimintaa (Schengen). Lisäksi unionille kehitettiin sosiaalinen ulottuvuus työllisyyttä käsittelevän luvun avulla, toissijaisuusperiaate vakiinnutettiin ja luotiin ulkopolitiikan korkean edustajan virka.

Amsterdamin sopimus oli kuitenkin myös puolittainen tappio. Vaikka unioni oli ottamassa vastaan kolmea uutta jäsenvaltiota (Itävalta, Suomi ja Ruotsi) ja valmistautui vielä useampien vastaanottamiseen, hallitukset eivät päässeet sopuun toimielimiä koskevasta luvusta. Maastrichtin peruja oleva epätasapaino ja monimutkaisuus viivyttivät kehitystä ja uhkasivat halvaannuttaa laajentuneen unionin.

Pyrkimys eteenpäin

Parlamentti oli hahmotellut toimielinhanketta jo 15 vuotta aiemmin (Spinelli-hanke) ja kannattanut lainsäädäntökauden alusta alkaen perussopimustekstien yksinkertaistamista ja järkeistämistä perustuslakisopimuksella. Jäsenten mielestä laajentuneen unionin toimintakyky edellytti, että mahdollisuuksia päätösten jäädyttämiseen neuvostossa oli vähennettävä, että enemmistöpäätöksiä oli pidettävä tavanomaisena käytäntönä ja että parlamentin ja neuvoston yhteispäätösmenettelyä oli sovellettava useimmilla aloilla. Jäsenet kannattivat myös todellisen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämistä sekä Eurooppa-politiikasta saatavan synergiaedun tehostamista talous- ja sosiaaliasioissa.

Valtioiden ja hallitusten päämiehet olivat tietoisia Amsterdamin puutteista ja he kutsuivat uuden hallitustenvälisen konferenssin koolle Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa 1999. HVK:n mandaatti jäi kuitenkin liian kapeaksi: se neuvotteli lähinnä Amsterdamissa käsittelemättä jääneistä kysymyksistä ja muutti komission ja parlamentin päätöksentekoa ja kokoonpanoa laajentumisen perusteella.

Parlamentti asetti muutoin kunnianhimoisia odotuksia, jotka on esitelty huhtikuussa 2000 hyväksytyssä mietinnössä. Jäsenet ehdottivat, että kaikki edeltävät sopimukset nivottaisiin yhdeksi ainoaksi tekstiksi, jonka ensimmäinen osa muodostuisi perustuslain kaltaisesta osasta, johon sisällytettäisiin unionin tavoitteet, perusoikeuskirja (velvoittavana), toimielimet, unionin ja jäsenvaltioiden välinen toimivallan jako sekä päätöksentekoprosessit.

Parlamentti toivoi Maastrichtin pilarirakenteen korvaamista yleisluontoisemmalla yhteisömenetelmällä. Se toivoi myös monimutkaisen neuvoston äänten painotusjärjestelmän korvaamista selkeämmällä kaksinkertaisen enemmistön menetelmällä: päätös hyväksytään, kun se saa taakseen valtioiden enemmistön, joiden väkimäärä vastaa koko unionin väestön enemmistöä. Jäsenet tunnustivat vastaavasti, että ulkopolitiikan korkean edustajan ja ulkosuhteista sekä komission sisäisistä suhteista vastaavan komission jäsenen tehtävät on uskottava varapuheenjohtajalle. Talousarvioasioissa jäsenet kannattivat pakollisten ja ei-pakollisten menojen jaottelun lakkauttamista. Sopimuksiin olisi sisällytettävä myös monivuotiset rahoitusnäkymät, jotka neuvosto ja parlamentti vahvistavat yhdessä. Parlamentin ehdotukset menevät lopulta lävitse. Mutta eivät vielä Nizzassa.

Valmistelukunta koolla

Valtioiden ja hallitusten päämiesten maratonneuvotteluista huolimatta Nizzan Eurooppa-neuvosto sai aikaan vain minisopimuksen. Perusoikeuskirja sisällytettiin sopimukseen pelkästään liitteenä eikä se ollut velvoittava. Äänten painotukseen perustuvaa järjestelmää ei lakkautettu, vaan painotusta muutettiin suuria jäsenvaltioita suosivaksi. Suuret jäsenvaltiot hyväksyivät, että niillä olisi laajentuneessa unionissa vain yksi komission jäsen. Nizzassa ei siis helpotettu päätöksentekoa, vaan vaikeutettiin sitä. Kaikki muut asiat lykättiin tuonnemmaksi.

Euroopan parlamentin jäsenet olivat pettyneitä. He myönsivät, että "Nizzan sopimus poisti viimeisenkin muodollisen esteen laajentumiselta" mutta "27 tai useamman jäsenvaltion unioni tarvitsee perusteellisempia uudistuksia". Vaikka tuloksia olisi arvioitu HVK:n typistetyn esityslistan perusteella, parlamentti olisi pitänyt tarjottuja vastauksia riittämättöminä. Unionin toimintakyky ei kohentunut ja demokratiavaje pysyi ennallaan. Parlamentti tunnusti, että "Nizzan sopimus päättää kierroksen, joka alkoi Maastrichtissa" ja vaati, että "aloitetaan uusi perustuslakia hahmottava prosessi, joka huipentuu Euroopan unionin perustuslain hyväksymiseen".

Nizzan pääantina ei selvästikään ollut itse perussopimus, vaan tärkeimmäksi anniksi jäi selkeä osoitus hallitustenvälisten neuvottelujen asettamista rajoista sekä liitteet: unionin tulevaisuudesta annettu julistus 23, jossa ilmoitetaan perusteellisemmasta, toiseen menetelmään perustuvasta uudistuksesta, sekä perusoikeuskirja, josta valmistelukunta tekee perustuslakisopimushankkeen keskeisen osan vuonna 2003. Hanke on nyt käsiteltävänä ja siihen on sisällytetty useimmat parlamentin keväällä 2000 esittämät vaatimukset.



  
Esittelijät:
  
Perustamissopimusten uudistuksen ja seuraavan hallitusten välisen konferenssin valmistelu: Giorgos Dimitrakopoulos (EPP-ED, GR)
Perustamissopimusten uudistuksen ja seuraavan hallitusten välisen konferenssin valmistelu : Jo Leinen (PES, D)
Hallitustenvälinen konferenssi: perustamissopimusten uudistaminen, yhteisön taloudelliset edut ja Euroopan syyttäjäviranomainen: Giorgos Dimitrakopoulos (EPP-ED, GR)
Hallitustenvälinen konferenssi: perustamissopimusten uudistaminen, yhteisön taloudelliset edut ja Euroopan syyttäjäviranomainen: Jo Leinen (PES, D)
Perussopimusten muuttaminen perustuslain muotoon: Olivier Duhamel (PES, F)
Nizzan sopimus ja Euroopan unionin tulevaisuus: Íñigo Méndez De Vigo (EPP-ED, E)
Nizzan sopimus ja Euroopan unionin tulevaisuus: António José Seguro (PES, P) - entinen EP:n jäsen
  
Euroopan unionin virallinen lehti - päätösasiakirjat
  
Perustamissopimusten uudistuksen ja seuraavan hallitusten välisen konferenssin valmistelu - Euroopan parlamentin hyväksymä teksti
Hallitustenvälinen konferenssi: perustamissopimusten uudistaminen, yhteisön taloudelliset edut ja Euroopan syyttäjäviranomainen - Euroopan parlamentin hyväksymä teksti
Perussopimusten muuttaminen perustuslain muotoon - Euroopan parlamentin hyväksymä teksti
Nizzan sopimus ja Euroopan unionin tulevaisuus - Euroopan parlamentin hyväksymä teksti

 

 

 
  Publishing deadline: 2 April 2004