|
Euroopan komissio ehdotti huhtikuussa 2002, että yhteistä kalastuspolitiikkaa (YKP) uudistettaisiin perusteellisesti. Kalakannat ovat vähentyneet ja kalastusala on vaikeuksissa. Vaikka Euroopan parlamentti olikin samaa mieltä komission kanssa siitä, että kalastus on saatava kestävälle pohjalle, se kantoi myös huolta uudistuksen vaikutuksista työllisyyteen ja rannikkoyhteisöjen elämään. Se halusi ensin varmistua tieteellisten lausuntojen luotettavuudesta ja uudistusten kielteisten vaikutusten minimoimisesta.
Vaikka kalastusalan osuus EU:n jäsenvaltioiden bruttokansantuotteesta on alle prosentin, sen menestys on elinehto monien Euroopan syrjäisempien seutujen ja rannikkoalueiden taloudelle. Esimerkeiksi käyvät Espanjan Galicia ja Skotlanti. Tuoreimpien käytettävissä olevien lukujen (1997) perusteella kalastuselinkeino työllisti EU:ssa 526 034 henkeä. Luku sisältää sekä kokopäiväiset, osa-aikaiset että sesonkityöntekijät. Myös jalostuksen, vesiviljelyn, markkinoinnin ja alusten korjaamisen parissa työskentelevät sisältyvät lukuun. Ala on kuitenkin uhattuna kalavarojen ehtyessä. Kuluttajat joutuvat yhä useammin toteamaan, ettei lempikalaa löydykään kalatiskiltä tai että sen hinta on noussut huimasti. Uhanalaisimmat lajit ovat turska, kummeliturska, kielikampela, valkoturska, keisarihummeri ja sardelli.
Vaikka kalastusalaa koskeva yhteisön lainsäädäntö on peräisin jo vuodelta 1970, yhteisestä kalastuspolitiikasta päätettiin virallisesti vasta vuonna 1983 pitkällisten neuvottelujen jälkeen. YKP kattaa neljä keskeistä aluetta: kalavarojen säilyttämisen, markkinasäännöt, rakenteelliset toimet - kuten alusten rahoituksen, satamalaitteistot ja kalanjalostuslaitokset - sekä ulkoiset toimet, joihin kuuluvat kolmansien maiden kanssa tehtävät kalastussopimukset.
Komissio julkaisi vuoden aikana suuren määrän YKP:n uudistamista koskevia lainsäädäntöehdotuksia. Vaikka kalastuspolitiikasta päättävätkin viime kädessä jäsenvaltioiden hallitukset Euroopan unionin neuvostossa, parlamenttia on kuultava. Parlamentin jäsenet käyttivätkin merkittävällä tavalla vaikutusvaltaansa saadakseen aikaan muutoksia tehtyihin ehdotuksiin.
Liikaa aluksia
Koska yhteinen kalastuspolitiikka oli osoittautunut toimimattomaksi, komissio vaati kauaskantoisia uudistuksia. Kalakantojen kokoon nähden liikkeellä oli liian suuri määrä aluksia ja sen seurauksena useimmat kalakannat olivat hupenemassa nopeasti. Monien lajien turvalliset biologiset rajat oli ylitetty. Kalastusalan kannattavuuden heikkeneminen oli jo johtanut 66 000 työpaikan menettämiseen vuosina 1990-98.
Komissio ehdotti, että ylikapasiteetin takia uusien alusten rakentamiseen ei enää myönnettäisi tukea 1. tammikuuta 2003 alkaen. Rahat käytettäisiin sen sijaan olemassa olevien alusten romuttamiseen.
Euroopan parlamentin jäsenet katsoivat, etteivät YKP:n uudistaminen ja kalakantojen elvyttäminen saaneet vaarantaa kalastusyhdyskuntien tulevaisuutta. Siksi parlamentti ei hyväksynyt uusien alusten rakentamistuen välitöntä lopettamista. Parlamentti piti sitä kohtuuttomana sellaisia yrittäjiä kohtaan, jotka olivat suunnitelleet toimintaansa luullen saavansa tukea vuoteen 2006 asti. Sitä paitsi parlamentin jäsenet uskoivat, että aluskantaa pystyttäisiin supistamaan, vaikka tukea jatkettaisiinkin. He katsoivat, että uusia, parempia aluksia tarvittiin edelleen kunnollisten työskentelyolosuhteiden ja työturvallisuuden takaamiseksi. Joidenkin jäsenvaltioiden hallitukset asettuivat parlamentin kannalle ja neuvosto suostui lopulta kompromissiin, jonka ansiosta EU:n tukia päätettiin maksaa vuoden 2004 loppuun saakka.
Liian vähän kalaa
Komissio ehdotti uusia "monivuotisia hoitosuunnitelmia" eri kalalajeille. Se ehdotti myös, että suunnitelmissa määriteltäisiin ensimmäistä kertaa tietyt saalistasot. Vanha järjestelmä oli perustunut jäsenvaltioiden hallitusten vuosittaisiin neuvotteluihin saalismääristä. Kalastajien keskuudessa järjestelmä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä, koska se teki kaikenlaisen pitemmän aikavälin suunnittelun lähestulkoon mahdottomaksi.
Myös Euroopan parlamentin jäsenet katsoivat, että pitkän aikavälin suunnitelmat olivat tarpeen uhanalaisten lajien elvyttämiseksi. He kuitenkin pelkäsivät, että komissio saattaisi - kalakantojen mahdollisimman nopean elpymisen varmistamiseksi - supistaa sallitut saalismäärät sellaiselle tasolle, että kalastusyhdyskunnat joutuisivat suunnattomiin vaikeuksiin. Neuvosto asettui asiassa parlamentin kannalle ja vaikka pitkän aikavälin suunnitelmat otettiinkin käyttöön, lopullinen päätösvalta saalismääristä jäi jäsenvaltioille.
Parlamentti ja komissio olivat yhtä mieltä siitä, että kahdentoista meripeninkulman aluerajojen sisäpuolelle kuuluvien asioiden hoito oli säilytettävä kansallisella tasolla. Näin voitaisiin varmistaa pienimuotoisen kalastuksen elinkelpoisuus. Neuvosto hyväksyi parlamentin ehdotuksen ja rannikkovyöhykkeet päätettiin säilyttää joulukuuhun 2012 asti.
Täytäntöönpano
YKP:n uudistamisella pyrittiin myös määräysten täytäntöönpanon kehittämiseen. Kalastajat olivat usein valittaneet, että sääntöjen rikkomisesta aiheutuvat seuraamukset vaihtelivat huomattavasti eri puolilla EU:ta. Siksi parlamentti antoi tukensa komission aloitteille, kun se halusi varmistaa tasapuoliset toimintaedellytykset kaikille kalastuselinkeinon harjoittajille. Niinpä koko unionin alueella otettiin käyttöön yhtenäiset seuraamukset vakavista rikkomuksista.
Euroopan parlamentti hyväksyi myös alueellisten neuvoa-antavien toimikuntien perustamisen. Toimikuntiin, joiden tehtävänä on ennen muuta antaa poliittisille päätöksentekijöille tietoa paikallisten kalakantojen kehityksestä, kuuluu tieteenharjoittajia, kalastajia, ympäristöjärjestöjen edustajia ja muita kalastuskysymyksistä vastaavia tahoja.
Kalanviljely
Komissio suunnittelee viime aikoina huomattavasti kasvaneen kalanviljelyalan tukemista, ja parlamentti kannattaa näitä suunnitelmia erityisesti sen vuoksi, että ala voi tarjota työpaikkoja rannikkoalueilla, joilla perinteinen kalastus on vähenemässä. Parlamentti on myös vaatinut lisää EU-tukea kalanviljelyn ympäristövaikutusten ja sen julkisen kuvan parantamiseksi.
Ulkoinen kalastuspolitiikka
Tällä hetkellä EU:lla on noin 20 kalastussopimusta unionin ulkopuolisten maiden kanssa. Niistä suurin osa on kehitysmaita, jotka antavat yhteisön alusten kalastaa aluevesillään. Parlamentti tukee näitä sopimuksia, jotka tarjoavat 30 000 työpaikkaa EU:n ulkopuolisilla alueilla, ja se haluaa vielä lisätä sopimusten määrää.
Näiden sopimusten nojalla pyydetyt kalamäärät muodostavat viidesosan yhteisön kokonaissaaliista. Kalojenkäsittelyn jälkeen laskettuna sen arvo on noin miljardi euroa. Yhteisö tuo ulkopuolisista maista jo noin puolet tarvitsemastaan määrästä, ja vuonna 2001 se oli maailman toiseksi suurin kalantuoja, joten yhteisön kalastajien EU:n ulkopuolisilta vesiltä pyytämällä kalalla on olennaisen tärkeä merkitys.
Vuoden 2003 joulukuussa julkaistussa asiakirjassa komissio vaati, että EU:n pitäisi entistä paremmin sisällyttää ympäristöä ja kehitysasioita koskevat huolenaiheensa kalastussopimuksiin, joita se tekee EU:n ulkopuolisten maiden kanssa. Näistä sopimuksista tulisi "kumppanuuksia", joiden tarkoituksena olisi auttaa köyhempiä maita parantamaan kalavarojen säilyttämistä ja valvomaan sääntöjen noudattamista. Lisäksi niillä pyrittäisiin kehittämään paikallista kalanjalostusta, jotta syntyvä lisäarvo koituisi kyseisten maiden hyväksi.
Parlamentin jäsenet ovat samaa mieltä kestävän kehityksen painottamisesta, ja katsovat, että uusia sopimuksia ei pitäisi tehdä, jos kyseisen maan kalavaroja jo nyt hyödynnetään liikaa. Lisäksi parlamentti korostaa, että sopimusten kaupalliset ja kehitysyhteistyöhön liittyvät näkökohdat on eriteltävä selvästi, etenkin talousarviossa. Parlamentti pyysi komissiota valmistautumaan budjettivaikutuksiin, joita monien uusien sopimusten allekirjoittamisesta lähitulevaisuudessa aiheutuu. Se myös huomautti, että EU:n talousarviosta näihin sopimuksiin myönnetyt varat ovat itse asiassa vähentyneet vuoden 1996 278,5 miljoonasta eurosta vuoden 2003 alle 200 miljoonaan euroon.
|
