| Noin kolmasosa EU:n budjetista käytetään aluepolitiikkaan, joten se on yksi unionin toiminnan tärkeimmistä aloista. Alueiden tukeminen perustuu ajatukseen "taloudellisesta ja sosiaalisesta koheesiosta", ja siihen nojautuen budjettivaroja on kanavoitu Euroopan köyhimmille alueille pyrkimyksenä vähentää alueellisia eroja. Parlamentti on aina tukenut tätä politiikkaa voimakkaasti ja pitänyt sitä Euroopan yhdentymisen kulmakivenä. Laajentumisen myötä aluepolitiikka joutuu suurten haasteiden eteen.
Uudet maantiet, sillat ja rautatiet ovat olennaisen tärkeitä Euroopan syrjäisten maaseutualueiden kehittämisessä. Myös taantuvat teollisuusalueet tarvitsevat investointeja uusien teollisuudenalojen kehittämiseen ja työvoiman uudelleenkoulutukseen. Köyhimpien alueiden vaurastumisella on monia myönteisiä vaikutuksia. Ne voivat osaltaan myötävaikuttaa kokonaistalouden kasvuun ja ehkäistä maaltapakoa ja kaupunkien ylikansoitusta. Minkälaista rahoitusta Euroopan unioni voi niille tarjota?
EU:lla on tällä hetkellä neljä rakennerahastoa (sosiaali-, maatalous-, aluekehitys- ja kalatalouspolitiikkaansa varten), joista tuetaan köyhimpiä alueita. Nämä rahastot on sisällytetty vuoden 2006 loppuun ulottuvaan kokonaisstrategiaan, jolla on kolme päätavoitetta. Suurin osa varoista käytetään tavoitteeseen 1, joka koskee investointeja alikehittyneille alueille. Ne on määritelty alueiksi, joiden BKT henkeä kohden on pienempi kuin 75 prosenttia EU:n keskimääräisestä BKT:sta (tällä hetkellä noin 50 aluetta, joilla asuu 22 prosenttia unionin väestöstä). Tavoite 2:n avulla tuetaan rakenneuudistuksia alueilla, jotka ovat kärsineet perinteisten toiminta-alojen taantumisesta (teollisuus-, maaseutu-, kaupunki- tai kalatalousalueet). Näillä alueilla asuu 18 prosenttia unionin kansalaisista. Tavoite 3 keskittyy koulutusjärjestelmien nykyaikaistamiseen ja työllisyyden edistämiseen. Rakennerahastojen varoja on käytetty moniin eri hankkeisiin, esimerkiksi uuden sillan rakentamiseen Tejon yli Lissabonissa, Ateenan uuteen lentoasemaan, Helsingin ja Pietarin väliseen rautatiehen sekä Manchesterin raitiotiejärjestelmään.
Koheesiorahasto perustettiin vuonna 1993 tukemaan ympäristö- ja liikennehankkeita jäsenvaltioissa, joiden BKT henkeä kohden on pienempi kuin 90 prosenttia EU:n keskiarvosta (Irlanti, Kreikka, Espanja ja Portugali). Vuonna 1999 luotiin liittymistä valmisteleva rakennepolitiikan väline (ISPA), jolla tuetaan EU:n jäseniksi haluavia Itä-Euroopan maita (Bulgaria ja Romania mukaan lukien) niiden jäsenyysvalmisteluissa ja autetaan niitä parantamaan ympäristöään ja liikenteen perusrakenteita. Kymmenen uutta jäsenvaltiota, joihin kuuluvat myös Kypros ja Malta, saivat oikeuden hyödyntää rahoitusta rakenne- ja koheesiorahastoista 1. tammikuuta 2004 alkaen eli neljä kuukautta ennen niiden virallista liittymistä unioniin.
Parlamentin valta aluepolitiikassa
Parlamentti on vuosien varrella saanut lisää valtaa näiden rahastojen suhteen: vuoden 1993 Maastrichtin sopimuksesta alkaen rakennerahastojen yleisten toimintasääntöjen hyväksyminen on edellyttänyt parlamentin hyväksyntää. Tämä tarkoittaa, että parlamentin jäsenet voivat hyväksyä tai hylätä ehdotetut säännöt, vaikka he eivät voikaan ehdottaa niihin muutoksia. Vuonna 1999 voimaan tulleessa Amsterdamin sopimuksessa laajennettiin parlamentin valtaa ottamalla käyttöön "yhteispäätösmenettely", jota sovelletaan yksittäisiä rahastoja koskevaa erityislainsäädäntöä hyväksyttäessä. Parlamentti voi neuvotella neuvoston kanssa siitä, minkä hankkeiden tulisi kuulua rahastojen piiriin. Komission on laadittava parlamentille kolmen vuoden välein kertomus taloudellisen ja sosiaalisen koheesion edistymisestä, ja itse se laatii vuosittain mietinnöt eri rahastoista. Parlamentin jäsenet siis osallistuvat rahastojen hallinnointiin yhä enenevässä määrin ja käyttävät valtaansa tämän hyvin tärkeän politiikanalan muotoiluun.
Parlamentin kanta lisäsi varojen käyttöä aluetukiin
Parlamentti on aina tukenut periaatetta, jonka mukaan EU:n vähiten kehittyneitä ja syrjäisiä alueita tuetaan, jotta taloudellisen toiminnan, työpaikkojen ja väestön yhä kasvava keskittyminen vauraammille ja keskeisille kaupungistuneille alueille saataisiin hidastumaan. Tämän vuoksi parlamentin jäsenet katsovat, että aluetukien on pysyttävä EU:n politiikan perustana, ja vastustavat yrityksiä "kansallistaa" se uudelleen. Parlamentti on toistuvasti vaatinut, että rakennerahastoihin on myönnettävä tarpeeksi varoja ja että alueellista rahoitusta on lisättävä, todeten, että EU:n budjetin suhteen on tehtävä "rohkeita poliittisia valintoja" ennen laajentumista. Tällä kannalla on myös aluepolitiikasta vastaava komissaari Michel Barnier, joka esitti äskettäin suunnitelmansa laajentuneen unionin koheesiopolitiikaksi vuosiksi 2007–2013. Suunnitelmaan sisältyy 30 prosentin lisäys aluetukiin. Barnier on valmistautumassa rahoituskiistaan eräiden sellaisten jäsenvaltioiden kanssa, joiden mielestä aluetukia olisi vähennettävä. Tästä saattaa tulla hyvinkin räjähdysaltis asia tulevassa keskustelussa EU:n talousarviosta.
Viime vuosina parlamentti on tuonut esille monia muitakin taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon liittyviä seikkoja. Se on muun muassa viitannut jatkuvaan eriarvoisuuteen yksittäisten jäsenvaltioiden välillä sekä siihen, että työttömyysastetta ei ole onnistuttu alentamaan. Lisäksi parlamentin jäsenet ovat painostaneet parantamaan koordinointia rakennerahastojen ja muiden yhteisön politiikkojen ja välineiden, kuten Euroopan työllisyysstrategian ja koheesiorahaston, välillä. Parlamentti vaatii myös, että erityistä huomiota kiinnitetään kaikkein syrjäisimpiin alueisiin, saariin ja maaseutu- ja vuoristoalueisiin. Lisäksi se haluaisi, että innovaatiota, henkilöresursseja ja teknologiaa painotettaisiin enemmän, samoin kuin sukupuolten tasa-arvoa, esimerkiksi sellaisten erityisohjelmien avulla, joilla luotaisiin työpaikkoja naisille.
Aluepolitiikan tärkeänä osana on aina pidetty suurten liikennereittien kehittämistä. Nämä "Euroopan laajuiset verkot" (TEN) yhdistävät EU:n sekä sisäisesti että naapurimaihin. Parlamentin jäsenet ovat kuitenkin aina vaatineet erityisesti raideprojekteihin enemmän investointeja, jotta EU myös toteuttaisi kauniita puheitaan kestävästä liikennepolitiikasta siirtämällä kuljetuksia pois maanteiltä. Lisäksi parlamentti katsoo, että erityisesti olisi ponnisteltava Euroopan suurnopeusrautatieverkon kehittämiseksi, jotta laajentumisen jälkeen olisi riittävästi uusia kuljetusreittejä.
Teoriassa maiden, jotka saavat EU:n rahoitusta rakennerahastoista, on itsekin osallistuttava tietyllä osuudella hankkeiden rahoitukseen. Parlamentin jäsenet ovat huomauttaneet, että tätä periaatetta ei aina noudateta ja että sitä rikkoville jäsenvaltioille ei koidu minkäänlaisia seuraamuksia. Parlamentti on vaatinut, että rahastojen rahoitushallintoa ja yleistä hoitoa on kehitettävä ja että komission olisi parannettava hankkeiden laatua ja valvottava niiden hallinnointia tiiviisti tekemällä enemmän vaikutusarviointeja ja tarkastuksia paikan päällä.
Laajentuminen
Komissaari Barnierin tavoin parlamentti haluaa jatkaa tukea alueille, jotka tällä hetkellä ovat siihen oikeutettuja rakennerahastojen tavoitteen 1 nojalla mutta jotka tulevat kärsimään laajentumisen "tilastollisesta vaikutuksesta" eli ylittävät EU:n keskimääräisen henkeä kohden lasketun BKT-rajan (75 prosenttia), kun uudet, pääasiassa köyhemmät maat liittyvät unioniin. Tämä koskee noin 18:aa aluetta lähinnä Espanjassa, Kreikassa, itäisessä Saksassa, Italiassa ja Portugalissa. Parlamentin aluepolitiikkavaliokunnan useissa mietinnöissä on tähdennetty, että laajentumisesta ei saa olla haittaa EU:n nykyisten jäsenvaltioiden köyhimmille alueille. On päästävä tasapainoon uusien jäsenvaltioiden tarpeiden täyttämisen ja EU:n nykyisten köyhimpien alueiden siirtymäjärjestelyjen välillä. Eräässä mietinnössä ehdotettiin, että BKT-perusteen lisäksi olisi otettava huomioon muitakin muuttujia, etenkin työttömyysaste. Tämän vuoksi parlamentin jäsenet ovat tyytyväisiä komission suunnitelmiin tarjota väliaikaista tukea nykyisille tavoite 1 -alueille, jotka muussa tapauksessa eivät enää olisi olleet oikeutettuja tukiin laajentumisen jälkeen.
Euroopan parlamentti uskoo, että aluepolitiikalla tulee olemaan vieläkin merkittävämpi rooli unionissa laajentumisen jälkeen. Se tulee olemaan avainasemassa niiden suurien epäsuhtien tasoittamisessa, joita varmasti syntyy, ja alikehittyneiden alueiden kasvun ja yhdentymisen tukemisessa. Aluepolitiikka on ratkaisevan tärkeää laajemman mutta vähemmän yhtenäisen Euroopan unionin kehittymisessä yhteenkuuluvaksi ja maailmanlaajuisesti kilpailukykyiseksi yhteisöksi.
|
