Euroopan parlamentin
toiminta
Kohokohdat 1999-2004

 
Euroopan parlamentti
Euroopan parlamentin vaalit
EP:n organisaatio ja tehtävät
Yhteispäätösmenettely
ja muut menettelyt
Budjettivalta
Budjetin valvonta
Demokraattinen valvonta
Jäsenten ohjesääntö
ja eurooppalaiset puolueet
Väliaikaiset valiokunnat
ja tutkintavaliokunnat
Muut EU:n elimet
EU:n uudistaminen
Laajentuminen
Kansalaisoikeudet
Oikeus- ja sisäasiat
Ulkosuhteet
Ympäristö / Kuluttajansuoja
Liikenne / Aluepolitiikka
Maatalous / Kalastus
Talous- ja rahapolitiikka
Työllisyys- ja sosiaali-
politiikka / Naisten oikeudet
Sisämarkkinat / Teollisuus / Energia / Tutkimus
 

EPP-ED PSE Group ELDR GUE/NGL The Greens| European Free Alliance UEN EDD/PDE


Euroopan parlamentti - täysivaltainen lainsäätäjä

Mitkä ovat Euroopan parlamentin tehtävät? Kuten kaikki demokraattiset järjestelmät, Euroopan parlamenttikin valvoo toimeenpanovallan toteutumista ja julkisten varojen käyttöä sekä äänestää lainsäädännöstä. Alun perin tilanne ei ollut tällainen. Euroopan parlamenttia, jota kutsuttiin yksinkertaisesti kokoukseksi (Assemblée), ainoastaan kuultiin lainsäädäntötyössä ja sen mielipiteet eivät velvoittaneet mihinkään. Lainsäädännöstä päättivät neuvostossa kokoontuneet hallitusten edustajat. Ajan mittaan ja erilaisten sopimusten seurauksena parlamentin lainsäädäntövalta on kasvanut. Parlamentti on nykyään yhteispäätösmenettelyn myötä neuvoston kanssa samanarvoinen lainsäädäntövallan käyttäjä monissa asioissa.

Vuonna 1957 voimaan tulleen Rooman sopimuksen mukaan lainsäädäntötyö koostui kahdesta osasta: komissio ehdotti ja neuvosto päätti. Silloinkin oli välillisesti valittuja jäseniä, jotka kokoontuivat käsittelemään asioita, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa yhteisön lainsäädäntöön oli käytännössä olematon. Lainsäädäntövalta kuuluu edelleen yksinomaan Euroopan komissiolle, mutta neuvosto ja parlamentti voivat virallisesti pyytää komissiota antamaan lainsäädäntöehdotuksia. Lisäksi parlamentti voi muuttaa annettujen lainsäädäntöehdotusten sisältöä merkittävästi. Yhteispäätösmenettely, joka teki neuvostosta ja parlamentista samanarvoiset, otettiin käyttöön Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992 noin 15 alalla. Näitä ovat sisämarkkinat, tutkimus, ympäristö, kuluttajansuoja-asiat, koulutus, terveydenhoito jne.

Amsterdamin ja Nizzan sopimuksilla kasvatettiin yhteispäätösmenettelyyn kuuluvien alojen lukumäärää. Tällä hetkellä yhteispäätösmenettely kattaa noin 40 unionin toiminta-alaa. Alun perin kaksitahoisesta järjestelmästä on tullut kolmen osapuolen yhteispeli. Komissio tekee aina ehdotukset, mutta neuvosto ja parlamentti päättävät, varsinkin niistä asioista, jotka liittyvät suoraan unionin kansalaisten arkipäivään.

Kehitys kohti parlamentaarista demokratiaa jatkuu edelleen. Euroopan tulevaisuutta käsittelevän valmistelukunnan mukaan yhteispäätöstä olisi sovellettava jopa 80 sellaisella alalla, jolla neuvosto tarvitsee päätöksen voimaantuloon määräenemmistön. Näitä ovat turvapaikka- ja maahanmuuttoasiat, rajavalvonta, oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa, poliisiyhteistyö, kulttuuri, pelastuspalvelu jne. Ainoastaan jäsenvaltioiden perustuslailliseen järjestykseen tai tärkeisiin asioihin, kuten verotukseen, sosiaalipolitiikan tiettyihin osiin sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät kysymykset jäävät yhteispäätösmenettelyn ulkopuolelle.

Yhteispäätösmenettely

Komissio on vastuussa sopimusten täytäntöönpanosta ja yhteisen politiikan eri osa-alueiden ja sisämarkkinoiden toiminnasta. Kaikki lainsäädäntöehdotukset ovat lähtöisin komissiosta, ja se toimittaa ne samanaikaisesti parlamentille ja neuvostolle.

Sen jälkeen kun ehdotus on käsitelty jossakin parlamentin valiokunnista, parlamentti esittää kantansa täysistunnon ensimmäisessä käsittelyssä, jossa se hyväksytään yksinkertaisella enemmistöllä. Useimmissa tapauksissa parlamentti tekee tarkistuksia komission ehdotukseen. Komissio päättää tarkistusten hyväksymisestä (kokonaan tai osittain) ja esittelee muutetun ehdotuksen neuvostolle.

Jos neuvosto hyväksyy kyseiset tarkistukset määräenemmistöllä (lukuun ottamatta aloja, joilla päätökset on tehtävä yksimielisesti: kulttuuri, kansalaisten vapaa liikkuvuus, sosiaaliturva, jne.), ehdotus on hyväksytty. Muussa tapauksessa neuvosto hyväksyy ensimmäisessä käsittelyssä yhteisen kannan. Kun neuvoston yhteinen kanta on välitetty parlamentille, sen jäsenillä on kolme kuukautta aikaa ilmaista kantansa uudelleen.

Toisessa käsittelyssä ehdotuksen hyväksymiseksi tarkistusten kanssa tai ilman tarvitaan jäsenten ehdoton enemmistö eli 314 ääntä 626 äänestä.

Jos parlamentti hyväksyy yhteisen kannan selvästi (tai ei ilmaise kantaansa kolmen kuukauden kuluessa), lainsäädäntöehdotus on hyväksytty. Jos parlamentti sen sijaan hylkää yhteisen kannan, käsittely päättyy tähän, ja ehdotus jää hyväksymättä.

Useimmiten parlamentti kuitenkin hyväksyy ne tarkistukset yhteiseen kantaan, joista komissio antaa lausuntonsa, ja asia menee uudelleen neuvoston käsittelyyn, tällä kertaa komission muutetun ehdotuksen muodossa. Tässä tilanteessa neuvosto päättää määräenemmistöllä parlamentin ehdottamista tarkistuksista, mutta yksimielisesti niistä tarkistuksista, joita komissio ei hyväksynyt. Ehdotus on hyväksytty, jos neuvosto kolmen kuukauden kuluessa sen vastaanotosta hyväksyy kaikki parlamentin tarkistukset.

Jos neuvosto sen sijaan ei hyväksy parlamentin tarkistuksia, joudutaan käyttämään sovittelumenettelyä. Sovittelukomitea perustetaan erikseen kutakin lainsäädäntöehdotusta varten, ja siihen kuuluu 15 neuvoston ja 15 parlamentin jäsentä. Heidän joukossaan on viran puolesta yksi parlamentin varapuhemiehistä, kyseisen asian esittelijä ja asiasta vastaavan valiokunnan puheenjohtaja. Euroopan komissio osallistuu kokouksiin lähentääkseen eriäviä kantoja toisiinsa. Sovittelukomitea onnistuu usein laatimaan yhteisen tekstin, joka annetaan uudelleen neuvoston ja parlamentin hyväksyttäväksi. Tässä kolmannessa käsittelyssä neuvosto päättää määräenemmistöllä ja parlamentti yksinkertaisella enemmistöllä. Teksti on hyväksytty, jos sekä neuvosto että parlamentti hyväksyvät sen. Jos määräaika menee umpeen ja jommankumman toimielimen hyväksyntä puuttuu, käsittely päättyy ja asia julistetaan rauenneeksi.

Amsterdamin sopimus tuli voimaan toukokuussa 1999 eli joitakin viikkoja ennen nykyisen vaalikauden alkua. Siitä lähtien lähes 300 lainsäädäntöehdotusta on käsitelty yhteispäätösmenettelyssä. Noin neljäsosa näistä on saatu päätökseen ensimmäisessä käsittelyssä ja yli puolet toisessa käsittelyssä. Vajaa neljännes asioista on päätynyt sovittelumenettelyyn. Osuus on vähentynyt ajan myötä epävirallisten tapaamisten ansiosta sekä sen vuoksi, että toimielimet yrittävät löytää kompromisseja ennen sovittelumenettelyyn turvautumista. Tähän mennessä parlamentti on hylännyt kolme sovittelussa hyväksyttyä sopimusta: bioteknologisten keksintöjen patentoitavuus (maaliskuu 1995), julkiset ostotarjoukset (heinäkuu 2001) ja satamapalvelujen liberalisointi (marraskuu 2003). Komissio on sittemmin antanut uuden direktiiviesityksen julkisista ostotarjouksista, joka heijasteli paremmin parlamentin toiveita (kts. rahoituspalvelut).

Muut menettelyt

Kuulemismenettelyä käytettiin paljon yhteisön alkuaikoina, mutta nykyään sitä sovelletaan vain tärkeisiin asioihin, jotka edellyttävät neuvoston yksimielisyyttä, esimerkiksi verotukseen liittyviin asioihin, teollisuuspolitiikkaan ja yhdyskuntasuunnitteluun, sekä kahteen määräenemmistöä vaativaan aihepiiriin, maatalouspolitiikkaan ja kilpailupolitiikkaan. Tässä yhteydessä parlamentti ei voi estää neuvostoa hyväksymästä kaavailtua säädöstä eikä tehdä muutoksia siihen. Komissio voi kuitenkin ottaa huomioon parlamentin jäsenten kannan ja muuttaa ehdotustaan. Ehdotusta voidaan muuttaa näin vain neuvoston yksimielisellä päätöksellä.

Vuonna 1987 voimaan tulleella Euroopan yhtenäisasiakirjalla otettiin käyttöön yhteistoimintamenettely, jonka oli tarkoitus antaa parlamentin kannalle enemmän painoa, mutta joka kuitenkin jätti viimeisen saman neuvostolle. Jos parlamentti hylkäsi neuvoston yhteisen kannan, neuvoston täytyi olla yksimielinen, jotta lainsäädäntöehdotus tulisi hyväksytyksi. Jos parlamentti teki tarkistuksia ehdotukseen, komission täytyi muotoilla se uudelleen ja neuvosto voi muuttaa sitä vain yksimielisellä päätöksellä. Tämä menettely on melkein hävinnyt yhteispäätösmenettelyn yleistyttyä. Yhteistoimintamenettely koskee vain tiettyjä päätöksiä talous- ja rahaliittoa koskevissa asioissa.

Hyväksyntämenettely otettiin käyttöön Euroopan yhtenäisasiakirjalla. Sen mukaan neuvostolla on oltava parlamentin hyväksyntä uusien jäsenten liittymiseen ja assosiaatiosopimusten tekemiseen. Parlamentti voi hyväksyä tai hylätä ehdotuksen mutta ei muuttaa sitä. Parlamentti tekee päätöksen ehdottomalla ääntenenemmistöllä. Tämä menettely on laajennettu Maastrichtin sopimuksella koskemaan myös yhdenmukaista vaalimenettelyä, liikkumis- ja oleskeluoikeutta sekä rakenne- ja koheesiorahastoja koskevia asetuksia. Amsterdamin sopimuksessa määrätään myös, että sitä sovelletaan rangaistusten antamiseen, jos jokin jäsenvaltio on vakavasti ja pysyvästi rikkonut perusoikeuksia.



Sovittelukomitea

 

 

 
  Publishing deadline: 2 April 2004